Heeei!! Hengissä ollaan ja mitään kauheaa ei ole – pitkäksi venähtäneestä blogihiljaisuudesta huolimatta – tapahtunut! Uudet vastuulliset työtehtävät, esimiesasema ja sellaista, on pidentänyt työpäiviä ja sen lisäksi sain vihdoin raahattua tomumajani salille, joten olen yrittänyt reippaasti kuluttaa uudennahkeaa jäsenyyttäni. Illat jäävät tällä yhtälöllä tosi lyhyiksi ja panokset eivät ole riittäneet blogin päivitykseen. Sen sijaan olen kyllä löytänyt Netflixistä aivan käsittämättömän surkeita sarjoja.
Mutta nyt marraskuu – tuo kuukausista harmain, ankein ja raskain – on takana ja vihdoin saa alkaa ajatella vain ihanasti kimmeltäviä, lämpimän punaisena hehkuvia jouluajatuksia. Ei päivääkään liian aikaisin!
Tuntuu jotenkin niin oikealta, että Ruotsin kuningasperheen tuorein tulokas, prinssi Gabriel, vietti kastejuhlaansa juuri joulukuun 1. päivä. Täydellinen alku ihanalle joulukuulle! Tässä pieni kuvakavalkadi eilisestä häppeningistä muutamien asukommenttien kera.

Punaisen eri sävyjen yhdistäminen on klassinen no-no-no. Tänä syksynä se on kuitenkin ollut trendikästä ja juuri niinhän se yleensä käy: mitä tiukempi sääntö, sitä varmemmin siitä tulee jossain vaiheessa trendikästä. Kruunuprinsessa Victoria on kertakaikkiaan aivan täydellisen upea puhtaanpunaisena leiskuvassa, leikkauksellaan 50-luvun linjojen kanssa flirttailevassa asussa, joka on maustettu viininpunaisin yksityiskohdin. Trendiherkkyydestä kertoo myös elegantit viininpunaiset samettiavokkaat.
Prinsessa Estellen suloinen, erinomaisesti joulunalusaikaan sopiva asu rimmaa ihanasti äiskän puvun kanssa. Tontunharmaa mekko ja kauniisti kirjailtu neuletakki on ranskalaisen Tartine et Chocolatin mallistosta.

Prinsessa Sofia valitsi poikansa ristiäisiin asuksi Taalainmaan kansallispuvun. Rohkea – ja cool – veto mielestäni. Ensimmäistä kertaa ikinä kuningasperheeseen kuuluva äiti valitsee kansallispuvun lapsensa kastejuhlaan.
Puku ei luonnollisestikaan ole mikä tahansa vaan prinsessa itse on Taalainmaalta kotoisin ja kasteen yhteydessä pikkuprinssi Gabrielista tuli Taalainmaan herttua. Lisäksi kansallispuku on prinsessa Sofian sukulaisten käsityönä valmistama.

Kolmatta kertaa raskaana oleva, prinssi Gabrielin kummiksi valittu, prinsessa Madeleine suorastaa säihkyi kastejuhlassa. Roosaan Valentinon turkkiin ja kukikkaaseen silkkimekkoon pukeutunut kaunotarprinsessa oli valinnut asusteeksi Bottega Venetan vanhan roosan värisen clutchin, joka on nähty hänellä aiemminkin.
Ja jos nyt puhutaan trendiherkkyydestä, niin on aika kuvaavaa, että juuri Madeleinen ranteessa näkyy Cartierin Tank Americaine -kello. Siis kello, joka on ollut tyylipannassa parisenkymmentävuotta, mutta ihan viimeaikoina sitä on nähty herkimmillä edelläkävijöillä.
Sen sijaan en ole aivan satavarma tuosta Madeleinen tappurakranssin mieleen tuovasta pääsysteemistä, mutta en nyt viitsi alkaa niuhottaa pikkuasioista.

Tämän parempaa kuvaa en Madeleinen kengistä löytänyt. Viininpunaiset ne on – kuten Victoriallakin – mutta tuskin samettia. Sanoisin, että mokkaa.

Ei mitenkään yllättäen prinsessa Estella oli jälleen hurmaavin kaikista. Hän vaikuttaa kyllä jotenkin niin suloiselta, valoisalta, positiiviselta ja normaalilta nuorelta tytöltä!
Kuvat: Elle.se, Svenska Damtidning, Sydsvenskan ja Damernas Värld

Taisi olla tammikuu, kun pälätimme Tinnin kanssa yhtä ziljoonista maratonpuheluistamme. Kesken kaiken bestikseni luurin toisessa päässä huudahtaa: “Ultra Bra kokoaa rivinsä kesällä! Mennäänkö Ruisrockiin!?” Saatoin miettiä kokonaiset 3 sekuntia ennenkuin kiljahdin myönteisen vastaukseni. Asia oli sillä selvä ja lopulta joukkoon liittyi myös rakas ystävämme Tuike miehineen.
Tinnin kanssa asiat hoituvat yleensä varsin rivakkaan tahtiin ja nytkin liput oli ostettu ja majapaikka hoidettu muutamissa tunneissa päätöksen jälkeen.

Tämän vuoden Ruisrock oli itselleni viides (ehkä kuudes?). Silloin aikoinaan, virallisessa festari-iässä ollessani, Provinssi oli tärkein ja isoin tapahtuma, jonne oli pakko päästä joka vuosi ja Ruisrockiin mentiin vain, jos line up oli poikkeuksellisen houkutteleva. Nykyisin tilanne taitaa olla vähän toisinpäin, jos olen oikein käsittänyt.
Sen käsittämisen kanssa voi tosin olla vähän niin ja näin. Vaikka olenkin useampana vuonna viihtynyt tukholmalaisella Stockholm Music and Arts -festarilla (kaikki kerrat eivät näköjään ole päätyneet blogiin/tägin alle), havaitsin ensi silmäyksellä Ruisrockin “alueelle” (siis siihen, mistä 3 km vaellus kohti festareita alkoi…) päädyttyäni, että olen täysin pihalla nykyisestä virallisesta festivaalimeiningistä Suomessa.

Tinni kyseli etukäteen vinkkejä, mitä festarialueelle kannattaisi ottaa mukaan ja toimiiko valkoiset kangastennarit jalkineina. Myönnettäköön, että viimeisimmästä Ruisrock-visiitistäni on ehtinyt vierähtää jo pari vuotta (edellinen kerta taisi olla 1998. He he), mutta silti olin muka viisaana jakelemassa neuvoja.
Muistelin, miten meillä silläkin kerralla oli niin hurjan mukavaa, kun Karkki ja Peetu leikkivät rannan leikkipaikassa, kiipeilivät rosvolaivan narupurjeissa ja tekivät hiekkakakkuja, samalla, kun me aikuiset istuskelimme viltillä ja pysyimme täysin mukana päälavan (nyk. rantalava) tapahtumissa.
Niinpä tuumasin, että otetaan mukaan bikinit ja viltit rentoa chillailua ja rantaelämää varten. Eikä valkoisten tennareitten kanssa ollut mielestäni kummoistakaan hätää, kun ei kerran sadetta ollut tiedossa.

Noooh. Ihan niinhän se ei mennyt. Se, mikä ennen oli varsinainen Ruisrock-alue, oli nyt vain pieni nurkka giganttiseksi muuttuneessa tapahtumassa.
Kyllähän sitä sille väkimäärälle lääniä tarvittiinkin. Koko viikonlopun kestävään jonottamiseen saatiin hyvää esimakua jo Turun Kauppatorilla, kun kymmentuhatpäinen massa yritti mahduttaa itsensä festivaalimarssin alkupäähän vieviin busseihin.
Rivien välistä saa ihan vapaasti tulkita, että olin pikkuisen shokkaantunut siitä, millaiseksi karjalaumabusinekseksi Ruisrock on muuttunut.


Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin sujui, kun suhtautui jonottamiseen yhtenä festarielämyksenä ärsyyntymisen sijaan.
Onneksi päähän ei ollut myöskään iskostunut, että jonkin tietyn ravintolan tarjontaa olisi pitänyt päästä maistamaan. Naughty Brgrerit jäi meiltä kokematta (eikä ehditty Tampereellakaan testata), mutta muuten ei kyllä jääty nälkäisiksi. Ihan ihanaa, että paikalla oli niin paljon kaikkia hyviä ravintoloita. Takavuosien epämääräisiä festarimössömättöjä en kyllä todellakaan kaipaa!

