Kivaa tammikuista pakkaskeliä ollut tänäänkin superkauniin viikonlopun jälkeen. Jotenkin tuo auringon näkeminen saa taas uskomaan, että kyllä se kevätkin vielä tulee. En tiedä oliko se se – vai mikä – mutta tänään oli ihan pakko laittaa päälle ikivanha kukallinen sifonkipaitani, jota oikeasti käytän yleensä vain kesällä. Ihan hyvin se mielestäni taipui kivaksi kuurankukka-asuksi mustan jakun ja hailakan vihreän hamosen kanssa.

Loppuviikoksi onkin luvattu ihan messevää pakkaskeliä. Se asettaa vähän haasteita toimistopukeutumiselle. Oikeasti olisi kaikkein parasta, jos olisi kunnon pilkkihaalari, jonka alle voisi pukea kevyet ja mukavat office-vetimet. Vaikka pitkä talvitakkini onkin lämmin, aina kun on kunnolla kylmä, pitää melkein valita, että paleleeko työmatkoilla vai hikoileeko toimistolla. Inhoan kumpaakin, mutta tunnun kestävän paremmin kylmää, joten hameella ja sukkiksilla mennään, vaikka olis millaset pakkaset.

• hame, Twenty8Twelve
• sifonkipaita, Next
• toppi (alla), Uniqlo
• jakku, H&M
• saappaat, Diane von Furstenberg

En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!

Ainakin facebook-päivityksien perusteella suurimmassa osassa Suomea on saatu nauttia tänään yhtä fantastisesta aurinkoisesta talvipäivästä kuin mitä mekin täällä Tukholmassa.

Siivoilin koko aamun ja aamupäivän vaatekaappiani. Ei, en ole ahkera. Kaappi oli jo sellaisessa kaaoksessa, että minkään järkevän päällepantavan löytyminen muuttui päivä päivältä epätodennäköisemmäksi. Tuumasin, että jos edes siirtäisin kesämekot ja shortsit syrjään hetkeksi, voisi tähän kaikkeen tulla jotain tolkkua. Puolen päivän aikaan piipahdin sen verran ulkona, että kävin varaamassa illaksi pesutupavuoron taloyhtiömme piharakennuksessa sijaitsevasta pesutuvasta. Tuon muutaman askeleen matkan aikana tajusin, että on täysin rikollista jatkaa kotihommia, kun ulkona on niin käsittämättömän makea keli.

Niinpä pynttäydyin kunnon pakkasvetimiin ja läksin kamera mukana melkein parituntiseksi venähtäneelle kävelylenkille.

Tammikuinen valo voi olla aivan käsittämättömän hieno kokemus. Ei se aurinko vielä lämmitä, mutta alaviistosta paistaessaan antaa ihan omanlaisensa sävyn kaikkeen. Mieletön tsägä, että täällä meilläkin on kerrankin ihan vasta satanutta puhdasta lunta ihmettä moninkertaistamassa.

Poijumuffinsseja.

Juttelin aamulla tällä hetkellä Sydneyssä olevan Peetun kanssa (siksi olin niin ruokottoman aikaisin hereillä, vaikka olikin lauantai). Siellä oli kuulemma eilen tehty kaikkien aikojen lämpöennätys. Virallisten mittausten mukaan lämpöä oli parhaimmillaan lähes 46 astetta. Kuulemma fiilistä vielä korosti, että samalla tuuli melkoisen napakasti. Ihan oli kuin olisi föönissä kävellyt -tuumasi Peetu ja myönsi, että kieltämättä iltapäivällä oli vähän takki tyhjä.

Periaatteessa en kyllä valita, vaikka olisi miten lämmin tai kuuma. Silloin tällöin saattaa sen sijaan joku dissaava lausahdus pudota liiallista kylmyyttä kohtaan.

Tänään muistin taas, että rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Säät ja kelit ovat vähän kuin extreme-urheilua täällä. Välillä on niin karsee meininki, että melkein itkettäisi, jos ei naurattaisi. Välillä taas – niinkuin esim. tänään – on vaan niin käsittämättömän kaunista ja huikaisevan upeaa, että en kyllä vaihtaisi (kokonaan) tropiikin tasaiseen lämpöön tätä mistään hinnasta.

Tässä kuvassa näkee tuon aurinkosuirulan kohdalla, miten ilma oli täynnä pikkuriikkisiä kimaltelevia jäähileitä! Aivan megahienoa! Luonnon omat glitteribileet!!

Tämä hyväntuulisen näköinen kaveri oli päättänyt laittaa juhlan kunniaksi päähänsä kimaltelevan piikikkään päähineen!

Tukholmassa ei ole läheskään joka vuosi kunnon talvea. Normaali keli on noin +2 astetta lämmintä ja vesisadetta. Kyllä sitä sisämaan talviin tottuneen tamperelaisen sielu rahoittuu, kun on näin kaunista. Ei muuten haitannut yhtään, vaikka vaatekaapin siivous jäikin vaiheeseen..

Ihan paperista ei ole tukholmalaisetkaan tehty. Tänään oli täkäläisellä mittakaavalla kuitenkin ihan reilusti pakkasta (aamulla – 19 astetta ja päivällä – 15), mutta tuo “mun” laskettelurinteeni oli aivan täynnä väkeä! Pikkuisen tässä vaiheessa himotti, että käyn äkkiä kotona hakemassa snoukkavehkeet ja tulen heittämään muutamat kaarteet. Tulin onneksi järkiini ja tajusin, että olisi kyllä jo pimeää ennenkuin ehdin takaisin. Vaikka tässä ihan vieressä asutaankin.

Nyt on mieli hyvä ja posket punaisina pitkän lenkin jälkeen. Ei kyllä yhtään hotsittaisi enää jatkaa vaatekaapin siivousta… Ehkä luen ensin yhden, tai korkeintaan kaksi, luvun joululahjadekkaristani. Eipä noilla sotkuilla ole juuri ollut tapana karkailla mihinkään!

Ihanaa lauantaita sinne ruudun toisellekin puolelle!

Tällä kertaa jutun pointti tulee ensimmäisenä:

On täysin eri asia nauttia kauniista asioista ja pyrkiä kohti visuaalista olotilaa, joka miellyttää omaa alitajuntaa kuin määrittää jonkin tai jonkun arvo ulkonäön perusteella. Piste.

Ruotsalainen megasuosittu lifestylebloggari, yrittäjä ja oman lehden päätoimittaja Blondinbella julkaisi viime keväänä blogissaan ja sittemmin lehtensä kansikuvassa nakukuvia itsestään. Kuvien oli määrä olla tarmokkaana kuka-tahansa-voi-menestyä ja olet-ihana-juuri-sellaisena-kuin-olet viestien välittäjänä tunnetun Isabella Löwengripin kommentti keskusteluun kauneusihanteista ja etenkin laihuuden ihannoinnista. Monet antoivatkin credsiä ei 00-kokoon sopivan bloggaajan rohkeudesta, varmaan yhtä moni moitti, että mitäs realismia tuossa, kun on niin kaikki stailattu valoja myöten ja varmaan vähän vilautettu fotariakin.

En ole Blondinbellan edesottamuksia seurannut enää vuosikausiin, mutta tuo nakukansijuttu sai niin laajan levityksen täkäläisessä mediassa, että se tuli pakostakin sisäistettyä. Siitä lähtien olen hahmotellut mielessäni postausta, jossa erittelisin ajatuksiani pinnan kauneuden ja sallivamman (tai paremminkin vähemmän ruumis-keskeisen) naiskuvan kanssa.

Lisää vettä myllyyn tuli, kun ihana ja fiksu bloggarikollegani Veera julkaisi Suomen mittakaavassa varsinaisen kansalaisliikkeen aiheuttaneen Naked Truth -postauksensa. Aivan käsittämätön määrä suomalaisia bloggareita osallistui haasteeseen ja julkaisi itsestään kuvan ilman meikkiä. Veeran postaus eroaa Blondinbellan postauksesta siinä mielessä, että Blondinbellan viesti oli, että hei, mä näytän tältä ja kaikki koot voi olla tosi seksikkäitä ja ihania, mutta Veeran postauksen pointti oli lähinnä se, että bloggaajatko eivät saisi näyttää normaaleilta ihmisiltä, koska lukijat vaativat blogeiltakin mediasta oppimaansa täydellistä pintaa.

Sitten vielä rakastamani nettilehti Rodeo jatkoi aiheesta suunnilleen väittämällä että meikkaaminen on yhtä tärkeää lähimmäisten huomioon ottamista ja henkilökohtaisen hygienian hoitamista kuin hampaiden pesu (+ rehellisyyden nimissä: parran ajo tai trimmaus…).

Kaikesta tästä ulkonäköön, paineisiin ja pintaan liittyvästä sopasta olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pidempään, mutta oikeastaan taidankin haluta sanoa vain pari asiaa:

Naisten – tai kenenkään – ihmisarvon ei pitäisi olla kiinni vartalon koosta. Siis vaikka onkin hienoa, että blondinbellat sun muut poussaavat ei-zero -kokoisina nakuna ja antavat ehkä sillä voimaa muillekin, joiden Nutriletti-kuuri ei mennyt ihan niinkuin Trömsössä, on se vaan silti ihan hemmetin ihme, että arvostus ja hyväksyntä pitää hakea ulkomuodon kautta! Siis ihan normaalikokoisen bloggarin (fiksut ja diskreetit toki!) alastonkuvatko olisivat jotenkin hyväksi puolen maailman ihmiskuvalle? Että hyväksyntä pitää hakea edelleen ulkomuodon tai koon kautta? Toivottavasti ei.

Siis voisko olla, että sitä voisi olla aivan mieletön tyyppi – ei koosta huolimatta, vaan ihan täysin ilman, että sillä olisi mitään merkitystä?

Tää ei nyt tosiaankaan tainnut olla se postaus, jota olin ajatellut kirjoittaa. Ehkä senkin aika vielä tulee. Oikeastaan halusin sanoa, että esteetikko rakastaa kaikkea kaunista, ja kaunis voi olla kummallistakin, mutta koskaanmilloinkaan sillä ei ole mitään tekemistä koon kanssa. Kauneuden on tarkoitus ilahduttaa. Ja lisätä hyvinvointia. Kauneuden tarkoitus ei ole aiheuttaa paineita tai pahaa oloa.

Melkein lisäsin tänne loppuun screen shotin Pinterestistä, kun tein haun sanalla “beauty”. Kuvavirtaan pamahti pelkkiä vaatteita, tavaroita, kenkiä, koruja… Vain joku hassu maisema tai kiva mustavalkoinen retro-kuva yritti pelastaa tilannetta, mutta olin kyllä aika kauhuissani, ja koska tänne blogiin laitetaan vain kivoja asioita, mitään kuvaa tuosta alennuksen tilasta ei ole tulossa.

Mutta hei – Let’s be Amazing!

Täällä aletaan olla jo sen verran itsevarmoja kokkikoululaisia, että viime sunnuntai-illan päivällisille valmistui täysin vapaavalintainen ei-kenenkään suosittelema resepti. Aika huikentelevainen aluevaltaus Mintulta, jonka keittiötaidot ovat olleet sitä tasoa, että vielä muutama kuukausi sitten piti kysyä Peetulta mm. että mistä tietää, mikä hellan levyistä menee päälle nappuloita väännellessä.

Ihan randomilla en toki illallisen ruokaohjetta tohtinut valita, vaan luotin siihen, että ihanasta Safkaa-kirjasta löytyy muitakin toteuttamiskelpoisia reseptejä kuin Se Kuuluisa Avocadopasta.

Illallisen lomassa juteltiin Karkin kanssa ruuanlaitosta (Karkki on se mun lapsistani, joka osti 14-vuotiaana ensimmäisen kesätyönsä palkkarahoilla itselleen pastakoneen, vaikka siis Peetu onkin se, joka on täällä blogissa esiintynyt ruuanlaittajana). Todettiin, että meillä on oikeastaan aika monta keittokirjaa, mutta suurin osa niistä on sellaisia coffee table -selailukirjoja. Oikeasti käytössä on ollut kaksi kirjaa: Rutiga kokboken ja Sju sorters kakor. Tai no, Mintulla on kyllä ollut aika tiivisti käytössä yksi keittokirja aina silloin satunnaisesti, kun on ollut pakko esmes tehdä synttärikakku tms…

En tiedä johtuuko se tuosta sloganista “Parempaa arkiruokaa” vai siitä, että ensimmäiset kokeilut avocadopastan kanssa tuotti tyytyväistä porukkaa ruokapöydän ympärille – hur som helst – Safkaa on voittanut luottamukseni ja paikan henkilökohtaisen kokkikouluni virallisena kurssikirjana.

Viime sunnuntain päivällisille valkkasin Anjovispasta-reseptin. Ihan pelkästään tulevan makuelämyksen mahtavuudella en kuitenkaan perustellut reseptin valintaa. Ihan niin itsevarmoja täällä nyt ei kaikesta huolimatta ihan vielä olla. Anjovispasta on toteutustavaltaan varsin lähellä Avocado-siskoaan, tykkään sitruunan mausta ja päivällisseurana oli kalasta pitävä kasvissyöjä, joten ohje tuntui riittävän turvalliselta.

Hoksasin, että reseptit on siinäkin mielessä tosi hyviä, että niiden perusteella voi tehdä vaikka ostoslistan! Tajusin myös sen, miksi aina vouhkataan siitä, että pitäisi tehdä ruokaa sesongin aineksista. Kasvihuoneessahan nuo vihreät rehut tietenkin kasvatetaan, mutta selkeästi ei ollut mikään iloisten yrttien päivä…

ANJOVISPASTA (ohje copyright Safkaa-keittokirja)

Ainekset

2 sitruunaa (yhden sitruunan mehu, kahden kuori raastettuna)

1 – 2 valkosipulinkynttä

n. 25 g anjovisfileetä

n. 4 dl parmesaania raastettuna

3 keitettyä kananmunaa

1/2 dl kylmäpuristettua oliiviöljyä

kourallinen lehtipersiljaa

kourallinen ruohosipulia

kourallinen tilliä

kourallinen basilikaa

mustapippuria myllystä

suolaa

400 g pastaa (ihanaa, että ohjeissa luki myös pastan määrä noin tarkasti! Kokkikoululainen arvostaa!)

