Viimeisin Netflix-koukuttmiseni on Gossip Girl. Tiedetään, että olen auttamattomasti myöhässä ja koko sarjan ympärillä vellonut omg-miten-ihania-asuja -kuhina on laantunut jo aika päivää sitten. Ehkä päivättäinen GG-annokseni on ylittänyt kaikki mahdolliset suositeltavat rajat, mutta itse sarjan lisäksi olen huomannut tulleeni riippuvaiseksi Lily van der Woodsin täydellisestä tyylistä.
Jotkut asukokonaisuuksista on ehkä aavistuksen hienostoleidimäisiä ihan suoraan itselleni, mutta voi kuinka haluaisinkaan vaihtaa garderobeja tuon viileän, upean sarja-äidin kanssa!

 
Vain parin viikon päästä on taas aika pinkaista Helsinkiin viettämään Bloggers’ Inspiration Day:tä ja juhlimaan Indiedays Blog Awardseja. Asukriisi on jo nyt tosiasia – enkä todellakaan tiedä yhtään, mitä laittaisin päälleni kumpaankaan tilaisuuteen! Varmastikin verotan jonkun vuoden viidestätoista ostoksestani tähän tarkoitukseen. Inspiraationa toimikoon Lily van der Woodsen!
Kuvat Lily van der Woodsen facebook-sivuilta

Prada Candy Kiss par VOGUEPARIS
Ihana filmi – keväinen, kepeä ja kupliva. Ei tosin helpota lainkaan Pariisin matkakuumettani! Muistaakseni joku noista kolmesta tuoksustakin oli ihan ookoo.

Tässä kaiken jouluhösäämisen keskellä ajattelin vinkata aivan mahtavasta näyttelystä, jota kävin muutama viikko sitten katsomassa Fotografiskassa. In Full Light on retrospektiivinen näyttely, jossa on esillä Herb Rittsin ikonisia  (hate the word but what can I do…) muoti- ja julkkiskuvia, tunnusomaisia potretteja ja ilmeisesti myös varsin paljon materiaalia, jota ei ole aikaisemmin julkisesti nähty.
Itse koin todellisen ahaa-elämyksen heti sisään astuessani. Toki Herb Ritts oli tuttu nimi, mutta en ole mikään hifistelijä näissä(kään) asioissa, joten ihan tarkkaa kuvaa näyttelyn sisällöstä ei ollut mielessäni etukäteen. Jo ensimmäisten teosten kohdalla tajusin, että wau, tässä on se tyyppi, joka on vaikuttanut varmasti eniten siihen, miten ylipäätään katson kuvia ja mistä tykkään.
Ritts oli yksi supermalliaikakauden tärkeimmistä kuvaajista. Lisäksi hän ohjasi mm. musiikkivideoita (Chris Isaak: Wicked Game feat. överiupea Helena Christensen, Madonna: Cherish) ja mainoksia Calvin Kleinille, Lancomelle, Levikselle etc.
80-luvun loppu ja 90-luvun alku oli aikaa, jolloin käytännöllisesti katsoen kaikki vielä katsoivat MusicTV:tä (ja sieltä tuli käytännöllisesti katsoen vain musiikkivideoita) ja tv-mainoksilla oli niin suuri merkitys, että oli tosi iso juttu, kun esim. Levi’s julkaisi uuden mainosfilminsä. Tällä hetkellä tuo on absurdi ajatus jopa itselleni, mutta silloin se oli tärkeää ja Herb Ritts oli yksi suurimmista ajankuvaan vaikuttaneista tekijöistä.

Tykkään muutenkin tosi paljon käydä Fotografiskassa. Se on jotenkin helppoa ja inspiroivaa – siis helppoa silloinkin, kun kuvat itsessään ovat haastavia ja vaikeita. Ehkä se johtuu pelkästään siitä, että asun kävelymatkan päässä, tai siitä, että vanha satamarakennus tuo positiivisella tavalla mieleen kotikaupunkini Tampereen Tullikamarit ja muut tiilirakennukset. Tai ehkä se johtuu siitä, että Fotografiskassa onnistutaan rakentamaan näyttelyitä, jotka ilahduttavat muitakin kuin Todellisia ja Vakavia Kulttuurin Harrastajia.
Fotografiskan ravintolakin on uudistettu. Me ei siellä käyty, koska seuralaiseni halusi mennä Urban Deliin, mutta vanhastaan tiedän, että sieltä on aivan mielettömät näköalat Tukholman lahdelle. Ruokakin on kuulemma hyvää, mutta konsepti hiukan outo (keskipikkuisia annoksia, joita kuuluu tilata useampia tullakseen kylläiseksi…).

Herb Rittsin In Full Light -näyttely on Fotografiskassa vielä helmikuun 15. päivään asti. Suosittelen ehdottomasti nipistämään jostain sen tunnin-kaksi, minkä näyttelyn näkeminen vaatii!
Viimeinen kuva: Fotografiska/Herb Ritts

Jälleen yksi vuosi itsenäistä Suomea takana. Jokavuotinen merkkipaalu sille on kauniisti remontoituun presidentin linnaan palannut juhla: Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto – tuttavallisemmin Linnan juhlat. Kaiken pukujen rankkaamisen ja allien kauhistelun lomassa tärkeintä mielestäni on kuitenkin muistaa, miten fantastisen hienoa on saada olla vapaan Suomen kansalainen – ja minkä hinnan isovanhempamme saivat maksaa siitä.
Oma isoisäni kaatui sodassa, kun isäni oli vain pieni vauva. En usko, että pystyn ikinä käsittämään, millaisia tunteita muutama vuosi sitten yli 90-vuotiaana pois mennyt isoäitini joutui käymään läpi tuolloin. Kaksi vanhinta lasta lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin, mutta isäni oli liian pieni, joten hän sai jäädä äidin luokse. Miltä mahtaa tuntua jättää kaikki, mitä omistaa, kaikki, mitä on pitänyt rakkaana ja turvallisena, lähettää kolmen lapsensa isä sotaan, kaksi lasta johonkin vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten huolehdittavaksi, napata pienin kainaloon ja lähteä evakkoon? Kohti tulevaisuutta, josta ei tiedä yhtään mitään?
Isoäitini, mummuni, oli selviytyjä – mutta ei todellakaan mikään puhuja. Epäkäytännöllisenä taivaanrannanmaalarina tuskin olin hänen lempilapsenlapsensa, joten ei ole mikään suuri ihme, että en ikinä päässyt puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Kerran erehdyin kysymään jotain mummun makuuhuoneen seinällä olevasta, Viipuria esittävästä kuparireliefitaulusta. Vastaukseksi sain kipakan: “näistä asioista ei tarvitse puhua!”.
En kyllä usko, että yhdelläkään veteraanilla on mitään sitä vastaan, että me kaikki saamme osallistua itsenäisyyspäivän juhlaan, vaikka sitten presidentin vastaanoton juhlapukuja arvostelemalla. Kunhan nyt edes sivukorvalla muistetaan, miksi meillä on ilo ja kunnia näitä juhlia viettää.
Näiden saatesanojen myötä eilisten juhlien pukujen Top 5 – ja muutama muukin huomio…
 5. Satu Taiveaho

Kierrätysmateriaalista valmistettu todella kaunis merenneitohenkinen violetin ja vihreän sävyissä läikehtivä luomus. En ole aivan satavarma tuosta mustasta harsotsydeemistä, mutta muuten koko stailaus 20-lukuhenkistä kampausta ja tummanvihreällä lakattuja varpaankynsiä myöten on kyllä kaikkien mahdollisten pisteiden arvoinen. Tyylikäs, elegantti, huoliteltu ja kantaaottava. Jos ikinä milloinkaan saan kutsun Linnan juhliin, haluan, että tämän puvun luoja Outi Les Pyy toteuttaa mekkoni!
4. Sari Helin

Laserleikatuilla kuvioilla kauttaaltaan koristeltu kangas on tämän puvun juju. Täytyy sanoa, että suorastaan ihmettelen, että tätä ei ole näkynyt juuri missään juhlien kuvagallerioissa. Meikki ja kampaus tasapainottaa hyvin klassisuudessaan mekon elävyyttä. Ymmärrän myös, mitä neon-vihreillä korviksilla on yritetty tavoitella, mutta ne yhdessä väärästä maailmasta peräisin olevan laukun kanssa ovat kuitenkin asun heikko lenkki. Sen verran harvoin kuitenkin näkee luonnikkaasti ja tyylikkäästi toteutettuja, vähän peittävämpiä juhlapukuja, että mielestäni tämä anstaitsee kyllä kaikki kiitokset!
3. Maria Guzenina

