Viimeviikkoisella Tinnin orkestroimalla makumatkalla täällä Tukholmassa piipahdimme myös taiwanilais-kiinalaisessa Barobao-ravintolassa. Tai ehkä pitäisi käyttää jotain muuta nimitystä kuin ravintola? Itse he nimittäin luokittelevat itsensä mieluiten pikaruokapaikaksi, vain piirun verran perinteisiä palvelevammaksi.
Eli pöytiintarjoilu pelaa, mutta maksu tapahtuu pikaruokamestojen tapaan ennen ruokailua, servettien virkaa toimittaa talouspaperirulla, pöytävarauksia ei oteta ja muutenkin setting tavoittelee mutkatonta ja rentoa, ei ravintolamaista tunnelmaa.

Ensisilmäyksen ei pidä kuitenkaan antaa hämätä. Tarkoituksellisen minimalistisesti sisustettu Barobao on varsin kunnianhimoinen tarjoillessaan nyt niin supertrendikkäitä höyrytettyy valkoiseen leipään tehtyjä bao-“hampurilaisia” ja muita pikkuannoksia.
Annokset on tosiaan varsin pieniä – mikä meille toki kerrotaan heti aluksi – ja siksi pieneenkin nälkään menee helposti kolme listan annosta ja isompaan nälkään pitää melkein valita kaksi gao bao annosta, yksi lisuke ja yksi herkku comfort-osastosta. Hinta on kuitenkin kaikilla annoksilla vähintäänkin siedettävä, joten illallisen kokonaiskustannus taisi helposti olla koko lomaviikon alhaisin.

Kesäaikaan Barobao on avoinna vain iltaisin klo 17 – 21. Me olimme paikalla vasta kahdeksan jälkeen ja silloin kaikki kasvisvaihtoehdot (jotka on kuulemma tosi hyviä!) ja hummeri-bao oli jo loppunut. Tosin tilaa oli silloin mainiosti – eikä meitä heitetty ulos, vaikka ateriointi venähti reippaasti yli sulkemisajan. Aikaisemmin illalla saa kuulemma varautua jonottamaan paikkaa – sen verran monet on jo ehtinyt löytää noin vuoden vanhan ravintolan.
Söimme siis pork belly bao (i h a n a a ! !) ja free range chicken bao (Peetu) yhdistettynä osteriin, kimchiin ja uunissa valmistettuun kananmunaan. Baot saavat täydet pisteet, osteri oli maukas ja merellisen raikas, kananmuna-annokset elegantteja ja vivahteikkaita. Kimchi oli myös hyvää, mutta yksi annos riittää hyvin jaettavaksi useammallekin, jos ei nyt satu olemaan ihan pidättelemätön kimchi-fani. Sen verran tujua se oli mielestäni.

Hummeri-bao jäi vähän kyllä kiinnostamaan. Tarjoilijan mukaan niitä ei tehdä päivässä kuin muutama, ja jos sellaisen haluaa, pitää olla paikalla heti klo 17. Jonkun limited edition -triggerin tuo selvästi laukaisi, kun en nyt saa mielestäni pois, että vielä sinne viideksi joku päivä ehdin. 😀
Ensimmäinen kuva: Barobao, muut Minttu 🙂

Millesgården on aivan syyttä suotta päätynyt hiukan unohdettujen Tukholman kohteiden joukkoon. Tai toisaalta ymmärrän sen kyllä oikeastaan ihan hyvin. Itsellänikin on jäänyt monta tosi kiinnostavaa näyttelyä näkemättä, kun Millesgården on tuntunut sijaitsevan niin kaukana ja hankalan matkan päässä, Lidingöllä asti. (Vieläkään en voi käsittää, etten saanut raahttua luitani kuvittaja ja muotipiirtäjä Mats Gustafsonin näyttelyyn!)
Olen käynyt ko. paikassa vain tasan kerran (taksilla ees-taas), ennenkuin nyt viime viikolla päätettiin Tinnin kanssa tsekata voimakkaista sisustuskankaistaan, tapeteistaan ja – erityisesti täällä meillä – yhteistyöstään Svensk Tennin kanssa tunnetun Josef Frankin näyttely.
Tosi kivasti ja katsojaystävällisesti kuratoitu näyttely nosti kaikki Josef Frankin jopa puhkirakastetut ja vähän tuntemattomammatkin kankaat keskeiseen asemaan. Tosin taiteilijan alkuaikojen ura arkkitehtinä ja myöhemminkin jatkunut kalustesuunnittelu sai sekin osuutensa. Sinänsä aina-sitä-oppii-uutta -tyyppisesti kiinnostavaa, että en yhtään tiennyt, että hän on tosiaan koulutettu arkkitehti ja uransa alkuaikoina keskittynyt juuri siihen.

