Ensin ajattelin, että en kommentoi ollenkaan lauantaina täällä meillä vietettyjä kuninkaallisia häitä. Olen kyllä parantumaton romantikko, mutta jotenkin kuvittelin, että varsin värittömänä pitämäni Carl Philipin ja ex-tosi-tv-staran Sofian vihkiseremonia ei vain kiinnostaisi. Sofian puvun suunnittelijasta olin toki lyönyt veikkaa (tiesin, että se on Ida Sjöstedt – kuka muukaan!!), mutta muuten en ollut etukäteen erityisen innoissani.
Mutta kyllähän tällaiset tapahtumat aina tempaavat mukaansa – kaunista, romanttista ja ihanaa. Prinssi Carl Philipin ja Sofian yhteiskuvista välittyy niin aito onnellisuus, että sitä ei paatuneinkaan anti-rojalisti voi olla näkemättä. Ehkä ihan hyvä, että en katsonut suoraa lähetystä tv:stä – sen verran vaikea oli pitää silmäkulmat kuivina seuraavana aamuna, kun luin lehdestä uutisointia aiheesta.
Ja sitten tänään onnelliset uutiset Madeleinen synnytyksestä. Pieni prinssivauva odotteli hienosti äiskän veljen häiden yli ja päätti tulla maailmaan tänään. Sen kunniaksi pieni – ja äärimmäisen positiivishenkinen recappi lauantain hääpukeutumiseen.

Olen haravoinut netin tosi perusteellisesti siisteille vakosamettiraidoille, mutta en ole löytänyt tietoa Madeleinen puvun suunnnittelijasta. Väri on aavistuksen pliisu mielestäni ja normaalisti vihaan tuollaisia kellotettuja hihoja, mutta Madeleine näyttää (pitkästä aikaa) tosi hehkuvalta – ja itseasiassa koko heidän perheensä onnelliselta – joten en ala kritisoimaan mitään. Sitäpaitsi Madeleinen kampaus on ihanan kevyt ja freesi!

Perjantai-iltana oli hääparin “yksityinen” illallinen. Sofia oli valinnut mielettömän upean, lemmikinsinisen luomuksen á la couture-designer Zuhar Muraid. Varmaan tosi hauskaa olla kuninkaallinen ja selata catwalk-kuvia sillä mielellä, että mitähän sitä laittaisi perjantain illalliselle päälleen… Vaikka kai sitä voi tulla suoristuspaineita siitäkin. Varsinkin, kun tietää, että pohjoisen pallonpuoliskon mediat tapittaa silmä kovana jokaikistä valintaa.

Koko vihkiseremonia tuntui tosi henkilökohtaiselta, vaikka olenkin aika pitkälle samaa mieltä yhden kollegani kanssa, jonka mielestä häiden toteutus on myös Ruotsi-nimisen tavaramerkin PR-tapahtuma ja jossain määrin myös show kansalle, joka verovaroilla koko lystin kustantavat. Enkä halua missään tapauksessa kuullostaa kyyniseltä – tunteet voivat olla aitoja, vaikka olosuhteet olisivat, mitä ne on. Ja tässä tapauksessa kaikki kyllä tuntui hirmu aidolta. Ehkä sitä jossain vaiheessa käy niin, että kun kamerat ja tv-toimittajat seuraavat jokaikistä askelta (ja sen tietää etukäteen), vähitellen se unohtuu ja oikeat tunteet näkyvät silmistä, katseista, hymyistä, kosketuksista.
Jos nyt vielä palataan maallisiin pukeutumisasioihin niin mielestäni oli tosi siistiä, että kruunuprinsessa Victoria oli pukeutunut H&M:n Conscious Collectionin pukuun. Yläosaa (sikäli, kun tuo on edelleen kaksiosainen eikä mekoksi ommeltu versio) ei kylläkään ollut koskaan myynnissä, mutta hameosa löytynee joiltakuilta onnekkailta.

 
Ja suurin niistä on rakkaus! <3
Kaikki kuvat (kiitos ja anteeks): Elle.se

Voi mieletön, mistä kuninkaallisesta loistosta saatiinkaan nauttia toissailtana Nobel 2014 juhlallisuuksissa! Ihan yhtä silmä kovana en tätä televisiointia seurannut kuin Linnan juhlien vastaavaa, mutta sisääntulon katsoin tietenkin ja muutenkin lähetys pyöri taustalla koko illan.
Kaikenlaista juhlapukeutumishärveliä tuollakin nähtiin. Itseasiassa skaala on vielä laajempi kuin Linnan juhlissa – osalla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista tajua siitä, millaiseen tilaisuuteen olivat tulossa. Suurin osa oli toki pukeutunut kivasti ja tyylikkäästi, tapahtuman arvokkaan luonteen huomioiden.
Häikäisevimmät kaikista olivat tällä(kin) kertaa nykyiset ja tulevat prinsessat – kaikki ruotsalaisten suunnittelijoiden upeissa luomuksissa.

Prinssi Carl Philipin kihlattu Sofia Hellqvist on mielestäni ollut tähän asti aivan kertakaikkiaan järkyttävän tylsä pukeutuja. Superhoikka ja suloinen nuori nainen on monesti näyttänyt aivan viisikymppiseltä tantalta. En tiedä johtuuko siviilisäädyn muuttumisesta tyttöystävästä kihlatuksi vai mistä, mutta tämä räväkkään huikean pinkkiin Ida Sjöstedtin luomukseen pukeutunut raikas leidi on ihan jotain muuta!
Väri, tyyli, paljettikirjailut, silkkinen miehusta ja laaja tyllihelma – aivan ihana kokonaisuus, joka sopii lumikkimaiselle Hellqvistille todella loistavasti. Ja täytyy myöntää, että ikuisena Ida Sjöstedt -fanina sydämeni ihan hypähti, kun näin komean parin sisääntulon!

Sofia Hellqvist oli Nobel-juhlissa ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa. Aika hurjan suloista mielestäni, että etiketin mukaan kihloissa olevaa paria ei saa “erottaa”. Eli siksi he tulevat tässä yhdessä sisään ja lisäksi istuivat vierekkäin illallisella. Molemmat näyttivät vielä kaiken lisäksi aivan superonnellisilta yhdessä – niin ihanaa!

Prinsessa Madeleinen puku on haute couture -tyyppisen käsityötaiteen täkäläisen gurun Fadi el Kouryn käsialaa. Silkkiorganzasta ja pehmeästä silkkityllistä kerroksittain rakennettu mekko on kirjailtu kauttaaltaan käsin vanhan roosan ja tummemman ruusunpunaisilla lasihelmillä. Painoa sillä on kuulemma huikeat 15 kg!

Tässä lähikuvassa helmikirjailut näkyvät vähän paremmin – samoin kuin nuo ihanat ametisti-kruunujalokivet korvissa, ranteessa ja nauhaa kiinnittävänä solkena.
Lähikuva on sikäli tärkeä, että tunnustan ensimmäiseksi olleeni aika kysymysmerkkinä tämän puvun kanssa. Siis onhan se upea, mutta Madeleine? Jotenkin en tunnista tästä sitä iloista, kepeää pikkusiskoprinsessaa, johon on tottunut. Eikä se nyt johdu pelkästään siitä, että pääntie on harvinaisen tiukkis… Upean kaunishan hän on, mutta – äh – jotenkin kovin vakavan ja melkein masentuneen oloinen. Ehkä vauva valvottaa tai jotain.

Takaa Madeleinen mekko on ehkä kaikkein upeimmillaan. Näkymättömästi levenevä helma ja kaunis laahus yhdessä työstetyn pääntien kanssa antaa kuninkaallista asennetta pukuun. Pikku kulma vilahtaa myös vanhan roosan värisestä Bottega Venetan clutchista. Madeleinella on pakko olla tuo sama iltalaukku tasan kaikissa mahdollisissa väreissä…

Upea, upea, UPEA!! Voi olla, että unohdin hetkeksi hengittämisen, kun kruunuprinsessa Victoria purjehti sisään tässä Pär Engsheden järkyttävän hienossa, puhtaan punaisessa silkkiluomuksessa, sen verran nimittäin alkoi huimata. Jotain maagista täytyy kruunuprinsessan ja suunnittelijan yhteistyössä olla, sillä viimeksi koin samanlaista hengenahdistusta, kun näin Victorian ensimmäisen kerran niinikään Pär Engshedenin suunnittelemassa hääpuvussa.
Laaja, monenkertaisella tyllialushameella kohotettu helma, laahus, voimakkaasti drapeerattu miehusta – aivan kertakaikkiaan täydellinen kokonaisuus! Ihana nähdä myös tuollainen olkaimeton malli Victorialla – en nyt heti muista olisiko hän koskaan ollut virallisessa tilaisuudessa noin avoimessa asussa.

Tässä kuvassa helman ja miehustan drapeeraukset näkyvät vielä paremmin. Ristikaulakorusta luin sellaisen hauskan tiedon, että kuningatar Silvia käytti samaa, kun oli ensimmäistä kertaa Nobel-juhlissa.
Appropå Silvia..

Kuningatar Silvia näyttää kyllä niin kuningattarelta, että varmasti kaikki juhlia seuranneet pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Pääntie antaa hyvin tilaa jalokiville ja väri pukee tummaa aikuista kaunotarta oikein hyvin. Siihen nähden, että Silvia kyllä osaa antaa myös vilpittömiä fashion-wau -elämyksiä, tämä on ehkä vähän laimea.
Vieraista, ja vieraiden puvuista, on yllättävän vähän mitään kuvakavalkadeja löydettävissä, vaikka haravoin interwebsiä ees taas pitkät pätkät. Muistan kyllä bonganneeni muutamankin tosi upean kokonaisuuden, mutta ne nyt jää esittelemättä.