Valmistus

Tätä kohtaa mikään keittokirja ei paljasta: ruuanlaitto alkaa jo silloin, kun ostetaan raaka-aineita (Safkaa pääsee kyllä lähelle, kun kehoittaa valitsemaan toisen ohjeen, jos hyviä raaka-aineita ei löydy…)! Anjovispastan kompastuskivi taitaa olla just ne anjovikset – sellaisen käsityksen ainakin sain ohjeista. Kirjassa sanotaan näin: “Anjovis vai sardelli? Käytä mieluiten oliiviöljyyn säilöttyjä suolattuja anjovisfileitä, jotka Suomessa myydään nimellä sardelli.” Meidän lähikaupassa ei ollut mitään, mikä olisi ollut lähelläkään (jotain tomaattiin säilöttyjä jutskia, jotka oli nimeltään jotain ihan muuta, ei lasketa), joten päädyin noihin kuvan Zeta-sardelleihin. Oikeita tai vääriä, hyvin toimivat!

Tämäkin pastakastike (siis samoin kuin se pastakastike) kandee valmistaa suoraan tarjoilukulhoon. Meillä on onneksi laaja valikoima erinomaisia pastakulhoja Karkin ja Peetun keramiikka-harrastuksen jäljiltä.

Pese sitruunat tosi tosi hyvin kuumalla vedellä ja juuresharjalla. Raasta sitruunasta keltainen kuoren osa, mutta valkoinen on kuulemma kitkerää, joten sitä kannattaa varoa. Purista mehu toisesta sitruunasta. Pilko valkosipuli tosi tosi pieneksi ja laita sekin kulhoon. Pilko anjovikset (itse tein aika pientä muusia anjoviksista – suoraan sanottuna tuo kalamäärä ei ole kovin paljoa pastaan nähden, joten on kiva, että se jakaantuu aika tasaisesti) ja raasta sekaan about 3 dl parmesaania.

Muusaa keitetyt kananmunat (kirjasta löytyy ohje, miten munat keitetään. Jei!) haarukalla ja lisää kulhoon samoin kuin oliiviöljy. Hakkeloi mukaan yrttejä ohjeen mukaan. “Koura” on aika epämääräinen mittari ja nyt tuntuu, että enempikin olisi voinut laittaa. 400 g pastaa on aika paljon ja sekä anjovis että sitruuna voimakkaita makuja. Eli sanoisin, että reilusti vaan rehua sekaan! Ja suht reilusti mustapippuria myllystä ja ehkä ihan ripaus suolaa.

Pastan keitto on helppoa, kunhan muistaa laittaa kännykkään ajastimen (minuutti-pari vähemmän kuin pakkauksen kyljessä sanotaan) ja kunnolla suolaa keitinveteen. Vaikeaa sen sijaan on muistaa, että desin verran keitinvettä pitäisi muistaa lorauttaa kastikkeen sekaan.

Pasta on parhaimmillaan heti nautittuna eli toivottavasti väki istuu valmiina pöydässä. Tarjoilukulhoon kandee laittaa vielä päälle desin verran parmesaaniraastetta ja ehkä ripaus mustapippuria. (Huomaa muuten, että ihan sairaan nopee en ole vieläkään… Ruuanlaiton aluksi oli kaunis päivänpaiste, mutta täysi pimeys ehti laskeutua siihen mennessä, kun sain annoksen kuvattavaksi. Oh well.)

Meidän kolmihenkinen päivällisporukkamme oli aivan yksimielistä, että Anjovispasta on todella herkullista! Tunsin jälleen sekä onnistumisen iloa (keittiössä!) että nautintoa syödessäni ihanaa monivivahteista ruokaa. Lisäksi tuli todettua, että Anjovispasta toimii aivan erinomaisesti myös seuraavana (ja sitäseuraavana) päivänä lounaslaatikossa. Ihan niinkuin Safkaa-kirjassa luvattiin!

Suosittelen siis ehdottomasti testaamaan Anjovispastaa, jos suolaisensitruunaiset maut miellyttävät. Itse ajattelin uskaltautua seuraavaksi kokeilemaan ohjetta, jossa keitetään muutakin kuin pastaa…