Oli myös mukava huomata, että Josef Frank oli 67-vuotias aloittaessaan akvarellien tekemisen. Ehkä sitä meikäläiselläkin on vielä kokonaan uusi ura tiedossa – olenhan jo yhden kolmen päivän kurssin käynyt pari vuotta sitten. Ja viime kesänäkin tuli maalailtua ainakin parina-kolmena päivänä. He he..

Itse näyttelyn lisäksi Millesgårdenista tekee kiintoisan vierailukohteen heidän upea puutarhansa. Moneen eri tasoon rakennettu, toinen toistaan erityisimmin patsain koristeltu ulkotila on jo sinällään näkemisen arvoinen. Terassilta avautuva näkymä suoraan Värtahamniin ja lähtöä odottaviin Silja Linen liikkuviin kerrostaloihin ei ehkä ole kaikkein romanttisin, mutta vaikutelma on silti aika mahtava.
Etenkin kauniina päivänä mukaan kannattaisi ottaa kirja tai jotain muuta luettavaa. Sitten sitä voisi vetäytyä jonnekin ihanaan puolivarjoon oliivipuiden katveeseen unelmoimaan itsensä jonnekin sekä ajassa että paikassa kauas pois.

Millegårdenin kiva kahvila & deli tarjoaa herkullista huikopalaa ja hyvää fikaa mukavassa miljöössä. Kahvilaan on sisäänkäynti myös kadulta, mutta koodilla varustettu portti estää luikahtamasta puutarhaan maksamatta museon sisäänpääsymaksua.
No miten sinne sitten pääsee? Helposti ja yllättävän nopeasti julkisilla liikennevälineillä niin, että ensin ajaa punaisen linjan T-banalla Ropstenille (päätepysäkki, no worries), marssii asemalta ulos ja hyppää ihan mihin tahansa Lidingölle menevään bussiin (201, 202, 204, 205, 206, 211, 212, 221). Bussilla yksi pysäkinväli = Lidingön sillan yli (pysäkin nimi: Torsviks torg) ja sitten kävelyä noin viisi minuuttia takaisinpäin ja rantaa kohti. Siellä on viitat, mutta heikkohermoiset tarkistaa tietty puhelimesta, että gps-signaalin perusteella on menossa oikeaan suuntaan.
Josef Frank -näyttely jatkuu vielä lokakuulle ja myöhemmin tulossa on mm. Astrid Lindgrenin näyttely. Suosittelen lämpimästi!

Niinkuin kerroinkin, Tinni oli Tukholmassa viime viikolla. Kaiken muun mukavan lisäksi, se tarkoitti visiittiä moneen ihanaan ravintolaan. Yksi itselleni uusista tuttavuuksista oli Ruotsin ensimmäinen Nikkei-ravintola Indio Kitchen.
Eikä uutta ollut vain itse ravintola – vaan koko “tyylisuunta”. Etukäteen en niin miettinyt, että miksi Indio Kitchen ilmoittaa olevansa japanilais-perulainen. Tukholmassa on useampikin paikka, jossa cross kitchen -ajattelu on ihan oma lukunsa siksi, että ravintoloitsijat ovat päättäneet yhdistää ruokakulttuuriltaan villistikin erilaiset taustansa perustaessaan yhteisen ravintolan.

Siitä ei kuitenkaan ole Indio Kitchenin kohdalla kyse. Japanilais-perulainen keittiö, Nikkei, syntyi, kun suuri joukko japanilaisia muutti 1800-luvulla Peruun ja alkoi valmistaa japanilaista ruokaa paikallisista raaka-aineista.
Indio Kitchenin listalta löytyy niin sushia kuin cevicheä, sashimia ja canchitaa. Painopiste on selkeästi kalassa ja muissa meren antimissa. Kasvissyöjälle löytyy vaihtoehtoja, mutta vannoutuneen lihansyöjän kantsii valita joku muu ravintola.

