En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!

Tällä kertaa jutun pointti tulee ensimmäisenä:

On täysin eri asia nauttia kauniista asioista ja pyrkiä kohti visuaalista olotilaa, joka miellyttää omaa alitajuntaa kuin määrittää jonkin tai jonkun arvo ulkonäön perusteella. Piste.

Ruotsalainen megasuosittu lifestylebloggari, yrittäjä ja oman lehden päätoimittaja Blondinbella julkaisi viime keväänä blogissaan ja sittemmin lehtensä kansikuvassa nakukuvia itsestään. Kuvien oli määrä olla tarmokkaana kuka-tahansa-voi-menestyä ja olet-ihana-juuri-sellaisena-kuin-olet viestien välittäjänä tunnetun Isabella Löwengripin kommentti keskusteluun kauneusihanteista ja etenkin laihuuden ihannoinnista. Monet antoivatkin credsiä ei 00-kokoon sopivan bloggaajan rohkeudesta, varmaan yhtä moni moitti, että mitäs realismia tuossa, kun on niin kaikki stailattu valoja myöten ja varmaan vähän vilautettu fotariakin.

En ole Blondinbellan edesottamuksia seurannut enää vuosikausiin, mutta tuo nakukansijuttu sai niin laajan levityksen täkäläisessä mediassa, että se tuli pakostakin sisäistettyä. Siitä lähtien olen hahmotellut mielessäni postausta, jossa erittelisin ajatuksiani pinnan kauneuden ja sallivamman (tai paremminkin vähemmän ruumis-keskeisen) naiskuvan kanssa.

Lisää vettä myllyyn tuli, kun ihana ja fiksu bloggarikollegani Veera julkaisi Suomen mittakaavassa varsinaisen kansalaisliikkeen aiheuttaneen Naked Truth -postauksensa. Aivan käsittämätön määrä suomalaisia bloggareita osallistui haasteeseen ja julkaisi itsestään kuvan ilman meikkiä. Veeran postaus eroaa Blondinbellan postauksesta siinä mielessä, että Blondinbellan viesti oli, että hei, mä näytän tältä ja kaikki koot voi olla tosi seksikkäitä ja ihania, mutta Veeran postauksen pointti oli lähinnä se, että bloggaajatko eivät saisi näyttää normaaleilta ihmisiltä, koska lukijat vaativat blogeiltakin mediasta oppimaansa täydellistä pintaa.

Sitten vielä rakastamani nettilehti Rodeo jatkoi aiheesta suunnilleen väittämällä että meikkaaminen on yhtä tärkeää lähimmäisten huomioon ottamista ja henkilökohtaisen hygienian hoitamista kuin hampaiden pesu (+ rehellisyyden nimissä: parran ajo tai trimmaus…).

Kaikesta tästä ulkonäköön, paineisiin ja pintaan liittyvästä sopasta olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pidempään, mutta oikeastaan taidankin haluta sanoa vain pari asiaa:

Naisten – tai kenenkään – ihmisarvon ei pitäisi olla kiinni vartalon koosta. Siis vaikka onkin hienoa, että blondinbellat sun muut poussaavat ei-zero -kokoisina nakuna ja antavat ehkä sillä voimaa muillekin, joiden Nutriletti-kuuri ei mennyt ihan niinkuin Trömsössä, on se vaan silti ihan hemmetin ihme, että arvostus ja hyväksyntä pitää hakea ulkomuodon kautta! Siis ihan normaalikokoisen bloggarin (fiksut ja diskreetit toki!) alastonkuvatko olisivat jotenkin hyväksi puolen maailman ihmiskuvalle? Että hyväksyntä pitää hakea edelleen ulkomuodon tai koon kautta? Toivottavasti ei.

Siis voisko olla, että sitä voisi olla aivan mieletön tyyppi – ei koosta huolimatta, vaan ihan täysin ilman, että sillä olisi mitään merkitystä?

Tää ei nyt tosiaankaan tainnut olla se postaus, jota olin ajatellut kirjoittaa. Ehkä senkin aika vielä tulee. Oikeastaan halusin sanoa, että esteetikko rakastaa kaikkea kaunista, ja kaunis voi olla kummallistakin, mutta koskaanmilloinkaan sillä ei ole mitään tekemistä koon kanssa. Kauneuden on tarkoitus ilahduttaa. Ja lisätä hyvinvointia. Kauneuden tarkoitus ei ole aiheuttaa paineita tai pahaa oloa.

Melkein lisäsin tänne loppuun screen shotin Pinterestistä, kun tein haun sanalla “beauty”. Kuvavirtaan pamahti pelkkiä vaatteita, tavaroita, kenkiä, koruja… Vain joku hassu maisema tai kiva mustavalkoinen retro-kuva yritti pelastaa tilannetta, mutta olin kyllä aika kauhuissani, ja koska tänne blogiin laitetaan vain kivoja asioita, mitään kuvaa tuosta alennuksen tilasta ei ole tulossa.

Mutta hei – Let’s be Amazing!