Aivan Mielettömän Ihana Mekko! Tummansinisen ja pronssin yhteenliittymä, kimaltavan metallisen, läpikuultavan sifongin ja valuvien muotojen leikki aivan todella kaunista katseltavaa! Teräväkärkiset pronssiset kengät onvat ihan kymppivalinta, mutta laukku olisi mielestäni saanut olla pienempi ja vähemmän tursuileva. Ymmärrän, että kampauksella on haettu huoletonta nonchalanttia vastapainoa puvun kaikkinaiselle koreudelle, mutta äh – olisi laittanut sen edes ponnarille.
2. Tea Riihilahti

En edes tiedä kuka tämä kyseinen henkilö on, mutta klassisen puhtaanpunainen pitsimekko oli mielestäni ehdottomasti yksi juhlien kauneimpia. Sileän elegantti nutturakampaus ja diskreetit korut antavat juuri sopivasti tilaa upealle puvulle. Mustat asusteet, kengät ja laukku, on ehkä vähän turhankin yltiöturvallinen valinta, mutta toimiihan ne. Erityispisteet puvun leikkauksesta (pääntie, helma ja koko siluetti) ja upeasti kolmiulotteisesta pitsistä.
(EDIT: Piti nyt tulla oikein tänne lisäämään tietoa puvusta. Hesarissa Sami Sykkö kertoo käyneensä kysymässä Riihilahdelta, kuka mahtaa olla puvun takana – vastaus: Valentino. Olisihan se pitänyt arvata!!)
1. Hanna Koivu

Ihanin, tyylikkäin, hienoin ja kaikinpuolin ihastuttavin ja upein oli mielestäni Hanna Koivu. Musta, yksiolkaiminen mekko on linjakas ja tyylikäs, kultaiset asusteen just eikä melkein ja hurmaavan rento hymy täydentää asun täysin aseistariisuvasti. Kyllä se vaan niin on, että vaikka tässä pukuja ja tyylejä arvostellaankin, on kantajalla suuri merkitys kokonaisuuden onnistumiselle. Ryhti ja yleinen “olemisen helppous” (tai vaikeus) vaikuttaa ihan hurjasti siihen, millaisen mielikuvan asu antaa. Hanna Koivu on niin omassa elementissään ja säteilee niin positiivista energiaa, että hän olisi varmasti päätynyt linnan kuningattareksi melkein missä asussa tahansa.

Päinvastaista efektiä edustaa Elina Kiikko. Stella McCartneyn todella kauniisti leikattu keltainen mekko sopii periaatteessa tummalle ja hoikalle Kiikolle erinomaisen hyvin. Jostain kuitenkin tulee niin negikset fiilikset, että koko kokonaisuus menettää hohtonsa. Vaikka tässä kuvassa hän sentään melkein hymyilee.
Loppukevennykseksi vielä huikea Kike Elomaa!

Siis vaikka olisi miten huikea kroppa “ikäisekseen” tai ihan muuten vaan: jumppapukuyläosa ei ole koskaan okei! Ensin tunsin, että tästä white-trash hirvityksestä olisi paljonkin sanottavaa, mutta sitten tuli mieleen, että jos se tekeekin tämän tahallaan? Kike Elomaa parodioi Kike Elomaa -brändiä? Voisko olla?
Ja toinen kysymys on se, mihin suureksi ällistyksekseni kukaan ei ole puuttunut: eikös tuo presidentin rouvan puku ole selkeästi muutaman sentin liian pitkä? Siis ihan kuin sovitus olisi tehty toisilla, vähän korkeammilla, kengillä? Virallisissa ja asetelluissa kuvissa mekko näyttää sievältä sellaisella tyttömäisellä, herkällä ja kainolla tavalla, joka sopii Haukiolle hyvin, mutta telkkarissa ja näissä in-action kuvissa näkyy mielestäni aivan päivänselvästi, että 5 cm vähintään olisi pitänyt napsaista pituudesta pois…
Noniin, nyt taidan katsoa jotain kevyttä hömppää Netflixiltä ja ladata mielipideautomaattiakkuni Nobel Gaalaa ajatellen.
Kuvat: Helsingin Sanomat ja Iltalehti

Huh, huh, millainen päivä! Olen jännittänyt jo eilisestä alkaen suomalaisen tasa-arvon puolesta ja vaikka olin toimistolla, en voinut estää onnen kyyneleitä, kun kuulin, että eduskunta on hyväksynyt äänin 105 – 92 aloitteen sukupuolineutraalista avioliitosta. Päivän mittaan oli kyyneleet koko ajan lähellä, kun luin facebookista ihmisten onnellisia reaktioita. Hienoa, että eduskunta vihdoinkin ymmärsi itselleen perustuslaissa määrätyn tehtävän: ihmisten diskriminoinnin ja epätasa-arvoisen kohtelun poistamisen lainsäädännön avulla.
Sen lisäksi tämä päivä jää historiankirjoituksiin päivänä, jolloin ensimmäinen kansalaisaloite ikinä, meni läpi. Hienoa ja merkittavää sekin.
Voittotunnelmien lisäksi olen pääasiassa yrittänyt vältellä kaikkien ziljoonien nettikauppojen erittäin houkuttelevia “Black Friday” -tarjouksia. Jotta eläisin niinkuin opettaisin, on nyt korkea aika pitää huolta, että joulunalusajan budjetti ei räjähdä käsiin.
Shoppailun sijaan olen surffannut inspiraatiota ensi viikon perjantain pikkujouluihin. Meillä töissä on tapana, että juhlatoimikunta keksii tapahtumalle aina jonkun teeman ja yleensä koko toimiston väki pukeutuu ainakin jossain määrin sen mukaisesti. Tämän vuoden pikkujouluja juhlitaan 90-luvun hengessä. Hiukan vaikeaksi pukeutumisen tekee se, että kysymyksessä ei varsinaisesti ole naamiaiset, vaan tavoitteena olisi jotenkin hauskasti ja/tai tyylikkäästi ilmaista teemaa asussaan. Onneksi ysäriltä ei esikuvia puutu… Tässä suosikkini tähän mennessä:
CLUELESS

Ultimate suosikkihömppäleffani ysärin puolivälistä! Aikana ennen Gossip Girlsejä ja SATSia Cluelessin tyyli ja meininki tuntui ihan hillittömän raikkaalta ja vapauttavalta. Okei, olin tietty tuohon aikaan pikkulapsi- ja vauvakoomassa elävä äiti, joten mitään järin älyllistä en kai olisi pystynyt sulattamaankaan.
Kun kuulin pikkujoulujen ysäriteemasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että haluan hakea inspiraationi nimenomaan Clueless-elokuvasta. Juuri nyt en ole kuitenkaan ihan varma, kuinka kivan näköinen superlyhyt tartan-hame, leveä hiuspanta tai nailonpolvisukat olisivat… Sen sijaan mary-janet toimii mainiosti ja Cherin (Alicia Silverstone) hiukset olisivat kaiketi toteutettavissa.
FRIENDS

Varmasti mikään ei kiteytä paremmin ysärin “tavallista” – siis eri musiikki-genrejen ulkopuolella olevaa – muotia kuin edelleen yhtä ihana tv-sarja Frendit. Keräsin kollaasiin kuvia vuosien 1994 – 97 tuotantokausilta. Skottiruutuinen superlyhyt hame ja polvisukat näkyy tässäkin, mutta myös kaulaa kuristavat kaulakorut, ysärin puolivälin yllättävänkin pöyhkeät kampaukset ja alusvaatemaiset juhlamekot.
Hämmästyttävän pienestä on välillä ajan henki luettavissa. Itselläni pisti silmään esimerkiksi tuo, miten spagetti-olkaimisten mekkojen olkaimet lähtevät melkein kainaloista. Ja juuri niinhän ne silloin teki! Samoin tuon alarivissä vasemmalla Rachelin päällä olevan topin pääntie on suora flashback 90-luvulle.
SPICE GIRLS

Vähän myöhempää ja aavistuksen rajumpaa ysäriä edustaa meidän perheen naisväen keskuudessa yltiösuurta suosiota nauttinut Spice Girls. Jos pikkujoulumme olisi naamiaiset, asia olisi aivan selvä, pukeutuisin ehdottomasti Mel C:n Sporty Spice -hahmoon! Hän oli suosikkini kaikista jo aikoinaan – ja tekisin sen vähintäänkin tribuuttina Girl Powerille. Mutta kysymyksessä ei ole naamiaiset, joten jotain muuta on kehitettävä.
Hauskoilla paksupohjaisilla popoilla ja baby-doll -mallisella juhlamekolla homma olisi hoidettavissa ihan kätsysti. Ajatuksena on kuitenkin, että en investoisi mitään merkittäviä summia vetimiin, joille aivan varmasti ei tule olemaan jatkossa enää mitään käyttöä.
No, onhan tässä vielä melkein viikko aikaa miettiä. Kai sitten juoksen perjantaina lounastunnilla lähimpään urheiluvaatekauppaan Adidaksen track suitia etsimään, jos en muuta keksi.
Kuvat: Clueless, Friends, Spice Girls

Taisin saada jonkun paasausvaihteen päälle tuossa muutama postaus sitten. Hoksasin, että näköjään jaksan rasittua siitä suuresta mielensäpahoittajien joukosta, joka paheksuvasti nyökytellen tuomitsee vähintään joka toisen uudehkon yleisilmiöksi paisuneen jutun. Yksi hyvä esimerkki (yhteistyömallistojen lisäksi, så klart) on selfien, meitsien tai pienemmissä piireissä urpo-kuvan nimellä tunnettu juttu. Selfie tarkoittaa siis käytännössä kuvaa, jonka kuvaaja on ottanut itse itsestään joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Yksi kuuluisimmista – tai ainakin laajimmille levinneistä – selfieistä on viime kevään Ellen DeGeneresin tähtikuva Oscar gaalasta (vaikka teknisesti kuvaajana toimi kylläkin Bradley Cooper, mutta vain, koska hänellä on pidemmät kädet), mutta oman suosikkilistan kärjessä on Tanskan pääministerin Helle Thorning Schmidtin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa yhdessä pääministeri David Cameronin ja presidentti Barak Obaman kanssa nappaama selfie.

Helposti saa kuvan, että koko länsimainen maailma poussaa selfieissä – eli se on varsin tavallista huvia niin naapurin teinille kuin maailman johtajillekin. Jos kerran on kysymys niin tavallisesta asiasta, miksi tuntuu siltä, että silmäni, korvani ja facebook-feedini täyttyy kyseistä ilmiötä paheksuvista kannanotoista?
Tässä muutamia suosikkikommenttejani: “Selfie on merkki persoonallisuushäiriöstä!”, “selfie kertoo vääristyneestä minäkuvasta”, “sisäinen kauneus unohtuu, selfie on vain kiillotettua pintaa”, “selfie ei kerro totuutta” ja lempparini: “selfie on itsekeskeisyyden huipentuma!”.
Yhteistä kaikille näille paheksujille on se, että he eivät suinkaan suuntaa sanojaan oscar selfieille tai vallanpitäjien vastaaville, ei, vaan kohteena on meikäläiset ja vielä mielummin homogeeniseksi niputettu ryhmä nimeltä nuoret, mieluiten vielä nuoret naiset. Vaikka kyllähän sekin on tietty aika arveluttavaa, kun aikuinen nainen kuvaa omaa lärviään – eikö?

Miten päin tahansa asiaa käänteleekin niin ei voi muuta sanoa kuin että onhan se nyt ihan järkyttävän narsistista, että halutaan ottaa kuvia itsestään. Vai miten se nyt oli?
Jos ajatellaan valokuvauksen historiaa, mistä niitä kuvia alunperin otettiin? Olematta sen kummemmin valokuvaushistorian asiantuntija, uskaltaisin väittää, että ehdottomasti valtaosa alkuaikojen valokuvista on erilaisia potretteja. Vakavia miehiä, joskus myös naisia, pyhäpuvuissaan arvokkaina ja niin mahtavina kuin vain on varaa. Ilmeet ovat vakavia ja ilmeet jäykkiä, mutta voin kuvitella, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että valotusajat olivat niin pitkiä, että speksailuun tai ilmehtimiseen ei paljoa ollut varaa – kuvia otettiin vain se yksi ja sen oli parasta olla hyvä.
Tai voidaan mennä vielä pidemmälle ja miettiä muotokuvamaalausta. Silloin selfieen – tai sen öljymaalattuun vastineeseen – oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla. Kuitenkin niissäkin on ihan samat elementit: haluttiin näyttää juuri niin upeilta, mahtavilta, voimakkailta, haluttavilta ja rikkailta kuin vain mahdollista. Muotokuvaan otettiin mukaan parhaimmat näätäpuuhkat ja käteen vallan merkit. Ei paljoa eroa tämän päivän katsokaa-mun-uutta-Chanelia -poseerauksista. Sillä erotuksella tietenkin, että muotokuvamaalauksia käydään katsomassa pitkänkin matkan takaa, ja kiinnostusta pidetään sivistyneenä ja korkeakulttuurisena.

