Poden – jälleen kerran – keskivaikeaa hiustenleikkauskuumetta. Tiedän, että monet pitävät pitkää tukkaani aika kivana ja toisaalta viihdyn siinä itsekin ihan ookoo. Toisaalta olen roikottanut pitkää, suorastaan ylipitkää, kuontaloani lähestulkoon samanlaisena jo niin kauan, että tekisi tosiaan mieli saada vähän vaihtelua.
Eniten himottaisi pitkähkö, olkapäille ulottuva kampaus – long bob. About vuosi sitten tyyli oli iso hitti celebrityjen keskuudessa, minkä ansiosta inspiraatiokuvamateriaalia löytyy interwebsin täydeltä.
Olen leikannut muutaman kerran aikaisemmin hiukseni tosi tosi pitkästä ihan lyhyeksi. Ensimmäisellä kerralla olin töissä Tampereen Työväen Teatterissa ja teatterin kampaamon tytöt leikkasivat hiukseni toivomukseni mukaisesti melkein siiliksi sitä vastaan, että saivat pitkän ponnarini peruukkiaineksiksi. Karkki oli silloin ihan melkein vauva vielä, joten superlyhyt tukka oli teknisesti helppo. Kasvatus takaisin pitkäksi alkoi tosin samana päivänä, kun hiukset leikattiin.
Toisella kerralla olin töissä Tampereen yliopistolla. Muistan, miten perjantaina lounaalla puhuttiin työkavereitten kanssa hiusten leikkaamisesta ja kuinka julistin olevani ehdottomasti eniten oma itseni pitkissä hiuksissa, enkä missään tapauksessa ajatellut leikata niitä tyyliin ikinä. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta lauantaina käytin koko aamupäivän soitellen läpi Tamperelaisia kampaamoja vapaan ajan toivossa. Tuloksena oli jälleen superlyhyt kampaus – itse pyysin vieläkin lyhyempää, mutta kampaaja kieltäytyi leikkaamasta. Sanoi, että voin mennä maanantaina takaisin, jos hiukset edelleen tuntuvat liian pitkiltä… No, eivät tuntuneet. Haha! Ja työkavereitten ilmeet oli kyllä ikuistamisen arvoiset, kun en-kyllä-koskaan-leikkaa-hiuksiani-Minttu saapui lyhyen kuontalonsa kanssa toimistolle!
Muutaman kerran olen tehnyt myös vähän maltillisemman hiustenlyhennysoperaation. Aina lopputulos on kuitenkin ollut se, että olen alkanut kasvattamisprojektin aivan samantien. Eli onko leikkaamisessa ylipäätään mitään järkeä?
Yleensä pidän hiukset aina kiinni ja siksikin tuntuu jotenkin turhanaikaiselta pitää matkassa ylipitkiä karvoja. Ei niistä toisaalta mitään haittaakaan ole. Mieleni tekisi silti uudistua jotenkin – ja mikä olisikaan ihanampaa kuin uudet hienot hiukset?
Ongelma taitaa olla nyt oikeastaan vain se, että raaskinko leikata. Nyt, kun hiukseni ovat olleet niin pitkät niin pitkään, tuntuu, kuin en osaisi kuvitellakaan elämää ilman mahdollisuutta Hollywood-kiharoihin. Tai että kaikki supervoimani olisi säilööntynyt juuri karvojen pituuteen. Asiaa ei millään tavalla helpota se, että kampaajani sai viime kerralla melkein sydärin, kun ilmoitin harkitsevani kutrien katkaisua.
No, saa nyt sitten nähdä, löytyykö rohkeutta kutrien pätkäisyyn vai ei. Mieli kyllä tekisi. Olkapäille ulottuva long bob olisi siitäkin hyvä, että sen saisi vielä ponnarille. Eikä tämä meikäläisen melkoisen luonnonsöherökiharainen hiuslaatuni kovin lyhyessä viihtyisikään – etenkään, kun en edelleenkään halua ryhtyä laittamaan hiuksiani joka kerta, kun olen lähdössä ihmisten ilmoille.
Vanha viisauteni on, että kyllähän ne siitä sitten taas kasvaa – ja niin kasvaakin. Toisaalta tähän pituuteen, missä hiukseni on nyt, ei päädytä ihan hetkessä. Mutta ehkä voisin oikeasti viihtyäkin pitkässä polkassa… Pitäisi varmaankin rohkaistua ihan oikeasti ja käydä pätkäisemässä kiharat. Tai jos sitten kuitenkin ei… Nääs, nääs…
Kuvat: Getty Image, poimittu täältä ja täältä.