Viime viikonloppuna juhlittiin täkäläiset Elle-Galat. Teki niin hyvää ja piristi kummasti keskellä varsin tylsää tammikuuta tsekkailla vähän ihania juhlapukuja ja katsella perusteellisesti tälläytyneitä ihmisiä, että ajattelin poimia tänne muutamia suosikkejani. Kyllähän Ruotsinkin Ellen juhlissa osa porukkaa oli pukeutunut melko arkisestikin – tai simppelisti housuihin ja jakkuun. Näköjään omaa silmääni miellytti tällä kertaa lähinnä maata viistävät helmat!

Vuoden suunnittelijan palkinto meni Ann Sofie Backille. Kuninkaallista loistoa tapahtumaan toi itsekin muotoilijana jonkin näköistä menestystä saavuttanut Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Prinssi Carl-Philip.

Täytyy sanoa, että Carl-Philip oli kieltämättä varsin fäshion harmaassa, tummansinisin kauluskääntein varustetussa villasmokissaan.

Dagmarin sisarukset.

Vuoden parhaan pukeutujan pysti meni valloittavalle poppiduolle Icona Pop.

Minimarketin sisaruskolmikko.

Kaikki kuvat: Elle galan 2013

Tukholmassa paistoi tänään aurinko. Siniseltä, pilvettömältä taivaalta.

Ihana valoilmiö ei toki kestänyt kauaa. Jo siinä vaiheessa, kun läksin toimistolta kotia kohti, oli auringonpaiste muuttunut kivasti syvenevän siniseksi hohteeksi. Lounasaikaan pistäydyin sattumalta (=alkuvuoden häilähteleväinen elämäntyyli on aiheuttanut sen, että edes pakastimesta ei löytynyt lunch lådaa mukaan otettavaksi…) ulkosalla ja olin suorastaan tikahtua, kun tajusin, että AURINKO paistaa suoraan silmiin! Ihanaa!

Tai no. Ihanaa ja ihanaa. Yllättävä ja odottamaton kohtaaminen auringon kanssa herätti henkiin monenlaisia tunteita, toiveita, ajatuksia ja haaveita.

Auringon lämmittämä kuiva asfaltti ilman jäätä, lumi- tai räntäkasoja = vaivatonta käpsyttelyä stiletoilla. Paljaana vilkkuvat nilkat, eikä muistoakaan ärsyttävän tiukasta piposta tai arkielämän vaiheissa yhtenään hukkaan joutuvista sormikkaista. Ja kyllä, tuon kuvan asukokonaisuuden adoptoisin erittäin mielelläni. Etenkin, jos se sattuisi olemaan jumpsuit. Mitä se ei kyllä taida olla…

Se tunne, kun lämmin tuuli hivelee paljaita sääriä. Se tunne, kun vielä iltasellakin on kiva pitää aurinkolaseja. Se tunne, kun sifonki lämmittää ihan tarpeeksi. Voisiko jostain ostaa tuon kuvan fiiliksen??

No, ihan hyvä, että saatiin tänään edes pientä esimakua ja lupausta aurinkoisista päivistä. Oikeastaan en kyllä voisi kuvitella elämää ilman vuodenaikojen vaihteluja ja tykkään talvesta ihan paljonkin, vaikka pimeydestä en olekaan oppinut nauttimaan.

Nyt jatketaan Karkin kanssa perjantai-tunnelmointia ja katsotaan teemaan sopvasti leffa Little Miss Sunshine.

Kuvista kiitos: aina yhtä ihana Stockholm Street Style

Päätin, että vuosi 2013 alkaa toisenlaisilla päätöksillä ja lupauksilla kuin tavallisesti. Tottakai toivon edelleenkin, että muistaisin käyttää hammaslankaa joka ilta, jaksaisin herätä aamulla tuntia aikaisemmin joogaamaan ja kuivaharjaamaan itseäni ennen töihin lähtöä – puhumattakaan niistä ihoa sileyttävistä ruokavalioremonteista…

Vuonna 2013 haluan voida hyvin ja muuttua kevyeksi vähän toisella tavalla.

• Teen sovinnon menneisyyteni kanssa, jotta se ei pilaa nykyisyyttäni. Ehkä vuoden tärkein päätös. Varmasti yksi loppuelämän tärkeimmistä päätöksistä!
• Lakkaan välittämästä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän asiansa – eikä ne muutenkaan niin kiinnosta.
• Aika parantaa lähes kaiken – annan sille aikaa. Pffft, no annan annan.
• Olen tasan itse vastuussa onnellisuudestani. Teen kaikkeni, että en yrittäisi syyttää muita “huonoista fiiliksistäni”.
• (Tää on v a i k e e !!) Lakkaan vertailemasta itseäni muihin ja lakkaan olemasta kade heidän ihanista/kauniista/onnellisista ja ennen kaikkea täydellisistä elämistään!
• Kaikkiin avoimiin kysymyksiin ei vain yksinkertaisesti ole olemassa vastausta. Kun ei ole niin ei ole. Teen parhaani hyväksyäkseni tämän enkä jää vatvomaan ja analysoimaan asioita turhaan.
• Hymyile! Aina voi hymyillä enemmän. Ei vain bussikuskille ja kaupan kassalle vaan myös sille kanssaeläjälle, joka jätti taas aamun lehden kylpyhuoneen lattialle kastumaan tai kaverille, jonka stressaantunut kiukkuaminen kaikuu seinissä. Hekään eivät omista kaikkia maailman huolia, mutta en kyllä minäkään!

ONNELLISTA VUOTTA 2013 kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille!