Ihanaa joulua kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille!
Meillä täällä on joulurauha laskeutumassa – kissat tosin riehuvat ja tiputtelevat palloja kuusesta. Pieni hässäkkä kuuluu asiaan ja hyvä, että karvakuonot pitävät siitä puolesta huolen nyt, kun joulunviettoon ei osallistu pikkulapsia. Itse olen saanut jo parhaimmat joululahjani: Karkki ja Peetu ovat kotona!!
Tässä nyt poikkeuksellisesti asu, joka ei ole toimistoasuni. Vaikka ihan hyvin voisi kyllä ollakin – mikä tarkoittaa sitä, että tyylini ei kyllä mitenkään erityisesti vaihtele. Tai että muutokset johtuvat yleensä joko säästä tai vuodenajasta – ja hiukan tietty tapahtumasta riippuen, mutta pääosin mennään samoilla, toimistollekin sopivilla kamppeilla. Jos siis viikonloppuna ollaan niin energisiä, että hypätään ulos kotiverkkareista.
Eilen piti käydä vähän ihmisten ilmoilla tekemässä tonttuhommia ja hoitamassa pari muutakin asiaa. Poikkeuksellisesti siis kampasin naamani ja puin oikeat vaatteet päälleni myös sunnuntaina.
Tuntuu muuten aika hassulta julkaista kuvia omasta, varsin randomista asustaan, kun on juuri asettanut riviin vimpan päälle pukeutuneita upeuksia Linnan juhlissa. Oh well. Kyllä se arki koittaa heillekin ja olen aivan varma, että myös Sirpa Selänne omistaa kotiverkkarit. Ne tosin on varmaan laventelin väriset Juicy Couturet eikä tummansininen venähtänyt OnePiece, mutta ei kai sitä edes nuo ameriikan jääkiekkovaimot kulje täydessä tällingissä kotosalla?
Tässä kun julkkiksista puhutaan, tuli mieleeni viime viikolla blogosfääriä puhuttanut viestiketju Vauva.fi:n keskustelupalstalla. Juttu alkoi siitä, kun joku lahjakkaan oloinen kirjottaja teki lyhyet “parodiapostaukset” muutamista tunnetuista blogeista ja esitti kysymyksen, että tunnistaako kukaan. Jutut olivat aivan hillittömän hauskoja ja osuvasti ilkeilemättä (liikaa) toteutettu ja viestiketju sai valtavan suosion. Viestiketjun lomaan ilmestyi uusia, pidempiä parodiapostauksia ja kohta alkoi tuntua, että et ole kyllä yhtään mitään, jos et ole bloggarina mukana. Suljetuilla foorumeilla kuhistiin ja jotkut bloggarit kävivät jopa jättämässä viestiketjuun toiveen, että pääsisi parodioitavaksi.
En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä koko monta kymmentä sivua pitkä viestiketju poistettiin. Ehdin juuri käydä Indiedaysiläisten omalla sivulla valittamassa, että olen niin noubadi, että kukaan ei edes viitsi tehdä blogistani parodiaa. Yksi bloggarikollega väitti kyllä nähneensä minusta tehdyn jutun juuri ennenkuin koko homma poistettiin, mutta ehkä hän vain halusi olla kiltti. Jos se on totta niin, mahdettiinkohan Go 4 it vol. 2 -parodiassa puhua Tukholman säätilasta? Haha!
Mutta koskahan Linnan juhlissa nähdään ensimmäinen päätoiminen muoti-/lifestylebloggari – ja kukahan se mahtaisi olla… Oma veikkaukseni on Pupulandian Jenni tai Tyyliä metsästämässä Veera (vaikka Veera taitaa kyllä olla päätoimeltaan valokuvaaja eikä bloggari…) ja syy siihen, miksi he ovat saaneet kutsun on jokin kantaaottava, naisten, nuorten tai muuten ahtaalla olevien ihmisryhmien asemaa valottava/puolustava/helpottava puheenvuoropostaus, josta tulee valtava suomalainen viraali-ilmiö. Voi olla, että heille ei kolahda kutsua vielä ensi vuonna, mutta kuka tietää…
Joulun viettäminen ilman stressiä on taitolaji. Kun minua pyydettiin mukaan Indiedaysin ja ASUSin yhteiseen kampanjaan kertomaan omat vinkkini stressittömän joulun viettoon, innostuin aivan samantien. Tästä asiasta minulla on nimittäin muutama tärkeä asia sanottavana!