Lääketieteen Nobel-palkinnon saajan May-Britt Moserin paksusta yönsinisestä silkkisatiinista valmistettua mekkoa koristaa hopealangoilla tehty kirjailu. Tyylikäs, epäsymmetrinen kokonaisuus ja kuviointi esittää kuulemma aivojen sähköimpulsseja (tai jotain sinnepäin…), mikä tietty tekee asiasta sitäkin hauskemman!
Kuningashuoneen juhlapukeutuminen voi olla hankala inspiraation lähde tavalliselle meikämintulle. Sen sijaan kampaukset ovat helposti sovellettavissa vaikka uuden vuoden bileisiin.

Mites ne sanookaan: three is a trend? Alas niskaan tehty nuttura on nyt näköjään Se Juttu. Täytyykin pitää mielessä.
Sitten vielä juhlien kohokohta…

Awww! <3
Kuvat: DN, SVT, SvD, Elle, Svenska Dambladet, Aftonbladet – TACK!!

Jos joku ei vielä ole lukenut Natan kirjoittamaa juttua Suomessa asumisesta ja siitä valittamisesta, kannattaa klikata ihan saman tien tänne  (Suomi sucks). On niin terveellistä välillä muistuttaa itselleen, miten mukavasti asiat voikaan olla pohjoismaisessa, demokraattisessa hyvinvointivaltiossa. Sen paremmin hyvinvointi kuin demokratiakaan ei ole itsestäänselvyys suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Itse en tarkoita hyvinvoinnilla sitä, että kunnan tai valtion tulee toimia curling-vanhempien tapaan ja järjestää aivan kaikki, aivan kaikille ja mieluiten ilmaiseksi (verovaroilla, mao) – vaan sitä, että täällä on turvallista elää, synnyttää lapsia, laittaa ne kouluun ja sairastaa, ilman, että siihen tarvitaan poskettomia säästöjä tai älyttömiä vakuutuksia, hyviä kontakteja tai lahjomistaitoja.
Itse olen kasvanut aikana, jolloin jokaiseen kalloon taottiin iskulause “on lottovoitto syntyä Suomeen”. Sittemmin olen ollut ehkä itsekin yksi niistä, jotka ovat lievän ironisesti todenneet, että “kyllähän se neljä ja lisänumerokin on jonkunlainen voitto”. En siis väitä, että sen paremmin Suomi kuin Ruotsikaan olisi absoluuttisesti maailman parhaita paikkoja asua. Australian Melbourne johtaa vuodesta toiseen kaikenlaisia positiivisen asenteen ja asukkaiden kokeman hyvän elämänlaadun mittauksia. Sekä Karkki että Peetu tykkäsivät kaupungista reissuillaan kovasti, mutta kaikille ei ole paras ratkaisu muuttaa toiselle puolen maailmaa, vaikka siellä olisi asiat yleisesti mitattuna miten hyvin tahansa. No man is an island. Sitä helposti kaipaa perhettään, ystäviään ja tuttuja asioita niin paljon, että tutkimusgalluppien huipputulokset eivät paljoa lämmitä.

Mikä on yhden mielestä parasta ei ehkä sovi toiselle. Suomessa on kattavampi, avokätisempi ja helpompi työttömyystukijärjestelmä kuin täällä Ruotsissa. Toisaalta ainakin omien kokemusteni perusteella pienen yrityksen pyörittäminen on tällä puolen Pohjanlahtea noin ziljoona kertaa helpompaa kuin armaassa synnyinmaassani. Monet kritisoivat sitä, että Ruotsissa ei käytännössä ole lainkaan mahdollista valita yksityistä terveydenhuoltoa. Toisaalta itse olen näiden kuluneiden neljäntoista vuoden aikana ollut hoidattamassa monenlaista pienempää ja aikaspaljon isompaakin, itseäni tai muita perheenjäseniä kohdannutta, vaivaa paikallisessa terveyskeskuksessa ja saanut aina ystävällistä, asiantuntevaa ja kokonaisvaltaisesti ihmisestä huolehtivaa palvelua erittäin nopeasti ja hyvin edullisesti. Samaa en todellakaan voinut valitettavasti aina sanoa Koskiklinikasta.
Tunnen oloni nykyään kotoisaksi Tukholmassa, enkä voisi oikeastaan kuvitella enää muuttavani pysyvästi takaisin Suomeen. Aluksi vierastin amerikkalaistyyppistä “näytösystävällisyyttä”; aina sovittiin, että nähdään ja kuullaan ja mennään lounaalle ja vaikka mitä, mutta oikeasti viestin sisältö oli vain, että oli ihan kiva törmätä. Natan sanoin: Ruotsi on vähän niinkuin Suomi, mutta iloisemmalla asenteella. Ja juuri siihen olen tottunut, enkä halua siitä luopua. Olen myös tottunut siihen, että yksilöllä on aina sananvaltaa; minkään virkavaltaa edustavan tahon “ei” tai “juu” ei ole kuin ehdotus päätöksestä. Suomessa kun yksityishenkilö suhtautuu kriittisesti viranomaisten päätöksiin, sitä voi olla aivan varma, että mitään hyvää ei ole tiedossa. Täällä jokaiseen mielipiteeseen suhtaudutaan vakavasti. Tiedän, että tämäkin on yksi niistä asioista, joille Suomessa naureskellaan – miten Ruotsissa vaan diskuteerataan ja fikataan, mutta kukaan ei koskaan päätä mitään. Naurajat eivät joko usko todeksi, että heidänkin mielipidettään voisi joku joskus tosissaan kuunnella tai kuuluvat siihen harvojen valtaapitävien (miesten) luokkaan, joiden sanomisia kuunnellaan per definition.

Muistan hämmästyneeni ensimmäisinä Tukholman vuosinani monet kerrat, sillä täällä oikeasti kaikilla mielipiteillä on painoarvo. Ei vain minun vaan myös lapseni saivat ja voivat sanoa miltä tuntuu ja mitä haluavat – ja aikuiset koulussa ja harrastuksissa ottivat sen vakavasti. Ei niin, että kaikki saisivat aina tahtonsa läpi, mutta jos esittää kritiikkiä tai eriävän mielipiteen, sitä ei ikinä ohiteta vain elämään kuuluvana sivuhälynä (kuten niin helposti Suomessa), vaan asia otetaan esille, siitä keskustellaan, kysytään muiden mielipiteitä – kenties joku muukin on samaa mieltä, mutta ei ole vain tohtinut sanoa asiaansa – ja lopulta, suomalaisesta loputtoman pitkän vatvomisen jälkeen, päädytään johonkin lopputulokseen.
Tällainen keskustelukulttuuri hämmensi aluksi minua, suomalaista, tamperelaista, naista. En ollut todellakaan tottunut siihen, että ilmaan heitetyllä mielipiteellä on täällä sellainen vaikutus. Se on ollut kasvattavaa. Tulee mietittyä paljon tarkemmin mielipiteitään ja sanomisiaan, kun tietää, että suurin osa ottaa ne vakavasti töissä ja muissa yhteisöissä. Pitää olla valmis perustelemaan kantaansa ja silloin löysien heittojen määrä laskee huomattavasti. Ja se puolestaan johtaa siihen, että muuten vain valittaminen vähenee, mikä ehkä on osasyy siihen, että Ruotsi ja ruotsalaiset koetaan positiivisemmaksi ja iloisemmaksi kuin Suomi keskimäärin.

Vaikka onhan Ruotsissa ollut aina helpompaa. Ei olla oltu itse suoranaisesti sodassa, on ollut vaurasta ja kansankotia ja halua auttaa muita. Helppohan se on pelargonioita kasvatella, huippupoppia säveltää ja olla iloisella mielellä, kun ei ole tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta.
Toisaalta Nata on kyllä hyvä esimerkki myös siitä, että siihen vuoristorataan, jota elämäksikin kutsutaan, voi myös valita suhtautua positiviisen iloisella ja hyväntuulisen energisellä asenteella. Siitäkin huolimatta, että lähtökohdat eivät ole olleet ne kaikkein lupaavimmat ja ainekset kyyniseen epäonnistumiskohtalonuskoon on ollut tyrkyllä jo lapsena. Olisiko se niin, että yllättävän monen mielestä on raskasta yrittää olla valoisalla mielellä ja tulevaisuuteen uskoen. Paljon helpompaa olla uhri ja tuumata, että Suomi sucks?
Piti oikeastaan laittaa vain pari riviä siitä, miten kaunis ja ihana ja inspiroiva paikka Tukholma on asua ja muuten hölistä ihan muita, niitä näitä. Tämä nyt näköjään lähti täysin lapasesta. Kiitos siitä ihanalle ja inspiroivalle Natalle! <3

Terkkuja Gotlannista!
Aivan mahtavan ihana loma takana – viikossa ehtii jo ihmeen paljon! Meillä kävi myös älyttömän hyvä tsäga sillä kelit olivat vielä ihan päivää-paria ennen lomamme alkua tosi viileät ja “alkukeväiset” myös Visbyssä (jossa kuulemma on aina noin kolme astetta lämpimämpää kuin Tukholmassa). Heti ensimmäisestä Gotlannin-päivästä alkaen meillä oli todella ihanan upeat, välimerellisen lämpimät, superaurinkoiset päivät ja lomaunelmien leudot yöt, jolloin se pakollinen neuletakkikin on vain rekvisiittaa. Vielä lähtöä edeltävänä päivänä oli tosin Tukholmassa varsin viileää (joskin jo aurinkoista), mikä hieman hankaloitti asennoitumista hellekamojen pakkaamiseen.
Täällä vielä pötkötellään lomalla tämä viikko, mutta nyt jo sormet syyhyää sen verran blogin pariin, että tässä pieni lomailuraportti Gotlannista. Voisin kuvitella, että siellä ruudun toisella puolella on ainakin jonkinmoista kiinnostusta tuota monipuolisen ihanaa lomasaarta kohtaan. Välillä nimittäin tuntui, että ainakin Visbyn kaduilla kuuli enemmän suomea kuin ruotsia tai mitään muutakaan kieltä!