Ruoka on aivan taivaallisen herkullista! Sushi on ollut lempiruokaani siitä lähtien, kun muutimme Tukholmaan. Osittain Indio Kitchenin maut ovat tuttuja ja turvallisia, lohturuokaa jopa. Toisaalta annokset ovat kypsennetympiä ja makumaailmaltaan vahvempia kuin perinteinen japanilainen.
Illallinen koostetaan useammasta keskisuuresta annoksesta ja varsinkin sushi sopii hyvin jaettavaksi kaikkien ruokailijoiden kesken. Meidän ateriat koostui chevicestä, tonnikala-carpacciosta, sushista ja lisukkeista (suosittelen höyrytettyjä soijapapuja, mutta paahdetut maissinsiemenet oli vähän turhankin outoja).
Palvelu Indio Kitchenissä on todella loistavaa, iloista ja joustavaa. Peetulle räätälöitiin allergiat huomioon ottava menu ja kaikkiin muihinkin ziljooniin kysymyksiimme vastattiin asiantuntevasti, perusteellisesti ja ystävällisesti. Tulee kyllä aina niin hyvä mieli, kun palveluammatissa oleva ihminen on tehtävänsä mittainen – ja tässä tapauksessa ylitsekin.


Bloggarin kanssa ravintolassa. Onneksi sushi ei jäähdy, vaikka kuvaaja olisi hitaalla.
Tarjoilija suositteli ottamaan kolme eri annosta per nenä – ja se tuntui järkevältä. Etenkin, kun aluksi otimme kaikille vain kaksi, minkä seurauksena tilasimme “jälkkäriksi” vielä setin sushia. Haha!

Tukholma, aurinko ja saaristo on ihan täydellinen kesäkombinaatio. Onneksi ei tarvitse olla veneenomistaja tai purjehtija päästäkseen nauttimaan merestä ja auringonkuumentamista rantakallioista. Sandhamn on yksi suosituimpia kesälomasaaria Tukholman ulkosaaristossa. Ihan parasta varmasti olisi, jos voi viettää paikanpäällä edes pari-kolme yötä, mutta päiväretkelläkin pääsee loistavasti fiilikseen mukaan.
Tinni on viettämässä kesälomaviikkoa Tukholmassa ja allekirjoittanutkin pitää muutaman päivän vapaata. Sen kunniaksi päätimme lähteä yhden aurinkoisen kesäpäivän mittaiselle mikrolomalle saaristoon. Nyt high-seasonin aikaan erilaisia retkivaihtoehtoja on tarjolla aika paljon, mutta me halusimme ehdottomasti käydä luksus-tason veneistä ja hyvästä ruuasta kuuluisalla Sandön saarella.

Sandhamn – tai Sandö, niinkuin itse saari on oikeastaan nimeltään – on tosiaan ulkosaaristoa, mutta nopeimmillaan sinne pääsee Tukholman keskustasta vajaassa puolessatoista tunnissa. Silloin tosin pitää ottaa bussi Slussenilta ja körötellä päätepysäkille Stavnäsiin (Stavnäs vinterhamn) ja sieltä sitten lautta Sandhamniin. Bussin päätepysäkki on ihan satamassa, joten mitenkään hankala tämäkään vaihtoehto ei ole.
Tukholman keskustasta pääsee Sandhamniin näin kesäaikaan monellakin eri laivalla. Nopein reittilaiva seilaa matkan reilussa parissa tunnissa, romanttisella höyrylaivalla saa tunnelmoida saaristosta nelisen tuntia. Eli jos haluaa matkustaa höyrylaivalla molempiin suuntiin, on melkein pakko yöpyä Sandhamnissa, mikäli tavoitteena on nähdä vähän saartakin.
Isoja laivayhtiöitä on oikeastaan kaksi, Strömma ja Waxholmsbolaget. Laivaliput käyvät vain saman yhtiön lauttaan, mistä ne on ostettukin. Mikäli haluaa pitää matkailuvaihtoehdot avoimina, ei siis kannata ostaa meno-paluulippua. Liput voi ostaa vasta laivasta, eikä yhdensuuntaisten matkojen kanssa reissu tule yhtään sen kalliimmaksi.

