Käytiin viime perjantaina katsomassa ameriikan versio elokuvasta The Girl with the Dragon Tattoo. Olin etukäteen oikeastaan aika skeptinen. Niin monet särmät leffat ovat muuttuneet käsittämättömäksi pullamössöksi päästessään Hollywood-käsittelyyn. Ja vaikka ruotsalaisversiokaan ei nyt ole mikään tiukantaiteellisen elokuvakerronnan mestariteos, toimi se mainiosti kuvamateriaalina kirjalle, josta tykkäsin tosi paljon.

Yllätyin oikeastaan oikein positiivisesti. Tarina eteni napakasti ja juoni kihisi jännitystä, vaikka itse stoori onkin enemmän kuin tuttu. Lievää hämäännystä aiheutti selkeästi ruotsalaiset maisemat ja paikannimet ristiriidassa englanninkielisen dialogin kanssa. Daniel Craig on hämmästyttävän uskottava Millenium-toimittajana, vaikka trimmattu action-stara ei nyt varsinaisesti säteile kultturellia yhteiskuntakriittistä karismaa.

Ylipitkä leffa onnistui olemaan tarpeeksi tiukka pitääkseen mielenkiinnon vireänä oikeastaan paria suvantokohtaa lukuunottamatta. Juonta on pikkuisen stilisoitu ja joitakin yksityiskohtia muutettu, mutta muuten tarina noudattaa kiitettävän tarkasti kirjaa. Siitä tulee ilman muuta pisteitä, sillä Hollywood-mankelissa ei koskaan voi olla varma, mitä alkuperäisille ajatuksille tapahtuu.

Oikeastaan ainoa suuri miinus ja elokuvan heikko kohta on Rooney Maran esittämä Lisbeth Salander. Ehkä suuren maailman markkinoille on ihan pakko saada naispääosasta pehmeämpi ja taitavuudessa vähemmän ylivertainen. Omasta mielestäni alkuperäisen version pehmeämpi Mikael Blomqvist ja raaemmin tulkittu Lisbeth Salander toi juuri sitä odottamatonta ristiriitaa ja jännitettä, jotka tekevät tarinasta niin herkullisen.

Ja olihan tuo leffa ihan pakko nähdä jo pelkästään siksi, koska kuvaukset on tehty käytännössä kotikulmilla! Tuossa kuvassa leffaryhmä on Götgatanilla Mac Jesus -putiikiksi nimetyn M-Zone -myymälän edessä. Sitäpaitsi yhtenä aamuna kuvauskalustoa pystytettiin käytännössä ihan meidän oman ulko-oven tuntumaan!! Tosin lopullisesta elokuvasta en kyllä bongannut yhtään laituri-kohtausta, joka olisi sopinut meidän brygganin maisemiin.

Sen sijaan on hyvin todennäköistä (no ainakin todennäköistä.. tai melkein todennäköistä), että olemme Karkin ja Peetun kanssa mukana jossain lukuisista tunnelbana-kohtauksista. Osuimme nimittäin Östermalmstorgetin asemalle (joka esittää elokuvassa Slussenia…) juuri silloin, kun kuvaushärdelli oli käynnissä. Jännää!!

Hurjan vaikea päättää suosittelisinko elokuvaa muille vai en. Peetun spontaani kommentti oli miksi ihmeessä, siellähän tulee niin paljon hyviäkin elokuvia, kun kuuli, että olemme menossa tuota katsomaan. Kertoo aika paljon. Ehkä pitää olla Tukholma-diggari ja Millenium trilogia -fani, että The Girl with the Dragon Tattoo vol. 2 jaksaa viihdyttää. Tai sitten olla täysin tietämätön mistään kirjoista tai aikaisemmista versioista… Mutta Minttu kyllä tykkäsi!