Helpoiten Gotlantiin taitaa päästä Suomesta jollain pakettimatkalla. Tinni oli tietävinään, että Tallink liikennöi kesällä Visbyyn. Se toki selittäisi suuret suomalaisturistien määrät.
Me lähdettiin kuitenkin täältä meiltä Tukholmasta super-aikaisin viime maanantai-aamuna ensin “pendeltåg”-paikallisjunalla Nynäshamniin ja sieltä lautalla yli Visbyyn. Lauttamatka kestää noin 3 tuntia ja helpoiten tiketin voi varata täältä: Destination Gotland. Itse yllätyin hiukan siitä, että laivat ovat aikas täyteen buukattuja (etenkin autopaikat kuulemma!) ja etenkin ns. “ihmisten aikoihin” hinnat per henkilö aikas suolaiset. Me matkustimme menomatkalla sika-aikaisin ja paluumatkalla melko myöhään, joten saimme pikkuisen edullisemmat lauttaliput. Silti nuo tekivät 850,- kruunua (eli päivän Forex-kurssin mukaan 96,- euroa) per henkilö. Kantsii siis olla ajoissa varaamassa paikkoja, että pääsee haluamaansa laivaan ja ehtii napata edulliset liput ennenkuin ne loppuu!

Hyvä puoli siinä, että lähdettiin matkaan reippaasti ennen Tukholma-kukon laulua oli se, että saimme nauttia melkein kokonaisen helteisen maanantain Visbyyn tutustuen. Tai no, taidettiin kyllä pääasiassa vaeltaa rantatietä ensin reilusti ees ja sitten sama matka taas. Loistava hotellimme, josta tarkemmin pari kuvaa myöhemmin, tarjosi joka päivä puhtaat rantsupyyhkeet. Niillä tuli iltapäiväauringossa kölliskeltyä – ja taisin kiskaista poikkeuksellisesti jopa pienet päikkärit.
Merivesi oli aivan jäätävän kylmää – seriously! – mutta kävin kuitenkin “uimassa” noin viisi vetoa. Silloinhan se lasketaan uimiseksi eikä kastautumiseksi, eikö niin? Samalla meni talviturkki. Ei ehkä ennätysmyöhään, mutta kyllä silti tuntuu vähän nössöltä.

Tinni & mä!! #woopwoop 😀

En ehkä edes jaksa alkaa siitä, miten sievä, viehättävä, suloinen, kaunis, kivasti pidetty ja henkistä rauhaa henkivä kaupunki Visby on. Olisin voinut kävellä pitkin rauhaisia mukulakivikatuja tuntikausia – ja niin taisimme kyllä tehdäkin. Valokuvausrabiaatti ei kyennyt jättämään kameraa hetkeksikään laukkuun. Vajaan viikon reissulta tuli kotiin melkein seitsemänsataa kuvaa… Haha!

Visby-vinkki: kantsii kiivetä kirkon vierestä pitkät rappuset ylös asti. Palkintona sekä kukkulan kivoimmat kadut ja pikkutalojen julkisivut että huikea näköala merelle.

Visby-vinkki nr 2: Power-walk -lenkki pitkin Botaniska Trädgården -puutarhan käytäviä pitkin, mieluiten ennen aamiaista (koska silloin on vielä viileää, eikä ihan pakko päästä meren rantaan). Kokemus on kaunis ja rauhoittava. Itseäni myös aina ilahduttaa se, että tiedän kautta historian olleen ihmisiä, jotka haluavat hyvää luonnolle, ymmärtävät sen voiman ja ehkä jopa ihmisen pienuuden kaiken sen keskellä. Ihan just hyviä ajatuksia ennen aamukaffetta – eikö vain!?

Ettei menisi ihan pelkäksi seesteiseksi herkistelyksi niin voin kertoa, että vietimme peräti kaksi (melkein) kokonaista päivää Kallbadhusetissa – eli Kalliksella (miten tuo lyhenne tuntuukin niin jotenkin läpeensä ällöltä??). Kallis on siis rantabaari, rantaklubi ja ranta-afterski -mesta Visbyn keskustan välittömässä läheisyydessä. Päätimme uhata paikan stekare-mainetta ja täytyy sanoa, että aivan erinomaisen mainiosti tällaiset kulturtantitkin viihtyivät Kalliksen pehmoisilla, runsailla tyynyvuorilla varustetuilla aurinkopedeillä, joita sai vuokrata noin 11 euroa/päivä/henkilö. Petivuokran hintaan sisältyi reippaiden valkoisiin shortseihin ja flash-mirror aviatoreihin pukeutuneen henkilökunnan palvelu (lähinnä siis juomatarjoilua ja luonnollisesti erillistä maksua vastaan) ja siistit & suht tilavat toilettitilat.