Me hyppäsimme Cinderella II -laivaan Strandvägeniltä klo 9.30 tiistai-aamuna. Parin stopin jälkeen saavuimme Sandhamniin puoli kahdentoista aikoihin. Paluuaikataulu oli aika tiukka, sillä olimme palaamassa jo illalliselle takaisin Tukholmaan. Nappasimme siis 15.15 Stavnäsiin lähtevän lautan ja saavuimme sillä sopivasti viiden aikaan alkuillasta cityyn.
Meillä oli reilu kolme tuntia aikaa fiilistellä Sandhamnia – ja onhan se selvää, ettei siinä ajassa ihan mahottomia ehdi. Aika riitti kuitenkin mainiosti rantakävelyyn, kallioilla hengailuun, katkarapusalaattilounaaseen, leipomovisiittiin ja ennenkaikkea ihanan lomafiiliksen saavuttamiseen.

Sandhamnin ravintola-, kahvila- ja baaritarjonta on aivan vertaansa vailla. Kiertelimme hetken pääraitilla ja lueskelimme lounasmenyitä vesi kielellä. Lopulta päädyimme viehättävään, monena vuonna White Guiden suosituslistalla keikkuneeseen Mondrad’s -ravintolaan.
Onneksi olimme suht hyvissä ajoin sillä paikka täyttyi nopeasti ja ovensuuhun kertyi kohtuullinen jono nälkäisiä lounastajia. Ja mikä ettei – ainakin nauttimamme katkarapusalaatti oli juuri niin freesi ja ihanan maukas kuin vain voi toivoa. Myös ohitse kiitäneet muut annokset näyttivät ja tuoksuivat todella herkullisilta.

Lyhyelläkin visiitillä ehtii kokea sekä Sandhamnin purjehdushenkisen pulssin että levollisen luonnonrauhan. Kallioilla riittää tilaa kauniinakin päivänä, keskellä parasta loma-aikaa. Hiekkarannoille on sen verran pitkä kävelymatka, että kolmen tunnin pysähdyksellämme emme lähteneet niitä etsimään. Tosin ilmeisesti ihan kylän keskustan tuntumassakin on yksi ranta, mutta me taidettiin lähteä tutustumisretkellämme täysin vastakkaiseen suuntaan.
Purjeveneiden lipumisen seuraaminen on jotenkin rauhoittavaa. Tinni kertoi lukeneensa jostain, että meri-ilmassa on ioneja, jotka edistävät terveyttä. Pieni paussi rantakalliolla tuntui puhdistavan pääkoppaa varsin tehokkaasti.

Pakollinen pysäkki Sandhamnissa on mäen päällä sijaitseva leipomo. Peetukin muistutti aamulla, kun olin lähdössä, että “Sandhamnsbulle” (= “seglarbulle”) pitää ehdottomasti kokea. Tunnelmallisen leipomon valikoima on normaalisti varmasti vähän laajempi, mutta iltapäivällä jäljellä oli vain taikinajuureen tehtyjä patonkeja (aivan taivaallisia! Ostin kotiinkin…) ja juuria kyseisiä seglarpullia.
Pulla ei näytä ulospäin juuri miltään, enkä usko, että ilman suosituksia olisin inspiroitunut sitä ostamaan, mutta maku on jotain aivan uskomattoman hyvää. Tai tavallaan tavallinen pullahan se on, mutta niin poskettoman kuohkea ja suussasulava, etten ole ikinä maistanut vastaavaa. Uunituore, vielä lämmin seglarbulle, on kuin kuuman kesäpäivän poutapilvi! (Eli toisinsanoen ehdoton must kaikille Sandhamn-kävijöille!)

