Valtavan suuret kiitokset kaikille, jotka olette ottanut osaa suureen suruuni täällä blogissa ja facebookissa! Yhteisöllisyydellä on aivan valtavasti merkitystä varsinkin tällaisina hetkinä, kun tuntuu, että omat voimat eivät oikein riitä. Kiitos, että olette siellä!
Äidin hautajaisista on nyt reilu viikko – ja pääni sisäinen sumu alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mietiskelin jo viikonloppuna, että nyt tekee jo kovasti mieli takaisin blogin pariin – ja halusin tehdä sen palaamalla vielä niihin oivalluksiin, joita tämä suruaika on tuonut tullessaan. Tai oivalluksia ja oivalluksia… mutta jotain mietteitä, jotka ehkä voidaan pistää jonkinlaisen sisäisen kasvun piikkiin.
Hautajaispäivän kuvien selaaminen meni kuitenkin sen verran tunteisiin, että sanoja ei oikein sitten vielä viikonloppuna kuitenkaan löytynyt.
(Tuo yllä oleva ruusu on viljelypalstaltani – eikö olekin ihana! – muut kuvat Tampereelta)
Olen elänyt viime viikot melkoisessa tunteiden ja fiilisten hullunmyllyssä. Toisaalta aivot ovat olleet aivan sumussa, toisaalta kaikenlaiset tunnekuohut yllättävänkin skarppeja. On tullut myös kiukuteltua ja menetettyä hermot useampaankin kertaan tavalla, jota en oikein tunnista itsekseni. Vilpitön anteeksipyyntö kaikille, jotka ovat tielleni osuneet.
Alitajunnasta on pulpahdellut kaikenlaisia muistoja, keskustelunpätkiä, tapahtumakulkuja ja sattumuksia, joita en ollut muistanut edes olleenkaan. Monta monituista äidin kanssa käytyä riitaa on palautunut mieleen yllättävän sanatarkasti. Myös se hetki, jolloin koin, että nyt en enää voi soittaa kysyäkseni neuvoa tai apua.
Olen tuntenut olevani hyvin yksin.
Huono omatunto on raastanut, vaikka miten yritän puhua itselleni nätisti ja kertoa, että tein, minkä pystyin, kävin niin usein kuin kykenin ja soittelin kuitenkin säännöllisesti. Ääni sisälläni nakuttaa, miten erinomaisesti olisin voinut viettää paljon enemmän aikaa Tampereella – ja kunnollinen tytär olisi soitellut joka ilta.
Lisäksi tuntuu, että kaiken tämän ikäväni ja suruni ja kaipaukseni keskellä olen ihan poskettoman itsekäs. Äiti oli hyvin sairas, hänelle on niin paljon parempi, että pääsi vihdoin lepoon. Mikä ihmeen oikeus minulla on olla surkea? Kaikkein kauheinta olisi ollut se, jos äidin kärsimykset olisivat vain jatkuneet ja jatkuneet.
Meille osui aivan ihana pappi. Hän puhui valtavan kauniisti siitä, miten äidin rakkaus – tai rakkaus ylipäätään ei katoa. Ajatus lohduttaa – ja tällaisena voimakivi-kristallihippinä helposti voin kokea, että äidin rakkauden henki ja valo on jotenkin läsnä. Ihan kuin voisin palata niihin aikoihin, jolloin pienimmänkin tenkkapoon sattuessa soitin ensimmäisenä äidille. (Tai no, on pari-kolme aihealuetta, jolloin Tinni oli – ja on – se, jolle soitan, mutta you got the point!)
Varsinkin se, kun pappi puhui siitä, miten juuri kuolema tekee elämästä niin erityisen ja arvokkaan, jäi pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen vietettiin loppupäivä Tampereella “circle of life” -teemalla, mikä konkretisoi tuon kristallinkirkkaasti.
Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
Eeva Kilpi
Olen siinä mielessä onnekas, että en ole käynyt tätä ennen koko elämäni aikana kuin kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisissä olin 10-vuotias ja muistan vain sen, miten hävetti, kun äiti sanoi, että voin hyvin mennä valkoisessa mekossa, koska olen lapsi. Olisin tietty halunnut laittaa jotain mustaa päälleni, minkä esiteinin pikkuvanhuudella tiesin tapojen mukaiseksi. Toiset hautajaiset olivat isäni 17 vuotta sitten – niistäkään ei jostain syystä ole mitenkään valtavasti muistikuvia, vain välähdyksiä sieltä täältä.
Jotenkin kuitenkin järki sanoo, että hautajaisissa kuluu muistella vainajaa. En ollut siihen mitenkään erityisesti varautunut, mutta sydämeni aivan pakahtui kaikista muistoista, jutuista – kohelluksistakin – mitä äidin sukulaiset, ystävät ja työkaverit elämän varrelta kertoivat. Tuntui kuin olisin vasta tuolloin oppinut näkemään kokonaisen ihmisen enkä vain oman mutsini tai Karkin ja Peetun mummun.