Tiedän erittäin hyvin, että Kalliksen maine on melko epähoukutteleva mikäli on sattunut täyttämään 29 vuotta eikä ole etsimässä seuraa juuri ja juuri parikymppisistä vesipoolon pelaajista. Uskallan silti kuitenkin suositella paikkaa. Visbyn keskustassa – tai edes melko reipashenkisen kävelymatkan päässä – ei ole kunnollista hiekkarantaa. Tarjolla on vain monen kaliiberin kivikkoa tai sitten auringonottopyyhkeensä voi levittää kaikenmaailman pikkuötököitä kuhisevalle nurmikolle. Kun ottaa huomioon, että Gotlannin punkkikanta on runsaslukuista ja levittää poikkeuksellisen usein niitä molempia ikäviä viruksia, Borrelia, TBE ja mitä näitä nyt on.
Me Tinnin kanssa todettiin heti maanantain jälkeen, että ne päivät, kun halutaan chillaa auringossa Visbyssä, painutaan Kallikselle, oli miten oli.

Vaikka lomapäivät tuntuvat menevän nopeasti, sitä kuitenkin usein ehtii tosi paljon. Me käytiin yleensä pienellä, alle tunnin kävelylenkillä ennen aamiaista (Tinni oli telonut jalkansa, joten suunniteltu pyöräily ei onnistunut ja juokseminen oli pois laskuista) ja aamiaisen jälkeen vähän “kaupungilla” shoppailemassa ja putiikkeja kiertelemässä. Päivä makoiltiin rantsulla ja illalla suunnattiin taas suihkun ja pienen hotellihuone-elpymisen jälkeen illalliselle Tinnin nettisuositusten perusteella haravoimiin huippuravintoloihin.

Oli ihana viettää kesälomaa Gotlannissa rakkaan ystäväni ja all time co-pilotini Tinnin kanssa. En kuitenkaan panisi pahakseni, jos voisin joskus palata paikalle jonkun upean miehen kanssa. Visby – ja koko saari – aivan huokuu romantiikkaa. Toivottavasti en paljasta mitään salaisuutta tässä, mutta luulen, että Tinni alkoi jo suunnitella uutta reissua miehensä kanssa. Ko. herra on tuore Moto Guccin omistaja ja Gotlanti on kuin tehty moottoripyörälomaa ajatellen!

Romantiikasta puheenollen! Visbyn kaupunki (vai oliko se joku kotiseutuyhdistys?) on ripustanut kymmeniä vapaasti käytössä olevia riippukeinuja pitkin rantakadun puistikoita. Tosi suosittuja näyttivät olevan, mutta ainakin kahdeksan aikaan aamulenkillämme löysimme vapaita lekottelupaikkoja. Riippukeinu on jo sanana jotenkin kesäinen, romanttinen ja ihanalla tavalla utuinen.

Ei Visbyä ilman raunioita. Joka kulman takaa tuntui putkahtavan esiin aina uusia todisteita ihmislajin sinnikkyydestä ja pykäysinnosta. Meidän reissun lähimmät rauniot löytyivät hotellimme (Hotell S:t Clemens – Suosittelen Vilpittömästi!) takapihalta. Raunioidenmetsästyksen lisäksi myös vanha kaupunginmuuri kantsii kiertää, jos ei nyt kokonaan, niin ainakin merta lähinnä olevat osat. Sieltä löytyy vielä vahtitorneja, joihin (omalla vastuulla) kiipeämällä saa huikaisevat näköalat ja halutessaan voi fiilistellä ketkä muut ovat katsoneet samaa maisemaa ja mitä ovat mahtaneet ajatella…

Tinnin kanssa matkustaminen on hienoa, koska hän on hauska ja hoksottimiltaan nopea, elämänasenteeltaan positiivinen, mutta sarkasmia ymmärtävä bestikseni jo lapsuudesta. Tinnin kanssa matkustaminen on aivan juhlaa myös siksi, sillä BFF:ni on varsinainen matkailu- ja matkanjohtajarabiaatti. Tiedän yöpyväni hyvätasoisessa, hinta-laatusuhteeltaan erinomaisessa hotellissa, syöväni paikkakunnan parhaissa ravintoloissa (mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että kalleimmissa!) ja tutustuvani matkan pituuteen nähden relevanteimpiin nähtävyyksiin.
Tinnin ruotimat – ja meidän yhdessä testaamat – ravintolavinkit tulevat erillisessä postauksessa (tästä on näköjään tulossa muutenkin jo pitkä kuin ne kuuluisat nälkävuodet…), mutta voin tosiaan suositella lämpimästi hotelliamme. Taisimme tehdä varauksemme jo joskus helmikuussa ja hinta ei ainakaan silloin ollut mitenkään päätä pökerryttävä. Tilava huone, henkilökohtainen, asiantunteva ja ystävällinen palvelu, hyvä sijainti, pohjoismaiseen makuun sopiva runsas aamiainen (puuroa ja sekä kovaksi että pehmeäksi keitettyjä munia kyllä, mutta muuten väsyneet nakit, munakokkelit ja muut aamiaislämpimät loistivat poissaolollaan), viimeistelty eko-ajattelu kaikessa toiminnassa ja – sanoinko jo – ystävällinen, henkilökohtaiselta tuntuva palvelu, tekivät St. Clemens -hotellista yhden kivoimman, missä koskaan olen ollut. Suosittelen lämpimästi!