Varoitus, tämä postaus saattaa sisältää linkkejä, jotka johtavat henkilökohtaisen kokonaistehokkuuden romahtamiseen. 🙂

Joskus käy näin. On lauantai-ilta, kaikki täysi-ikäiset lapsoset riekkuvat tahoillaan ja bf on duunissa. Mintun sekä kivojen että …ttu-nämäkin-olisi-ihan-pakko-hoitaa -tehtävien todo-lista on … hmmm, käyttääkseni rippasen kulunutta sanontaa, se on “loputon”.

Jostain syystä asiallisten hommien hoitaminen ei voisi kiinnostaa vähempää. (no okei, kohta menen hakemaan puhtaat, kuivat pyykit pesutuvalta – siitä saa kai aika monta vuxenpoängia??).

Oikeiden tekemisten välttelemisklassiko on tietty aina ihan paras I can haz a cheeseburgare. Peetun vinkistä löysin todo-listan, jonka perusteella voin uskoa, että en ole hassut-kissa-hassuissa-kuvissa-addiktioni kanssa yksin… Itseasiassa koko I waste so much time -blogi on pääosin ihan käyttökelpoista nettihengailuviihdettä.

Mutta nyt on kyllä ihan pakko vinkata viimeisimmästä addiktiostani:

Cute boys with cats. Voiko olla mitään siistimpää? I say no more!

Eikä tarvitse tulla sanomaan, että en olisi varoittanut!

Edit: ihan melkein unohdin lisätä: Simon’s cat – ihan parasta!

Syksyn pimeinä iltoina on ihan ykkösparhautta kaapata mukaansa hyvää seuraa ja piiloutua hetkeksi leffateatterin pimeyteen. Varsinkin elokuvat, jotka antavat mahdollisuuden unelmointiin ja ihanaan lepohetkeen kaikesta siitä, mikä näin syyspimeällä tuntuu erityisen mäntiltä, toimivat terapiaakin tehokkaammin.

Breaking Dawn on täydellinen tällainen elokuva.

En ole lukenut Twilight -kirjoja ja leffoistakin olen nähnyt mielestäni vain kaksi ensimmäistä. Sen sijaan olin lukenut joitakin leffa-arvosteluja ja todennut, että jopa sarjan fanisivustolla tämä viimeisin elokuva on saanut aivan käsittämättömän huonot arvostelut. Yleensä sentään fanit ymmärtävät olla innostuneita ja arvostavia vähän keskinkertaisemmankin tekeleen edessä. Niinpä etukäteen odotukseni olivat aika nollassa. Että ylipäätään tulin nähneeksi koko leffan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että sekä Karkki että Peetu ovat perus-Twilight faneja: kirjat on luettu läpi vähintään ziljoona kertaa ja edelliset elokuvat katsottu niin monta kertaa, että kukaan ei pysy enää laskuissa.

En siis odottanut mitään erityistä – ja yllätyin iloisesti. Ehkä kokemus oli vähän saman suuntainen kuin joskus aika monta vuotta sitten, kun kävimme tyttöjen kanssa katsomassa uusia Disneyn piirrettyjä. Tykkäsin ihan oikeasti jostain Pocahontaksesta ja erityisesti siitä, missä oli se ninja-tyttö… Silloinkaan en oikeastaan odottanut mitään, mutta kyllä klassiset kauniit tarinat rakkaudesta, uskollisuudesta, ystävyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vaikeuksien voittamisesta toimii aina. Cheesy – varmasti – mutta toimii silti (tai just siksi??).

Sitäpaitsi Breaking Dawn on visuaalisesti niin ihana, että sen voi katsoa pelkästään sen vuoksi!

Leffaseurana Peetu, Karkki ja Karkin bf. Tytöt olivat juuri niin kritiikittömän ihastuneita ja twilight-high elokuvan jälkeen kuin olettaa saattaakin. Eikä Erickään lähettänyt mielestäni kuin yhden tekstarin leffan aikana… 🙂

Melkeinhän tässä oli tulla varsinainen viihdepaniikki, kun tajusin, että pimenevien syysiltojen iloksi ei ole sen paremmin kuvaustauolla olevaa True Bloodia kuin Solsidaniakaan. Onneksi Peetu haravoi jostain esiin visuaalisesti ihanan ja ainakin näin kolmen ensimmäisen jakson perusteella erinomaisesti viihdyttävän Pan Am -uutuussarjan.

Pan Am sijoittuu ihan 60-luvun alkuun – aikaan, jolloin lentomatkustaminen oli luksusta ja lentoemäntien työssä hohtoa. Pääosassa on nimenomaan lentoemännät ja purserit. Kapteenit, lentoperämiehet ja muut sarjan miehet saavat tyytyä perinteisesti naisille varattuihin sivurooleihin. Näin kolmen jakson perusteella luvassa on sopivassa suhteessa pientä jännitystä, ripaus romantiikkaa, yllättävänkin monisävyisiä henkilöhahmoja, hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä ja roppakaupalla tajuttoman ihania vaatteita – puhumattakaan eleganteista Pan Am -univormuista.

Ilahduin siitä, että kerrankin on tehty naisten liidaama tv-sarja, jossa miehet eivät varasta pääosaa olemalla ainoa päähenkilöiden toimintaa liikuttava moottori, kuten esmes SATC:ssa. Pan Am on kehittymässä maukkaaksi draamaksi ilahduttavan itsetäänselvällä tavalla. Tuskin maltan odottaa seuraavia jaksoja!

Eilisen jakson seikkailut sjoittuivat taivaalla liitelyn lisäksi Berliiniin. Aika passelisti, kun Minttukin lennähtää – tosin huomattavasti vähemmän glamouristi – torstaina samoille hoodseille. En mitenkään panisi pahakseni, jos voisin kipsutella ympäriinsä samanlaisessa hurmaavassa kukkamekossa kuin Christina Riccin roolihahmo Maggie. Tosin kelit eivät taida tähän aikaan Berliinissäkään olla ihan sopivat paljaille olkapäille…

Tänä iltana on ohjelmassa Eva Dahlgrenin monologi “Ingen är som jag” bf:n ja kompiksen Camillan kanssa Rivalissa Söderissä. Itseasiassa näin monologin jo syksyllä Helsigissä Savoyssa, mutta esitys oli niin mainio, koskettava, hauska, ajatuksia herättävä ja nautittava, että olen ihan onnessani, kun nyt saan uuden mahdollisuuden päästä katsomaan sen. Viimeksi Helsingissä tupsahdin vain paikalle, enkä oikein tiennyt mihin olin menossa (luulin, että kyseessä on konsertti… haha!), nyt osaan asennoitua oikein heti alusta asti.

Vaikuttavan ja pitkän taiteilijanuransa lisäksi (E.D. on paitsi muusikko myös kirjoittanut lastenkirjoja), Eva Dahlgren on valittu useasti Ruotsin parhaiten pukeutuvien listalle. Eikä todellakaan syyttä. Dahlgren näyttää äärimmäisen mallikkaasti esimerkkiä, miten aikuisenakaan ei tarvitse pukeutua tylsästi tai tanttamaisesti, miten musta on ilmeikäs ja muuntautumiskykyinen väri ja miten oman tyylinsä voi aivan mainiosti pitää, vaikka olisikin täyttänyt 50 v. –  ilman että vaikutelma on pateettinen pidän kiinni nuoruusvuosieni tyylistä maksoi mitä maksoi…

Tulossa on siis aivan huippu ilta loistavassa seurassa! Suosittelen “Ingen är som jag” -esitystä kaikille, jotka nyt vaan hippasenkaan pysyvät ruotsinkielisessä höpötyksessä jyvällä.

Nämä muutamat tunnit ennen näytöksen alkua fiilistelen ensimmäisiä Eva Dahlgren -muistojani… Teiniaikojen boyfriendin isosisko, idolini ja sittemmin hyvä ystäväni tutustutti yläasteikäisen Mintun Ruotsin ihmeeseen biisillä “Titta på mig”… 🙂