Vaikuttaa siltä, että ihmiset jakaantuvat kahteen heimoon: niihin, jotka rrrrakastavat joulua ja jouluvalmisteluita ja niihin, jotka vihaavat kaikkea siihen liittyvääkin sydämensä pohjasta. Mitään laimeaa “ihan sama” -välimuotoa ei tunnu olevan. Itse kuulun ensimmäiseen, joulu-fanien joukkoon. Stressi ja liian suuret odotukset (mitkä johtavat helposti vielä suurempaan stressiin) pilaavat helposti kenen tahansa juhlatunnelman. Mutta ei hätää – muutaman ajatusharjoituksen kanssa ollaan jo paljon lähempänä leppoisaa adventti-aikaa.
1. Mieti, mikä on tärkeintä
Et voi viettää joulua muiden puolesta. Eli mikäli sinulle on tärkeitä tietyt perinteet – joulumarkkinoilla käynti, kynttilöiden valaminen, glögijuhlien järjestäminen koko suvulle tai mitä tahansa muuta, mutta tuntuu, että ne aiheuttavat vain stressiä ja pahaa mieltä, kannattaa todella miettiä, että miksi näitä kaikkia perinteitä haluaa toteuttaa. Etenkin, jos stressiä aiheuttaa se, että et saa perhettä ja sukua mukaan, vaikka kysymys on perinteestä.
Tee vain sellaisia asioita, mitkä itsestäsi tuntuu mukavalta ja joihin tuntuu riittävän aikaa. Joulukorttien ei tarvitse olla itse tehtyjä ja lanttulaatikkoa saa myös kaupasta. Valitse ne asiat, joiden tekemisestä itse nautit ja jätä pakot ja pakkopullalta tuntuvat perinteet sivuun. Joulufiilis tulee korvien välistä – ei siitä, että pakonomaisesti toistetaan niitäkin vanhoja rutiineja, joista kukaan ei oikeastaan enää välitä.
2. Suunnittele etukäteen
Aloita valmistelut ajoissa ja jaa hommia. Liittyy vähän edelliseen kohtaan, mutta tässäkään et voi vastata kuin itsestäsi. Eli ei kannata odottaa, että muut jakavat kunnianhimosi täydellisen joulun luomisesta. Parasta olisi, jos voisi hyvissä ajoin puhua odotukset ja toiveet erilaisten jouluvalmistelujen sujumisesta selväksi. Nyt ensi viikonloppuna, ensimmäisenä adventtina, on jo korkea aika.
Onko teitä isompi porukka, joka viettää joulua? Hyvä. Sopikaa joulusiivouspäivä ja työtehtävät kaikille. Mikäli innokkaita riittää yli tarpeen, voidaan ne vaatekaapitkin siivota, vaikka kuuluisasti kukaan ei siellä joulua vietäkään. Sama ruuanlaiton kanssa – vastuu kannattaa jakaa niin, että kukaan ei tunne kantavansa koko taakkaa itsekseen ja kaikki saavat olla osallisena.
Sekin on älyttömän tylsää, jos yksi riehuu stressikupla otsassa, mutta ei sitten kuitenkaan anna kenenkään muun tehdä mitään. Kun juuri se stressaaja haluaa, että kaikki on juuri niinkuin hän haluaa – pätee ihan kaikkiin jouluvalmisteluihin siivouksesta koristeluun ja ruuanlaittoon – ja muut jäävät sen vuoksi ihan ulkopuolisiksi. Jos tuo stressaaja olet sinä, niin relaa vähän ja anna muidenkin osallistua. Asiat eivät ehkä mene ihan niin justiinsa, mutta kaikilla on mukavampaa.
3. Jouluherkut ja ruokien laittaminen
Karsiminen ja joulun viettoon kokoontuvan porukan kuunteleminen on tässäkin avain stressittömyyteen. Jos tuntuu, että ruuanlaitto stressaa kohtuuttomasti – ja ennen joulua leipominen & karamellien, hillojen ja muiden herkkujen tekeminen samoin, on varmasti aika priorisoida.