Yhtenä päivänä vuokrattiin auto ja lähdettiin road tripille Fårö-saarelle. Viimeiseen viiteen vuoteen en ole ajanut autoa kuin satunnaisesti, enkä tosiaan ole mikään autoilija tai autofani sanan varsinaisessa merkityksessä. Täytyy silti kyllä sanoa, että olin aikas tosi iloisen yllättynyt, kun vuokra-autoa hakiessamme totesivat, että se netistä varaamamme viimeinen Nissan Micra jouduttiin laittamaan huoltoon ja että meidän nyt pitäisi pärjätä päivä vähän isomman Mersun kanssa. Hah! Ikinä ennen en ole ajanut Mersua. Omalta kannaltani road trip oli onnistunut ennenkuin se edes oli alkanut!
(Enkä todellakaan aio kertoa kenellekään, että a) olin ihan black-outissa, että miten automaattia ajetaan, vaikka meillä joskus 2000-luvulla oli automaatti vuosikausia, ja siitä syystä en meinannut päästä liikkeelle huoltoaseman pihasta ja b) tunnin verran Fårön lauttajonossa nilkutettuamme sain toisen blackoutin enkä saanut autoa samantien käyntiin; josta syystä jengi ajoi meidän ohi, josta syystä saimme odottaa vielä vartin seuraavaa lauttaa… Oh well. I’m an excellent driver… :P)

Fårö on hieno paikka – suosittelen ehdottomasti sekä kulinaristeille että lapsiperheille että Bergman-faneille. Vinkki (jonka olisimme mielellämme halunneet): kesäaikaan jonot lautalle voivat olla aika hemmetinmoisen pitkät! Me jonotettiin mennessä melkein kaksi tuntia ja illalla takaisin tullessakin reilu tunti. Jonot menevät yleensä juuri niin – eli aamupäivästä Fårölle ja iltasella takaisin pääsaarelle. Jos haluaa välttää jonoja kannattaa olla liikkeellä joko tosi aikaisin tai tosi myöhään – tai sitten moottoripyörällä, koska ne saa ajaa koko jonon ohi.

Tinni poikkeuksellisesti analogisen median äärellä.

Fårö-vinkki: heti lautalta tulon jälkeen kantsii kääntyä oikealle. Palkintona on noin 5 min hitaampi matka Fårö-kirkolle, mutta noin ziljoona kertaa kivemmat maisemat. Käännöksen jälkeen melkein heti alkaa luonnonsuojelualue ja kuuluisat Gotlannin lampaat pasteeraa tyytyväisinä tien molemmin puolin. Jossain tuossa on se Ingmar Bergmanin talokin, mutta me todettiin, että tämä henkinen yhteys umpimielisen näköisten lampaiden kautta riittää kyllä.

No käytiin me se hauta kuitenkin katsomassa. Ollaan sentään Tinnin kanssa molemmat oltu toistakymmentä vuotta leffateatterissa duunissa, vanhoja elokuvakerholaisia ja piinattu itseämme myös sillä Bergmanin vähemmän kaupallisella tuotannolla…

Fåröltä löytyy ihan Välimeritasoista rantameininkiä! Jesss! Välimeritasoisiin miinuspuoliin ei valitettavasti kuulu liiallinen aurinkostrigeissä pällistelevä gigolo-lauma vaan päähän kopsahtelevat rantapelivälineet. Eli kaunista on ja huikeasti paljon lämpimämpää vettä kuin Visbyssä, mutta myös ihan tajuttomasti jengiä.

Käytiin myös katsomassa niitä raukeja. Rauk siis ruotsiksi, mutta olin kyllä sen verran hämmentynyt luontoelämyksestä, että en edes jaksa katsoa, mitä ne olisi suomeksi. Fårö vinkki nr. 2: älkää muuttako lomasuunnitelmianne “rauk”ien takia. Kyllähän ne voi katsoa, jos ne osuu kohdalle, mutta hei – kiviä?

Minttu ja reissu-Mersu.

 
Aloin kirjoittaa tätä juttua jo alkuiltapäivästä. Tarkoitus oli tehdä vain lyhyt pintaraapaisu päällimmäisiin lomamuistoihin. Kävin kyllä tuossa välissä syömässä Peetun tekemän ihanan pastan (spaghettia, pekonia, tuoreita herkkusieniä, ranskankermaa, sitruunankuoriraastetta…), mutta muuten olen naputellut tätä juttua koko illan. Vähän on varmaan ollut ikävä blogia – ja teitä lukijoitani – ja ihan tätä tapaa jäsentää ajatuksia kirjoittamalla niistä muille. Ihanaa olla takaisin blogilomalta – vaikka oikea loma vielä jatkuukin.
Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on hyvä kesäfiilikset oli lomaa tai ei – ja toivottavasti mahdollisimman moni pääsee nauttimaan Gotlannista!

Koko tähänastisen 2000-luvun ajan ruotsalainen muoti on valloittanut maailmaa aivan uskomattomalla tavalla. Menestys on toki monen tekijän summa, pelkällä omaperäisyydellä ja lahjakkuudella ei vielä kovin pitkälle pötkitä. Edes kansainvälinen menestys ei valitettavasti takaa, että bisnes pyörisi taloudellisesti kantavalla tavalla. Siitä erittäin surullisena esimerkkinä mm. V AVE Shoe Repairin ja The Local Firmin (nyyyyyh!!) konkurssit ihan tämän kevään aikana.
Siitä huolimatta voidaan puhua poikkeuksellisen voimakkaasta ilmiöstä. “Ruotsalainen muoti-ihme” on jo melkein klisee talouslehtien otsikoinnissa. Lehtijuttuihin pääsevät kuitenkin vain ne kirkkaimmat tähdet – koko skenen muodostaa huomattavasti laajempi lahjakkaiden suunnittelijoiden joukko.

Elokuun viimeiseen päivään asti on Sven-Harrys Konstmuseumissa esillä Ruotsin Ellen muotijohtajan Cia Janssonin kuratoima näyttely Svenskt Mode 2000 – 2015. Näyttely kerää yhteen koko tämän vuosituhannen merkittävimmät ruotsalaiset muotisuunnittelijat ja esittelee kiinnostavan läpileikkauksen eri vuosien avainluomuksista. (Kyllä, olisin voinut antaa oikean korvani tuosta Ida Sjöstedtin AW 13 -näytöksen glittericollegesta. Sitä valitettavasti ei valmistettu tuotantoon ollenkaan ja myöhästyin minuutilla ystiksestä, jossa niitä oli kuulemma ollut pari kpl. myynnissä…)

En väitä, että näyttely olisi mikään aivan ehdoton “pakko nähdä” -juttu kaikille. Mutta muodista, muotiyrittämisestä, skandinaavisen tyylin kehittymisestä ja omasta ajankuvasta kiinnostuneille se on hyvin antoisa kokemus. Piirokset, kirjoitetut jutut ja videoesitykset täydentävät itse asukokonaisuuksien sanomaa. Itsestäni ainakin on todella kiehtovaa, kun pääsee vähän kurkistamaan ihailemansa suunnittelijan kulissien taakse.

Ymmärrän toki, että itse katselen näyttelyn asuja vähän toisin silmin kuin keskivertovierailija. Useimmat – tai ainakin todella monet asukokonaisuuksista, ovat itselleni tuttuja Tukholman muotiviikkojen catwalk-näytöksistä.
Yksi huikeimpia fashion-momenteja, joita olen ikinäkoskaan kokenut, on Fifth Avenue Shoe Repairin elokuun 2007 näytös, jossa esiteltiin kevätsesongin 2008 mallisto (vai sanotaanko nykyään ihan oikeasti “kokoelma”? Omaan korvaani se kuullostaa tosi oudolta, mutta monet kielipoliisibloggaritkin tuntuvat käyttävän sitä nykyään…). Koko sali oli aivan pimeä, näytöksen avasi punainen tylliunelma niin, että valot syttyivät sitä mukaa, kun malli käveli eteenpäin. Tunnelma oli niin maaginen, että pelkkä muisto saa aikaiseksi kylmiä väreitä.

Sven-Harrys Konstmuseum on ihan melkein keskustassa, vain parin korttelin päässä Odenplanin t-bana-asemalta. Svenskt Mode 2000 – 2015 näyttely on kattava ja kiinnostava, mutta siellä ei välttämättä tarvitse viettää koko päivää. Parissa tunnissa ehtii hyvin katsoa kaiken olennaisen ja syventyä vähän filmeihinkin. Omasta mielestäni tuo on siis positiivinen asia, koska huomaan, että joskus en saa aikaiseksi lähteä joihinkin kiinnostaviin näyttelyihin vain siksi, että tiedän, että siellä menee sitten niin monta tuntia. Ruotsalainen nykymuoti käy hyvin pienestä, herkullisesta iltapalasta!

 
Ja tosiaan, tuo näyttelyn nimi ei ole mikään virhe – vaan viimeiseksi museon katolla esitellään myös mahdollisia tulevaisuuden lupauksia.
Kattoterassille kannattaa kiivetä myös siksi, että sieltä on aika hillittömät näköalat muutamiin tosi makeisiin Vasastan-asuntoihin – tai lähinnä niiden terasseille. Karkki ilmoitti nyt vihdoinkin löytäneensä tulevaisuuden kämppänsä… Haha!