Taisin tuolla alussa luvata, että kerron jotain sisäistämiäni elämänviisauksia. Aika tajunnanvirtaa tästä nyt kuitenkin tuli, niin sanotaan nyt vaikka, että vasta nyt tajusin, miten osuva runo kiteyttää paljon enemmän kuin ne sanat mitä siinä on. Siis niinkuin se vanha klisee kuvasta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Äidit vain,
nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu
voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta
Lauri Viita
8 Comments
Olipa kaunis ja koskettava postaus < 3 Menetin oman äitini reilut kaksi vuotta sitten kauhealle sairaudelle ja tunnistan nämä kaikki fiilikset, joita tekstissä kuvailit. Erityisesti kiukkuisuus ja huono omatunto tuntuivat tosi tutuilta - taitavat olla osa surua, mutta varsinkin tuo huono omatunto oli pitkään inhottava ja raskas seuralainen. Vaikka omasta menetyksestäni on jo hieman aikaa, suru todellakin kulkee koko ajan mukana. Äitini oli yksi elämäni rakkain ihminen, ja on mielessä ihan joka päivä. Muistan myös hyvin tuon, että hautajaisvieraiden muisteloiden myötä äidistä välittyi se todellinen kokonaiskuva, vielä ihanampi, lämpimämpi, hauskempi ja huolehtivaisempi kuin olin tiennytkään. Olisi tietysti hyvä jos ne kaikki kauniit asiat voisi saada kuulla jo eläessään. Usko, toivo, rakkaus - mutta suurin niistä on rakkaus.
Juuri näin – suurin niistä on rakkaus! <3
Kiitos kirjoituksistasi. Kuolemasta on tärkeä puhua. Tässä huoneessa on jossain Terhi Rannelan tuore kirja Äiti, mutta en ole siihen vielä tarttunut. Suosittelen silti jo kuulemani perusteella. Aihe on siis sama kuin kirjoituksessasi.
Olen myös kokeillut sitä, että kuolemasta ei puhuta. Veljeni elämä oli ongelmainen ja hän kuoli yllättäen akuuttiin sairauteen 28-vuotiaana – kun itse olin juuri täyttänyt 16.
Seuraavana päivänä menin kouluun. Odotin tavalliseen tapaan Peteä ja siinä kävellessä sanoin: – Meidän Jussi kuoli eilen. – Ai jaa.
Siinä kaikki.
Joskus tulin koulusta kotiin ja äiti oli itkuisena keittiön pöydän ääressä ja vähän puhuttiin, mutta kenenkään ulkopuolisen kanssa en oikeastaan puhunut moneen vuoteen. En suosittele.
Jussin hautajaisiin sain ensimmäisen valkoisen(!) kauluspaitani. Aloin pitää niitä koko ajan, myös jokaisessa lukion luokkakuvassa ja varmaan kaikissa bilekuvissa. Sitä kesti kuusi vuotta. Sitten ajatteluni muuttui ja suhtautumiseni kuolemaankin muuttui.
Muistan sut hyvin valkoisessa kauluspaidassa!
Tuota puhumattomuutta testasin isän kuoleman yhteydessä ja opin ihan konkreettisesti, että siitä ei tosiaankaan hyvää seuraa. Nyt olen ollut avoimempi ja puhua, vaikka aihe on vaikea ja tekee helposti olon molemmin puolin epämukavaksi. Olen yrittänyt olla kaikin tavoin sallivampi itselleni ja olla hämmentymättä siitä, että samanaikaisesti olo on iloinen monista kivoista asioista, mitä juuri nyt on elämässäni, ja synkkä, vihainen, avuton äidin kuoleman edessä.
Kiitos kirjavinkistä, pitää tsekata!
Voi Minttu, kirjoititpa todella kauniisti <3 Ikävä on musertava tunne ja olen itsekin sen tunteen joutunut läpikäymään. Paljon voimia ja kaikkea ihanaa sinulle <3
Voi kiitos niin paljon! Olen ollut suoraan sanottuna pikkuisen yllättynyt, miten koville tää on ottanut.. Ihanaa kesää sinullekin! <3
Jep. Ja mainitsit myös yhden asian, mistä olen puhunut mm. omille lapsilleni, mutta en laittanut aiempaan kommenttiini, vaan jätin tarkoituksella pois: Kuolema nostattaa kaikenlaisia tunteita, ei vain surua.
On ihan OK olla vihainen, vihainen maailmalle, vihainen kuolleelle. Ne ovat omia tunteita ja niitäkään ei pidä kieltää itseltään. Eikä niistä pidä tehdä liian suuria, mutta todennäköisimmin puhuminen edes jossain määrin ymmärtävän ihmisen kanssa auttaa.
Tämän tajusin oikeastaan vasta kun 40-vuotiaana sain puhelun, jossa minulle kerrottiin itsemurhasta.
En voi edes kuvitella – enkä millään muotoa hahmottaa – miltä tuollaisen puhelun, joita mielestäni yhtään kenenkään ei pitäisi tarvita vastaanottaa, saaminen ja kaikki sen jälkeen tuntuu. Mutta joo, olen ollut kyllä hetkittäin täysin irrationaalisesti vihainen. Onneksi minun tilanteessa (toisin kuin sinun!) on suht helppo löytää ystäviä ja tuttuja, jotka ovat käyneet saman läpi, eli edes jossain määrin asioita ymmärtävän ihmisen löytäminen puhekaveriksi ei ole niin kovin vaikeaa. Onneksi.