Meillä on tehty niin, että ennen joulua kaikki tekee niitä valmisteluja, jotka on itselle tärkeimpiä. Karkki ja Peetu on leiponut (lussepullia, englantilaista hedelmäkakkua, pipareita) ja kokanneet karamelleja (vaihtelevia lajeja ja vaihtelevia määriä) ja pimeänpelkoinen Minttu ripustellut ylenpalttisen määrän erilaisia valolähteitä, kynttilöitä, lamppunauhoja, joulutähtiä ympäri kämppää, ikkunoita ja parveketta.
Joulupöytään emme hanki väkisin mitään erityistä jouluperinnettä. Koko historian aikana meidän joulupöydässä on ollut tasan yhden kerran kinkku. Rosollia sen sijaan on aina, samoin perunalaatikkoa, koska ne on kaikkien herkkua. Muuten ollaan improvisoitu välillä ihan radikaalistikin. Kerran meillä oli keko fried rice -thaikkuherkkua noutopöydässä, koska Peetu niin halusi (ja myös sen valmisti).
4. Muista pysähtyä ja hengittää
Valmisteluhässäkän keskellä pitää toisinaan rauhoittua ja miettiä jälleen kerran, mikä oikein on tärkeintä. Sekö, että valmistelut sujuvat joidenkin laatimiesi nuottien mukaan – vai se, että kaikilla on mukava, rauhallinen ja lämmin olo? Yritä katsoa asiaa kauempaa ja ottaa etäisyyttä stressiä aiheuttaviin asioihin. Mikä merkitys niillä on minulle viiden vuoden kuluttua? Yleensä ei juuri mikään. Karsi tekemisiä niin kauan, että jäljellä on vain ne jutut, jotka oikeasti antavat hyvää mieltä ja joiden tekeminen ei siksi tunnu ollenkaan stressaavalta.
Välillä tekee hyvää myös käpertyä sohvannurkkaan höyryävä teemuki kädessä lukemaan kirjaa tai vaikka katsomaan omassa rauhassa hyvää leffaa.
5. Joululahjat
Joululahjoille voisi oikeastaan omistaa ihan oman postauksensa mutta tässä nyt pähkinänkuoressa ja lyhyesti parhaat stressittömyysvinkkini lahjojen hankintaan.
Aloita miettimällä kenelle kaikille haluat lahjan antaa ja budjetti siihen. Päätä, että pysyt budjetissa. Lahjojen antamisessa ajatus on tärkeintä, mutta jos keksiminen stressaa, kysy lahjan saajalta, mitä hän toivoo. Jos toive on budjettiisi nähden liian kallis, sano se. Avoimuus vähentää huomattavasti myös aattoillan paineita.
Lähde joululahjaostoksille tietoisena siitä, että siellä tulee olemaan paljon väkeä ja mahdollisesti hitaasti eteneviä jonoja. Älä missään tapauksessa mene kauppoihin nälkäisenä! Varaa mukaan myös hyvää energiaa antavaa purtavaa, ettei sokea nälkäraivo iske kesken suorituksen. Mantelit ja pähkinät ovat oikein suositeltavia. Varaa ostoksille riittävästi aikaa ja merkkaa se kalenteriin. Jouluostoksia ei tehdä tuosta vaan ja nopsasti. Tilaa netistä kaikki minkä voit, mutta muista toimitusajat.
Lahjojen runsauden ei pitäisi olla se juttu. Vähemmällä stressillä ja pienemmällä shoppailuvaivalla pääsee, jos pakettiin kääritään jotain, josta on iloa koko perheelle!
Tässä siis Mintun viisi parasta vinkkiä stressittömään jouluun valmistautumiseen. Toivottavasti niistä on iloa ja hyötyä! Tärkeintä on muistaa pitää lippu korkealla ja olla hetsaamatta itseään tai muita suorittamaan joulua.
Täältä voi tsekata ASUSin parhaat joululahjaideat. Samalla sivulla voi omia suosikkejaan äänestämällä myös osallistua arvontaan, jossa palkintona on ASUS Transformer Book T200 (arvo 500 euroa!). Vähänkö joulustressi helpottaisi, jos voitto osuisi omalle kohdalle!
Miltä tuntuisi, jos voisi aina olla myös itse mukana kuvissa? Siis siitä huolimatta, että toimisi seurueen valokuvaajana?
