Tällä viikolla on töissä ollut kaikenlaista möteä, palaveria, presistä ja sen sellaista, mikä on vaatinut valkoisia kauluksia ja keskivertoa skarpimpaa otetta pukeutumiseen. Ihan täysin palaveritta ei selvitty kyllä tästä perjantaistakaan, mutta sisäisessä, pääosin videoyhteyden välityksellä hoidetussa miitingissä, voi kuitenkin jo vähän soveltaa casual friday -ajatusta.
Olen yrittänyt skarpata tällä viikolla hiukan ekstrapaljon, sillä tein jotain sellaista, mitä en vielä vähän aikaa sitten olisi uskonut tekeväni ollenkaan. Hain firmassa sisäisesti uutta paikkaa!! Se tarkoittaisi aika paljon enemmän vastuuta, myös tulosvastuuta, ja hurjasti uutta opeteltavaa. Iiks!
En kyllä ihan hirveästi usko, että saan tuon paikan. Jotenkin tuntuu, että kaikki on niin tottunut, että teen sitä mitä teen – ja niin hyvin – että kukaan ei oikeastaan osaa edes kuvitella meikäläistä jossain toisessa roolissa. Ehkä myös meidät aikuisemmat naiset laitetaan helposti siihen “ne nyt on tyytyväisiä siihen, mitä niillä on” -lokeroon, että hakemukseni saattoi olla täydellinen yllätys osaston pomolle. Koko muu tiimi kun on kolmenkympin kulmilla, niukin alle tai yli.
No, paperilla täytän kuitenkin aivan kaikki vaatimukset ja kokemukseni on vähintäänkin relevantti tuohon paikkaan. Itse olisin enemmän kuin valmis saamaan vähän uusia haasteita ja pääkopallekin stimulanssia. Neljä vuotta samassa duunissa on mielestäni kuitenkin aika kauan, vaikka pari kertaa olenkin vaihtanut tuotealuetta tuona aikana.
Totuus kuitenkin on se, että yli nelikymppinen nainen ei ole kovin houkutteleva rekrytoitava edes täällä suvaitsevassa ja avarakatseisessa Ruotsissa. Sinänsä hullua, että just nyt olisi niin paljon aikaa ja kapasiteettia todella omistautua työn vaatimille asioille. Ja samalla kyllä myös elämänkokemusta sen verran, että osaisi pitää huolta omasta jaksamisestaan.
Jätin hakemukseni viime keskiviikkona ja virallinen viimeinen hakupäivä on lokakuun viimeinen – eli ei ehkä ole mikään ihme, että en ole vielä kuullut asiasta mitään. Varsinkin, kun tämä viikko on ollut täynnä toinen toistaan tärkeämpiä ja valmistelua vaativia palavereita. Hiukan kyllä silti jännittää, jos totta puhutaan. Olisi niiiin ihana saada vähän (paljon) uusia haasteita – ja tuo uusi duuni olisi juuri lempparituotealueellani. Toisaalta nyt kai en voi oikein tehdä muuta kuin odottaa… Ja varautua siihen, että saan jatkaa samoissa tehtävissä kuin tähänkin asti.
Mutta niinhän se on, että jos ei mitään tavoittele, ei mitään myöskään saa.
Sen verran olen ollut tättähääränä kaiken kanssa, että päätin opetella kävelemään pumpseilla oli, mikä oli. Ostin toimistokengiksi varsin matalakorkoiset neutraalin väriset mokka-avokkaat H&M:n Premium Quality -sarjasta. Niissä on tuollainen kätevä läpyskä nilkan takana (näkyy paremmin näissä tuotekuvissa) ja tuntuu, että niiden ansiosta kengät pysyvät normaalia paremmin jalassa. Toisaalta eihän sitä nyt toimistolla yleensä tule niin kovin paljoa käveltyä.
Tähän mennessä elo avokkaiden kanssa on sujunut ihan hyvin. Tykkään tosi paljon siitä, että nuo ovat nahkaa sisältä ja ulkoa – vain ihan ulkopohja on muovia, mutta ei sitä nyt toimistokengiksi välttämättä mitään nahkapohjaisia tarvitsekaan.
- t-paita, Primark
- hame, H&M
- liuhu, Monki
- laukku, Mulberry
- kengät, H&M
6 Comments
Wau, onnea rohkeudesta hakea paikkaa!! Elän mukana jännityksessä ja toivotaan että paikka olisi sinun!
Oj, miten hurjalta ja kurjalta kuulosti tuo nelikymppisen naisen tilanne hakijana 🙁 todellisuushan on aivan päinvastainen! Suuri menetys heille, jotka eivät tätä ymmärrä.
Kiitos, kiitos Tintti! Ensin yritin vakuutella itselleni, että ihan sama saanko paikan vai en – ja tuskin saan. Nyt, kun olen viikonlopun miettinyt asiaa, olen jo niin valmis vaihtamaan duunia/tehtäviä, että tosiaankin toivon, että minut valitaan! 🙂
Hyvä kun osoitit pomolle halukkuuteesi uusiin tehtäviin, kävi miten kävi. Ja asusi muuten näyttää tosi hyvältä, myös nuo kengät.
Voi kiitos! Ajattelin itse samaa, että nytpähän sitten ainakin tietävät, että olisin mielelläni etenemässä urallani – vaikka tämä paikka ei olisikaan sitten se minun.
Hyvä, että hait. Itsekin olen hakenut firmassamme useitakin kertoja ja saanut hyvää palautetta, vaikka valinta ei kuitenkaan ole kohdistunut minuun. Viimeksi kun hain päätin alusta asti hakea ihan täysillä eli heti ajatuksella, että nyt todellakin saan sen työn tai sitten en ikinä. Niin siinä sitten etenin haastattelusta toiseen ja testipäivään ja ja ja ja ja… Sitten sain sen työn! Ei tässä ole 50 v. kaukana ja silti nappasin ko. paikan. Olin ja olen edelleen NIIN onnellinen tästä uudesta työstäni!! 😀
Jos et saa hakemaasi paikkaa nyt, niin älä silti lannistu. Voit vielä myöhemmin saada jonkun muun. Tietysti toivon, että sinulla tärppää jo nyt, mutta jos ei, niin uusia hakemuksia vaan peliin!
Onneksi olkoon tosi paljon sulle!!
Kyllä itsekin vähän sillä asenteella menen, että jos ei mitään pyydä, ei mitään saakaan. Hiukan kyllä jännittää ja tuntuu oudolta, kun kukaan ei ole sanonut mitään – paitsi lähimmät kollegat, joille olen itse kertonut. Tulee ihan sellainen fiilis kuin että joku siellä nyt puistelee päätään ja tuumaa, että ihankohan tosissaan se Minttu kuvitteli pystyvänsä tähän duuniin. No, pitää nyt yrittää pitää nämä pään sisäiset mietteet kurissa ja odottaa rauhassa hakuajan loppumista. 🙂