Selfieistä on tietty aika uskaliasta puhua samassa kappaleessa muotokuvamaalausten kanssa. Kävin taannoin Gripsholmin linnassa, jossa säilytetään Ruotsin valtion laajaa muotokuvakokoelmaa ja museon erittäin ammattitaitoisen ja asiantuntevan intendentin jutustellessa kuvista tuli todella sellainen olo, että maalaukset olivat aikansa selfieitä. Miten se yksikin rakastajatar oli laittanut juuri tietyn puvun kuvaan, vain näyttääkseen kunningattarelle ja kuinka kädessä olevan viuhkan avulla “näytettiin keskaria” kolmannelle osapuolelle. Kaikki tottakai pyrittiin näyttämään mahdollisimman edullisessa valossa kunkin aikakauden ihanteet huomioiden.
Vaikuttaa siis siltä, että itsensä kuvaaminen ei todellakaan ole mikään uusi keksintö saatika tämän ajan ilmiö. Miksi siis selfiet hiertää niin pahasti? Onko se se, että käytännössä kuka tahansa voi näppäistä itsestään kuvan ja laittaa sen näytille? Tai se, että kaikki kuvat ei ole hienoja tai hyvän maun mukaisia? Vaiko sitten se, että nuoret naiset dominoivat omakuviensa kanssa genreä?

Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun jokin asia, joka aikaisemmin on ollut vain harvojen yksinoikeus, levitessään kaikelle kansalle, on yhtäkkiä muuttunutkin jotenkin epäilyttäväksi ja vähempiarvoiseksi puuhaksi.
Sinänsä kuitenkin hassua, että mielensäpahoittajat ja paheksujat eivät todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka on yksinoikeutensa menettänyt. Johtuu varmaankin siitä, että heillä on riittävästi privilegioita ja uusia juttuja meneillään, että tuskin ehtivät moista edes havaita. Äänekkäimmät vastustajat löytyvät yleensä itseään ajattelevaisena kansalaisena ja fiksuna ihmisenä pitävien joukosta.

Postauksen kuvituksena oleva selfiekavalkadi varmasti jo osaltaan kertoo, mitä mieltä itse olen. Olen sitä mieltä, että kun kerran tällainen hauska mahdollisuus blogien, instagramien ja digitaalisen kuvaamisen ansiosta on, niin totta ihmeessä käytän sitä!
Saattaa olla, että vielä joskus puutun syvällisemmin aiheeseen “kuvavirtojen aiheuttamat paineet minäkuvalle”, nyt tyydyn toteamaan vain, että mielestäni on aivan loistavaa ja erinomaista, mitä enemmän ns. tavalliset ihmiset julkaisevat kuviaan. Mikä voisi olla tehokkaampi keino käydä vastahyökkäykseen mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen usein kovin puleerattua ja yhteen muottiin (hoikkaan ja nuoreen) sopivaa ihmiskuvaa vastaan? Olen vilpittömästi sitä mieltä, että suurempi muutos saadaan aikaiseksi sillä, kun kaikki maailman mintut ja antit julkaisevat kaikenlaisia – iloisia, laittautuneita, väsyneitä, meikkaamattomia, reippaita, hölmöjä – selfieitä, kuin yhdelläkään paheksujan syyttelevällä palopuheella.
Selfiet on tapa kaapata pala mediaa itselleen, näyttää että monenlaisuus ei ole vain ok – se on tosi jees. Ja onhan se ihan älyttömän kiva, kun on kaikkia näitä kuvia! Eli nyt vaan kamera/kännykkä käteen ja uusi motto on:
“But first – let me take a selfie!”
EDIT: Kommenttiboksiin tuli linkki niin loistavaan, samaa aihetta käsittelevään tekstiin (suurkiitos “n”), että haluan nostaa sen myös tänne: Selfies and Misogyny: The Importance of Selfies as Self-Love.