Kirjoittelin jo hetki sitten uudesta fantastisen hyvästä Olympus PEN E-PL 7 -kamerastani, jonka sain käyttööni Indiedaysin ja Olympuksen kampanjan kautta. Kameralla saa tällainen noviisikin ja ikuinen automaattiasetusjumittaja todella ihania kuvia ja sen monet toiminnot helpottavat elämää ja tekevät siitä todellisen aarteen. Nyt muutaman viikon käytön jälkeen on kuitenkin yksi toiminto, joka E-PL 7:ssa on aivan omaa luokkaansa – ja se on se, miten kännykän avulla voi kauko-ohjata kameraa!
Ensinnä pitää puhelimeen ladata Olympuksen ilmainen appi. Sen avulla pystyy tekemään paljon muutakin (kuten esim. jakamaan kuvia somessa, editoimaan ja merkkaamaan kuvia kartalle) kuin vain kauko-ohjaamaan kameraa.
Kauko-ohjausvaihtoehtoja on kaksi: Live view ja etälaukaisin. Itse tykkään tuosta live view -toimminnosta enemmän. Siinä tosiaan näkee sen näkymän, mistä kuva tulee otetuksi ja mikä parasta – kosketusnäytön avulla voi fokuksen tarkentaa juuri sinne minne haluaa. Aika uskomatonta ja siistiä mielestäni!
Etälaukaisintilassa ei ole näkyvissä kuvaa – eli tämä toimii käytännössä samaan tapaan kuin perinteiset kaukolaukaisimet. Tämän toiminnon etu verrattuna “live view” -toimintoon on se, että kuvia voi räiskiä menemään ihan niin paljon peräkkäin kuin vain haluaa. Live view:tä käytettäessä jokaisen kuvan ottamisen jälkeen pitää erikseen palata yhdellä näpäytyksellä kuvaustilaan. Lisäksi tämän lyhyen kokemukseni perusteella tuntuu, että etälaukaisintila vie hiukan vähemmän akkua kuin live view.
Ja siinä hän kuvaa itseään!
Kävin tänään Fotografiskassa katsomassa varsin kattavan Herb Rittsin näyttelyn “In Full Light”. Jotenkin en ole koskaan häntä listannut miksikään valokuvausgurukseni, mutta olihan se aika pysäyttävää tajuta, että juuri hänen kuvat ovat olleet ne, jotka ovat vaikuttaneet todella paljon. Että ne on juuri niitä kuvia, joiden kanssa kasvoin. Hiukan tuntuu hassulta kirjoitella tänne valokuvaukseen liittyviä juttuja samana päivänä, kun on käynyt häkeltymässä todellisen taiturin kuvista…
Kaukolaukaisijassa on käteviä toimintoja. Ei ole kovinkaan kiva olla kuvissa se, joka pönöttää kännykkä ojossa, sen ruutua tuijottaen. Ratkaisu tähän on, että kuvan voi ajastaa otettavaksi 2 – 12 sekuntia sen jälkeen, kun laukaisinta on painettu. Näin myös kuvaajana toimiva ehtii kohdistaa katseensa kameran linssiin ja diskreetisti piilottaa kännykän näkyvistä.
Kaksi sekuntiakin on aika pitkä aika. Jos kaukolaukaisijalla kuvataan isompaa porukkaa, voi olla hyvä, jos viive ei ole hurjan pitkä. Etenkin lasten keskittyminen herpaantuu yllättävän nopeasti.
Kuvauksen perussäädöt kantsii tehdä tietenkin kamerassa, mutta kännykän kaukolaukaisimella pystyy myös muuttamaan keskeisimpiä asetuksia. Itselleni ei nyt ole ihan selvää vieläkään kaikki kamera-aiheinen ammattisanasto, mutta tässä se ei haittaa ollenkaan. Näytöstä näkee nimittäin aivan loistavasti, mitä kukin muutos tekee lopputulokselle!
Kissa-parkaa kiusataan!
Kauko-ohjaukseen voi myös laittaa asetuksen, että kamera ottaa useamman kuvan putkeen yhdellä laukaisimen painalluksella. Etenkin isompaa ryhmäkuvaa otettaessa aivan loistava toiminto, jonka avulla onnistuneen kuvan ottamisen todennäköisyys monikertaistuu kerralla.
Alunperin ihastuin PEN E-PL 7:n kaukolaukaisutoimintoon, koska hovivalokuvaajani Peetu muutti melkein tuhannen kilometrin päähän. Ja pitäähän sitä nyt bloggarin saada asunsa ikuistettua!
Nyt olen huomannut ajattelevan koko ajan enemmän ja enemmän sitä, miten kätevää on, kun valokuvaajakin voi tästä lähtien olla itse aina mukana ryhmäkuvissa. Edes kymmenen vuoden päästä ei tarvitse ihmetellä, että miksei äitiä näy missään jouluaattona otetuissa kuvista (koska äiti otti ne kaikki kuvat), koska kätevän kaukolaukaisutoiminnon avulla sitä voi aina olla mukana kuvassa.
Omaa Olympus PEN E-PL 7 -kameraa himoitsevien kannattaa osallistua kilpailuun täällä – tai, jos haluaa varmistaa kameratilanteensa, täältä löytyy mahtavan hyvä tarjous ihanasta huippukamerasta ja kaupanpäälle vielä hitsin hieno Design House Stockholmin Harri Koskisen suunnittelema Mini Block -klassikkolamppu (arvo on 121,00 €).
Taisin saada jonkun paasausvaihteen päälle tuossa muutama postaus sitten. Hoksasin, että näköjään jaksan rasittua siitä suuresta mielensäpahoittajien joukosta, joka paheksuvasti nyökytellen tuomitsee vähintään joka toisen uudehkon yleisilmiöksi paisuneen jutun. Yksi hyvä esimerkki (yhteistyömallistojen lisäksi, så klart) on selfien, meitsien tai pienemmissä piireissä urpo-kuvan nimellä tunnettu juttu. Selfie tarkoittaa siis käytännössä kuvaa, jonka kuvaaja on ottanut itse itsestään joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Yksi kuuluisimmista – tai ainakin laajimmille levinneistä – selfieistä on viime kevään Ellen DeGeneresin tähtikuva Oscar gaalasta (vaikka teknisesti kuvaajana toimi kylläkin Bradley Cooper, mutta vain, koska hänellä on pidemmät kädet), mutta oman suosikkilistan kärjessä on Tanskan pääministerin Helle Thorning Schmidtin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa yhdessä pääministeri David Cameronin ja presidentti Barak Obaman kanssa nappaama selfie.
Helposti saa kuvan, että koko länsimainen maailma poussaa selfieissä – eli se on varsin tavallista huvia niin naapurin teinille kuin maailman johtajillekin. Jos kerran on kysymys niin tavallisesta asiasta, miksi tuntuu siltä, että silmäni, korvani ja facebook-feedini täyttyy kyseistä ilmiötä paheksuvista kannanotoista?
Tässä muutamia suosikkikommenttejani: “Selfie on merkki persoonallisuushäiriöstä!”, “selfie kertoo vääristyneestä minäkuvasta”, “sisäinen kauneus unohtuu, selfie on vain kiillotettua pintaa”, “selfie ei kerro totuutta” ja lempparini: “selfie on itsekeskeisyyden huipentuma!”.
Yhteistä kaikille näille paheksujille on se, että he eivät suinkaan suuntaa sanojaan oscar selfieille tai vallanpitäjien vastaaville, ei, vaan kohteena on meikäläiset ja vielä mielummin homogeeniseksi niputettu ryhmä nimeltä nuoret, mieluiten vielä nuoret naiset. Vaikka kyllähän sekin on tietty aika arveluttavaa, kun aikuinen nainen kuvaa omaa lärviään – eikö?
Miten päin tahansa asiaa käänteleekin niin ei voi muuta sanoa kuin että onhan se nyt ihan järkyttävän narsistista, että halutaan ottaa kuvia itsestään. Vai miten se nyt oli?
Jos ajatellaan valokuvauksen historiaa, mistä niitä kuvia alunperin otettiin? Olematta sen kummemmin valokuvaushistorian asiantuntija, uskaltaisin väittää, että ehdottomasti valtaosa alkuaikojen valokuvista on erilaisia potretteja. Vakavia miehiä, joskus myös naisia, pyhäpuvuissaan arvokkaina ja niin mahtavina kuin vain on varaa. Ilmeet ovat vakavia ja ilmeet jäykkiä, mutta voin kuvitella, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että valotusajat olivat niin pitkiä, että speksailuun tai ilmehtimiseen ei paljoa ollut varaa – kuvia otettiin vain se yksi ja sen oli parasta olla hyvä.
Tai voidaan mennä vielä pidemmälle ja miettiä muotokuvamaalausta. Silloin selfieen – tai sen öljymaalattuun vastineeseen – oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla. Kuitenkin niissäkin on ihan samat elementit: haluttiin näyttää juuri niin upeilta, mahtavilta, voimakkailta, haluttavilta ja rikkailta kuin vain mahdollista. Muotokuvaan otettiin mukaan parhaimmat näätäpuuhkat ja käteen vallan merkit. Ei paljoa eroa tämän päivän katsokaa-mun-uutta-Chanelia -poseerauksista. Sillä erotuksella tietenkin, että muotokuvamaalauksia käydään katsomassa pitkänkin matkan takaa, ja kiinnostusta pidetään sivistyneenä ja korkeakulttuurisena.
Selfieistä on tietty aika uskaliasta puhua samassa kappaleessa muotokuvamaalausten kanssa. Kävin taannoin Gripsholmin linnassa, jossa säilytetään Ruotsin valtion laajaa muotokuvakokoelmaa ja museon erittäin ammattitaitoisen ja asiantuntevan intendentin jutustellessa kuvista tuli todella sellainen olo, että maalaukset olivat aikansa selfieitä. Miten se yksikin rakastajatar oli laittanut juuri tietyn puvun kuvaan, vain näyttääkseen kunningattarelle ja kuinka kädessä olevan viuhkan avulla “näytettiin keskaria” kolmannelle osapuolelle. Kaikki tottakai pyrittiin näyttämään mahdollisimman edullisessa valossa kunkin aikakauden ihanteet huomioiden.
Vaikuttaa siis siltä, että itsensä kuvaaminen ei todellakaan ole mikään uusi keksintö saatika tämän ajan ilmiö. Miksi siis selfiet hiertää niin pahasti? Onko se se, että käytännössä kuka tahansa voi näppäistä itsestään kuvan ja laittaa sen näytille? Tai se, että kaikki kuvat ei ole hienoja tai hyvän maun mukaisia? Vaiko sitten se, että nuoret naiset dominoivat omakuviensa kanssa genreä?
Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun jokin asia, joka aikaisemmin on ollut vain harvojen yksinoikeus, levitessään kaikelle kansalle, on yhtäkkiä muuttunutkin jotenkin epäilyttäväksi ja vähempiarvoiseksi puuhaksi.
Sinänsä kuitenkin hassua, että mielensäpahoittajat ja paheksujat eivät todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka on yksinoikeutensa menettänyt. Johtuu varmaankin siitä, että heillä on riittävästi privilegioita ja uusia juttuja meneillään, että tuskin ehtivät moista edes havaita. Äänekkäimmät vastustajat löytyvät yleensä itseään ajattelevaisena kansalaisena ja fiksuna ihmisenä pitävien joukosta.
Postauksen kuvituksena oleva selfiekavalkadi varmasti jo osaltaan kertoo, mitä mieltä itse olen. Olen sitä mieltä, että kun kerran tällainen hauska mahdollisuus blogien, instagramien ja digitaalisen kuvaamisen ansiosta on, niin totta ihmeessä käytän sitä!
Saattaa olla, että vielä joskus puutun syvällisemmin aiheeseen “kuvavirtojen aiheuttamat paineet minäkuvalle”, nyt tyydyn toteamaan vain, että mielestäni on aivan loistavaa ja erinomaista, mitä enemmän ns. tavalliset ihmiset julkaisevat kuviaan. Mikä voisi olla tehokkaampi keino käydä vastahyökkäykseen mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen usein kovin puleerattua ja yhteen muottiin (hoikkaan ja nuoreen) sopivaa ihmiskuvaa vastaan? Olen vilpittömästi sitä mieltä, että suurempi muutos saadaan aikaiseksi sillä, kun kaikki maailman mintut ja antit julkaisevat kaikenlaisia – iloisia, laittautuneita, väsyneitä, meikkaamattomia, reippaita, hölmöjä – selfieitä, kuin yhdelläkään paheksujan syyttelevällä palopuheella.
Selfiet on tapa kaapata pala mediaa itselleen, näyttää että monenlaisuus ei ole vain ok – se on tosi jees. Ja onhan se ihan älyttömän kiva, kun on kaikkia näitä kuvia! Eli nyt vaan kamera/kännykkä käteen ja uusi motto on:
“But first – let me take a selfie!”
EDIT: Kommenttiboksiin tuli linkki niin loistavaan, samaa aihetta käsittelevään tekstiin (suurkiitos “n”), että haluan nostaa sen myös tänne: Selfies and Misogyny: The Importance of Selfies as Self-Love.