Mistä tietää, että on ollut hyvä loma? No monestakin asiasta tietty, mutta yksi hyvä mittari on se, että ei enää muista mikä viikonpäivä on menossa – kaikki päivät kun on vain niitä lomapäiviä. Itselleni kävi Sandhamnissa juuri näin. Mietin ihan vilpittömästi, että mikähän päivä nyt on (tiistai). Sinänsä aika huvittavaa, koska olin vielä maanantaina toimistolla.
Sandhamn maistuu, tuoksuu ja tuntuu lomalta. Eikä fiiliksen saavuttamiseen tarvita kuin muutama tunti!

Ensin pikapäivitys remonttiin: jos olisin tiennyt, miten paljon aikaa ja vaivaa vain yhden ainokaisen huoneen fiksaamiseen amatööriltä menee, olisin varmasti harkinnut ammattilaisen palkkaamista. Olen tosiaan ollut lomalla torstaista lähtien ja jotenkin kuvittelin, että neljä päivää riittäisi remonttihommaan. Että tässä nyt sunnuntai-iltana olisi jo jonkinlaista selkeyttä ja valmistumisen meininkiä, mutta ei. Aivan järjetön duuni ollut vain siinä, että on saatu vanhat tapetit pois. Torstaina käytiin ostamassa kamppeita ja aloiteltiin seinien putsaamista. Koko vitsin perjantai vietettiin tapetteja raaputtelemalla ja vasta lauantaina myöhään illalla alkoi olla valmista. Tämä päivä on sitten mennyt liisterin jämiä pesten ja pikkuisen alkaa suoraan sanottuna kypsyttää.
No, tässä vaiheessa ei ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin tehdä homma loppuun. Ja ihanahan siitä tulee, kun sinne asti päästään. Tavallaan ihan hyvä, että on niin kertakaikkiaan noviisi, ettei aloittaessaan ollenkaan tajua, mihin on ryhtynyt. Nyt on kai sitten kaikkein rasittavin pohjatyö tehty ja seuraavaksi pääsee paklaamaan – ja sitten vihdoin maalaamaan. Löydettiin aivan mielettömän ihana oliivinvihreään taittava harmahtava sävy tulevaan makuuhuoneeseeni. Tuskin maltan odottaa, että pääsen levittelemään sitä seinille!

Mutta piti siis kertoa teille Lilla Ego -ravintolasta, jossa käytiin likkojen kanssa viime keskiviikkona syömässä. Olen jahdannut pöytävarausta tuonne about tismalleen ne kolme vuotta, mitä he ovat olleet toiminnassa. Palkittujen tähtikokkien mutkaton ja hinta-laatusuhteeltaan kertakaikkiaan erinomainen ravintola on ollut kuitenkin aina niin täyteen bookattu, että vapaata pöytää on ollut käytännössä mahdoton saada. Fanit kuulemma päivystävät puoliltaöin netissä, kun seuraavat varaukset aukeavat ja vartissa on taas seuraava kuukausi täynnä.
Itse tein meidän varauksen viime maaliskuussa ja viime keskiviikkona klo 21.00 oli ainoa vapaa illallisaika koko viime kvartaalina! Pienenä lohtuna ex-tempore -asiakkaille on kahdeksan baarikeittiöpaikkaa, joihin ei oteta varauksia. Joitakin kertoja olen testannut tuuriani myös niiden suhteen, mutta kuulemma paikalla pitää olla heti viideltä, kun ovet aukeavat, jolloin voi saada nimensä listalle. Eli ihan spontaaniin pistäytymiseen keittiöpaikatkaan ei sovi. Eikä ne muutenkaan ehkä olisi kovin kiva ratkaisu isommalle porukalle, mutta pariskunnalle kylläkin.

Lilla Ego on jotenkin hyvin tyypillinen nyky-tukholmalainen ravintola. Ilmapiiri on rento ja nonchalantti jopa siihen pisteeseen asti, että siitä tulee juttu itsessään. Paljaat tiiliseinät, pinnatuolit ja maalarinteipillä seinään kiinnitetyt menyn lisäosat ovat hipsteriviileitä potenssiin sata – varsinkin, kun kaikki paikalla olijat ovat oikeasti saaneet odottaa mestarikokkien valmistamaa illallistaan viikkoja tai tavallisesti jopa kuukausia.
Mikään varsinainen drinkkibaari Lilla Ego ei ole. Yhtään vähäisistä neliöistä ei ole omistettu baarille tai muuten vain paikalle tulleille hengailijoille. Viinilista on vaikuttava ja oluita löytyy vaativaankin makuun. Varmasti tilatessaan voi saada myös jonkun klassisen perusdrinkin, mutta listalla on vain yksi, sesongin keittiögrogi. Tällä kertaa se oli kauniin vaalenapunainen raparperi-GT. Gin & Tonic on aina hyvää ja drinksu oli tosiaan väriltään soman kesäinen, vaikka hiukan se olisi voinut kyllä maistua enemmän raparperilta.

Lilla Egon meny ei ole mitenkään hurjan laaja, mikä yleensä on mielestäni hyvä merkki laaturavintolassa. He tietävät, mikä juuri nyt on hyvää – ja tarjoilevat sitä asiakkailleen. Netissäkin esillä olevan listan lisäksi seinällä on pari muuta pääruokaa ja jälkiruuat.

Makuelämykset alkoivat jo leivän ja raastetun voin saapuessa pöytään. Miten ihmeessä ihan tavallinen voi voi maistua niin paljon paremmalta ravintolassa? Suomalaissydän antoi vielä ekstrapisteet siitä, että leipä ja voi tarjoiltiin Iittalan rasiassa. 🙂

Mintun alkupala matjessilliä ja kaikkea ihanaa (kermaviiliä, Västerbotten-juustoa, maa-artisokkaa, pocherattu kananmunan keltuainen ja tuo kirkas hommeli, mikä näkyy annoksen päällä, on aivan mielettömän hyvää, pikkelsikastikkeelta maistuvaa juttua. Aivan mielettömän ihana ja jotenkin kesäinen annos.
Peetu söi valkoista parsaa kaikilla herkuilla – ja se oli kanssa niin hyvää (sain maistaa!).

Karkki ja Cecilia jakoivat mätiannoksen, joka oli listalla vain kahdelle. Perunakakkuset tulivat söpösti juuri paistettuina pannulla ja Kalix-mäti kätsyssä pursotuspussissa (+ muut lisukkeet erikseen). Sain pienen makupalan tuostakin ja heti tuli mieleen, että jonain päivänä voisin kyllä olla roikkumassa viideltä ovenkahvassa vain saadakseni jakaa tuon alkupala-annoksen jonkun kanssa!

Pääruokani sisälsi myös lihaa, mutta se tarjoiltiin erikseen, joten se ei nyt näy kuvassa. Voin kertoa, että ne kerrat kuin joskus vielä silloin tällöin syön lihaa, se saa mielellään olla juuri niinkuin Lilla Egossa. Lähituotettua, ekologista luomulihaa, joka maistuu hyvältä ja tuntuu myös. Lihani lisuke oli mahtava ja maukas keko sesongin vihanneksia ja juureksia (grillattuja vahapapuja! friteerattuja kesäsipuleita!) – saman setin sai Karkki, joka tilasi illan kasvisannoksen, mutta vain isompana.
Peetu söi kana-annoksen ja Cecilia kalaa. Varsinkin kala oli niin kauniisti laitettu, että melkein sääli iskeä haarukka kokonaisuuteen.

Ravintolan nimi, Lilla Ego, tulee jostain Kentin biisistä (Peetu kyllä tiesi mistä, mutta enhän minä sellaisia muista!) ja ilmeisesti herrat ravintolanpitäjät ovat Kent-henkisiä muutenkin, sillä koko iltana ravintolan kaiuttimista ei kuulunut muuta kuin ko. bändin musiikkia. Eli suosittelen vilpittömästi visiittiä Lilla Egoon kaikille paitsi niille, jotka saavat ihottumaa Kentistä.
Suosittelen myös pitämään kiirettä sillä juuri nyt kesälomalle painunut ravintola on enää auki vain muutaman kuukauden. Alunperinkin väliaikaiseksi suunniteltu (mutta sittemmin vähän pysyvämmäksi muuttunut) ravintola sulkee lopullisesti ovensa samana iltana, kun Kent on ilmoittanut pitävänsä viimeisen konserttinsa. Eli ensi marraskuussa.
Lainakuvat: Lilla Ego (logokuva), Årets kock (toka kuva) ja Visit Sweden (vika kuva)