Yhden kerran tungos väkijoukossa äityi niin pahaksi, että huomasin kunnon pakokauhun nostavan päätään. Taisi olla heti Haloo Helsingin jälkeen, kun kaikki yrittivät yhtäaikaa siirtyä kulkuväyliä pitkin kohti uutta (tai uutta ja uutta, mutta mulle uutta) päälavaa.
Sinänsä kävelytiet ovat mielestäni ihan riittävän leveät, mutta juuri tässä kohdin tuli raja vastaan. Reivikontin kohdalla tuntui väkijoukon mieletön paine jo sellaiselta, että alkoi pikkuisen pelottaa, miten tässä käy. Yhtäkkiä ymmärsin, miten helposti niitä lehdistä lukemiani, sydänjuuria myöten kammottavia tapahtumia, joissa ihmisiä tallautuu kuoliaaksi, pääsee syntymään.

Ruisrockissa tilanne ei riistäytynyt käsistä ja tämä täti-ihminenkin rauhoittui, kun sai riipaistua itsensä sivuun ihmismassasta. Lisättäköön nyt tähän vielä se, että en pienestä tungoksesta hätkähdä – päinvastoin – vanhan rokkidiggarin mielestä pieni lavanedustungos kuuluu ihan asiaan.
(yllä olevissa kuvissa Ruisrock-lauantain asuni: Primarkin musta perustoppi, Lindexin tummansiniset shortsit ja River Islandin hapsukimono plus Diorin sanikat)
Jonottaminen ja kaikki sellainen oli kuitenkin ihan sivuseikkoja (vaikka jotenkin olisi voinut kuvitella, että edes vesipisteelle, omaa vesipulloa täyttämään, olisi päässyt jonottamatta!). Musiikki oli kuitenkin pääasia, ystävien kanssa yhdessä hengailun lisäksi.

Alunperin en oikein osannut odottaa kuin Tove Lo:ta, Zara Larssonia, Michael Monroeta ja tietty sitä Ultra Brata. Peetu rengasti analogiseen ohjelma-appiini muutamia muitakin vinkiksi, mitä kannattaisi tsekata. Niistä tykästyin erityisesti Bastille-nimiseen bändiin.
Ystävieni johdattelemana päädyin löytämään paljon uutta (siis itselleni uutta) suomimusaa. Monien bändien/artistien nimet olivat etäisesti tuttuja erilaisista medioista, mutta en ollut tullut tutustuneeksi sen tarkemmin. Soittolistalleni päätyi välittömästi Haloo Helsinki, Disco Ensamble, Sanni ja Paula Vesala.

Valistumattomuuteni syvyys paljastui, kun Antti Tuiskun marssiessa lavalle puuskahdin spontaanisti, että “ai, eiks se ookaan tumma?”. Pienen selvittelyn jälkeen tajusin odottaneeni Lauri Tähkää.. Haha! Mutta onhan niillä vähän samanoloiset nimet ja kun ei ole hajuakaan kummankaan musiikista, niin vähemmästäkin sitä sekoilee.
Antti Tuiskusta nautimme hurmaavan kummityttöni seurassa. Mahtava fiilis, kun kaikki osasi biisien sanat ja bailasi musiikin mukana! Ja siitä vielä kunniamaininta, että kyllä on poika Madonnansa katsellut.

Kummityttöni ja Ausseista ostettu virallinen bile-kukkaro. Oikealla kummityttöni diggailee Antti Tuiskua yhdessä äitinsä, Tinnin, kanssa.
En nyt todellakaan aio kirjoittaa mitään erityistä musaraporttia, mutta se kyllä täytyy sanoa, että vanhan Hanoi-fanin sydän oli revetä riemusta, kun näki vanhat idolinsa lavalla!
Makkonen, jos kuka, on aivan älyttömän vetävä, tyylilleen uskollinen ja kaikkensa antava esiintyjä. Bändi oli muutenkin aivan mielettömässä iskussa. Ja kertakaikkiaan, on se Sam Yaffa edelleenkin aivan k ä s i t t ä m ä t t ö m ä n seksikäs. Huh huh.

Syömisen ja musiikin lomassa ehdittiin myös zoomailla hiukan muuta festivaalitarjontaa. Käsityöläisiä ja taidehommeleita olisi mielestäni saanut olla enemmänkin, mutta voin kuvitella, että kojujen hinnat on mikroyritysten ulottumattomissa.
Glitterimeikkejä, keppihevosratsastusta ja muuta kivaa ja erilaista. Tuiken kanssa rampattiin aikoinaan useammillakin festareilla ja oltiin molemmat yhtä mieltä, että tämän päivän Ruisrock muistuttaa eniten silloisen ajan Roskildea. Paitsi että Roskildesta en muista ainoatakaan jonoa, mutta voipi olla, että aika kultaa muistot.

Perjantain asusta ei tullut otettua mitään varsinaisia asukuvia, mutta näistä randomeista näpsyistä näkee varmasti tarkkaan harkitun (not!!) lookini. Acne Studion “Nevada” t-paita näyttää muodostuneen tämä kesän suosikkipaidaksi. Kesäfiilistä helposti?
Perjantai oli ainoa päivä, kun uskaltauduin festarialueelle tennareissa. Yhäkin mietin, miten ne saisi puhtaaksi… Ehkä testaan pesukonetta, vaikka periaatteessa olenkin sitä mieltä, että se on tossujen tuho. Muuten asussa Lindexin farkut, Leviksen farkkutakki ja Ray Banin arskat.
Nyt tuli vähän sellainen olo, että olenkohan hiukan liikaa valittanut, mikä kaikki Ruisrockissa otti päähän? Se ei ole ollenkaan tarkoitukseni, eikä ollenkaan kuvaa festariviikonlopun fiiliksiäni! Niin monet asiat olivat juuri niin täydellisesti kuin toivoinkin: ystävät, fiilikset, bändit, leppoisa meininki ja yleinen oleminen. Ihmiset olivat pääosin tosi ystävällisiä toisilleen, samoin paikalla olevat asiakaspalvelijat. Koko tunnelman voisi kiteyttää yhteen sanaan: aurinkoinen.
Ja hei – nyt se tuli taas todistettua: Ruisrockissa paistaa aina aurinko!

Rivien välistä kuultava napina on suurelta osalta ihan silkkaa muutosvastarintaa. Olen viettänyt aikoinani Ruisrockissa niin mahtavia hetkiä ensin nuorena sinkkuna ja sitten vähän myöhemmin perheellisenä festarivieraana, että kai jotenkin kuvittelin löytäväni paikalta muistojeni muistomerkin. Mutta eihän se niin mene.
Nostalgiasta puheenollen. Ultra Bran esitys kipusi välittömästi suoraan tunteisiini menevien keikkojen top vitoseen. Tiukka bändi, ihanat laulut ja ammattitaitoinen esitys olisi ollut elämys jo sinänsä. Itselleni vanhojen tuttujen laulujen kuuleminen elävänä uudelleen, pitkän tauon jälkeen, oli nostalginen ja erittäin emotionaalinen hetki.

Laulut veivät yhtäaikaa menneisyyteen ja toivat nykyaikaan, loivat kontrastin, joka tuntui sydämessä asti. Osaan ulkoa käytännössä kaikkien Ultra Bran laulujen sanat. Niiden merkitys on tavallaan pysynyt samana, vaikka kaikkien elämän kierrosten jälkeen ymmärrän asiat eri tavoin.
Onneksi oli aurinkoista. Peiliaurinkolasien takana oli hyvä ja turvallinen olo itkeä tilanteen vaativat itkut.

Muita randomeita havaintoja…
Vaikka meitä kävelijöitä tuntui olevan festaripolulla ihan loputtoman paljon, oli festivaalialueen pyöräparkki varsin vaikuttava näky! Miten joku voi ikinä löytää tuolta oman fillarinsa yön hämärässä?

Upea Zara Larsson oli festareiden viimeinen esiintyjä. Halusin ehdottomasti nähdä hänen esityksensä, vaikka se tarkoitti sitä, että missasimme sunnuntai-illan viimeisen Turku-Tampere -junan.
Täytyy kyllä tunnustaa, että tuossa vaiheessa sunnuntai-iltaa alkoi hiukkasen jo tuntua, että sitä ollaan oltu festareilla jo kolme päivää. Ihana ja superlahjakas Zara Larsson oli kuitenkin kaiken väärti – ja hyvinhän me lomalaiset päästiin Tampereelle sitten maanantai-aamunakin.

Sinänsä on kuitenkin vaikea nimetä mitään yksittäisiä Ruisrock-highlighseja. Kyllä se on kokonaisuus, vaihtelevuus, tunnelmasta toiseen kulkeutuminen, aurinko, yhdessäolo, rantalavan upeus, ohitse lipuvien risteilylaivojen uhkeat siluetit, yhdessä musiikin kanssa, mikä muodostaa elämyksen nimeltä Ruisrock.
En lupaa, että palaan ensi vuonna – tai sitä seuraavanakaan – mutta toisaalta en pidä ollenkaan mahdottomana, ettenkö päätyisi Ruisrockiin tai jollekin muulle suomalaiselle festarille jo ensi kesänä. On siinä joku oma viehätyksensä, vaikka aika puhki sitä on kolmen päivän session jälkeen tällainen myöhäisillan biletykset väliin jättävä aikuisfestaroijakin.
Ruisrock 2017 oli kuitenkin kaikilla mittareilla mitattuna mahtava elämys, täynnä uuden löytämisen riemua, itsensä tunnistamista ja sopivassa määrin vanhaa tuttuutta. Lisäksi ennenkaikkea ihanaa yhdessäoloa ystävien kanssa ja loputtomiin aurinkoa!

Vihreä on ehdottomasti yksi lemppariväreistäni. Vaikka en niin kovin usein pukeudukaan siihen, tuntuu, että kaikki skaalan sävyt tummimmasta metsänvihreästä siniseen taittavaan turkoosinvihrään ilahduttaa silmää ja mieltäni. Ei kai mikään ihme, että makuuhuoneeni seinillekin päätyi rempan jälkeen palettiin kuuluvan väri.

Värinörtteilyä harrastavat tietävätkin varmasti jo, että Pantone valitsee jokaiselle vuodelle aina “vuoden värin”. Tänä vuonna se on vehreä, uutta alkua ja vitaalisuutta symboloiva keväinen vihreä, Greenery.

Viherfanina ja värinörttinä olen riemuissani valinnasta. Tosin tuskin se nyt ihan älyttömästi tulee ihan hurjasti tavallista elämää mullistamaan. Muistaakseni Mersu on tehnyt joskus vuoden värin sävyisiä spesiaalimalleja autoistaan, mutta ihan konkreettisesti tuolla tuskin on niin suurta välitöntä vaikutusta.
Värivalinnan alitajuinen merkitys on todennäköisesti kuitenkin ainakin jonkinmoinen, joten toivottavasti vihreä yleistyy niin pukeutumisessa kuin sisustuksessakin.

Innostuin vuoden värin valinnasta niin paljon, että päätin heivata kynsilakkarintamalla viimeaikoina vallinneet nudet, harmaat ja tummat sävyt sivuun ja kehitin kynsilleni teemaan sopivan vihreän manikyyrin.

Muistelin, että lakkavalikoimastani olisi pitänyt löytyä täydellisesti Greeneryn sävyinen vihreä, mutta ilmeisesti se on päätynyt kynsilakkojen hautuumaalle edellisen siivousprojektin yhteydessä. No, eipä hätiä mitiä – kahta eri lakkaa yhdistelemällä pääsin hyvin lähelle tavoittelemaani keväistä versonvihreää.
Jos katsoo tarkkaan tuota Greenery-sävyn värimallia, voi todeta, että kombo on itseasiassa erittäin lähellä esikuvaansa. Lopputulos taittaa aavistuksen enemmän siniseen, mutta hiukan nuo kaikki keltaisemmat vihreät ympärillä haittaavat vertailun tekemistä.

Mintun versio Greenery-sävystä toteutettiin maalaamalla kynsille ensin kerros Yves Rocherin mintunvihreää lakkaa 71 Menthe ja sen jälkeen päälle kerros Lumenen Natural Code -sarjan lakkaa 12 Go crazy.
Oikeastaan tuo Lumenen lakka olisi ollut yksinäänkin hyvin lähellä oikeaa sävyä, mutta koska siinä on niin paljon shimmeriä ja koostumus on melko läpikuultava, halusin alle ei-kimaltavan ja hyvin peittävän lakan. Siihen hommaan tuo Yves Rocher sopii erinomaisesti.

Lopputuloksen kruunaa vanha palvelija, Mavalan pikakuivattava päällyslakka. Tosin se täytyy sanoa, että tuote kyllä pikakuivattaa myös itse itsensä – eli avattu pullo kantsii käyttää loppuun melko nopsasti.

Juon nykyään aina aamukahvini The Syntymäpäivänä lahjaksi saamastani 1 <3 New York -kupista – eli varsinaisesti en tarvitse uutta kahvimukia. Mutta jos tarvitsisin, voisin ajatella ensimmäistä kertaa lankeavani Pantonen värikoodikuppiin. Kaikkien cappucino/caffe latte/caffe macchiato -kuvatulvien lomassa on niin mukava nähdä mukissa rehellistä kaffetta mustana ja ilman krumeluureja. Terkuin “suodatinkahvi mustana, kiitos” -tyyppi! 😀

Nyt seuraa kuva- ja fiilisreportaasia, highlightseja ja inspiraatiota tiistaina päättyneiltä Tukholman muotiviikoilta! Älyttömän määrän tavaraa onnistuin tallentamaan kameran muistikortille, vaikka poikkeuksellisesti en hillunutkaan ihan jokaikisessä näytöksessä ja häppeningissä.
Henkilökohtaiset tähtihetkeni koin ei-kovin-yllättäen lempparieni Dagmarin ja Ida Sjöstedtin näytöksissä. Dagmar oli valinnut näytöspaikaksi KTH:n arkkitehtikoulun veistoksellisen upean portaikon, joka muodosti näyttävän ja erilaisen taustan malliston esittelylle.
Sen kummempia trendianalyysejä en ole vielä ehtinyt muodostaa, mutta päällimmäisenä fiiliksenä on muutama asia. Ensinnäkin kirkas punainen on varsin suurella todennäköisyydellä ensi syys-talvisesongin “uusi musta”. Erityisesti monokromisia punaisia asuja näkyi eri suunnittelijoilla hyvin paljon. Kiireestä kantapäähän punaiseen pukeutuminen ei enää ole varattu yksinomaan pikkujouluihin ja muihin juhlallisuuksiin, vaan kokopunaisia asuja on tulossa myös arkikäyttöön sekä miehille että naisille.
Muutenkin värejä ja kuoseja näkyi näytöksissä niin paljon, että välillä sitä melkein unohti, että kysymyksessä on tosiaan ensi syksyn ja talven mallistot. Ihan vaaleat puuteriset talvivärit alkavat ilmeisesti tehdä pientä exitiä (juhlapukeutumista lukuunottamatta!), mutta army-vihreä ja univormumaiset räätälöidyt päällystakit valloittavat entistä enemmän alaa ainakin Tukholman catwalkeilla.
Epäsymmetrisyys, näyttävät statement-hihat ja pehmeät neuleet toimivat lempeänä vastapainona yhä räätälöidymmäksi muuttuvalle siluetille. Bomber jacket pitää pintansa – eli sitä ei vielä kannata heivata kirppikselle. Tosin moderneimmillaan bomber on kasari-tikkitakin kanssa fuusioitunut toppaversio.

Busnel on vaihtanut pääsuunnittelijaa ja lopputuloksena on klassisempi, vähemmän haastava, kaupallisempi ja enemmän Östermalmia kuikuileva mallisto. Eniten tykkäsin viittamaisista shaali-ponchoista, joissa diskreetisti julistetaan brandin nimeä. Kultanappiset klassikkotakit ovat toki edelleen mukana ja varsinkin pohjepituinen versio tuntui yllättävänkin freesiltä ja ajankohtaiselta.

Kuhinaa ja sometusta ykkösrivillä.

Musta liivihame yhdistettynä väljästi leikattuun valkoiseen organza-paitaan (huom. statement-hihat!) saa mukavasti särmää progressiivisesta punk-henkisestä korviksesta. Tuo roikkuva osuus on siis sellainen hakanen, jota kiipeilijät käyttää varmistamiseen. Se nyt vain sattui kääntymään kuvaan vähän epäedustavaan asentoon.

Lazoschmidl AW17 luottaa punaiseen.

Kuhinaa ennen näytöksen alkua.
Ovet saliin avataan yleensä puoli tuntia ennen näytöstä. Lähes poikkeuksetta silloin on ulkopuolelle jo ehtinyt muodostua aikamoinen jono. Sitä mukaa, kun ihmiset saapuvat saliin, yrittää pr-ihmiset parhaansa mukaan löytää heille tarkoitetut istumapaikat. Hommaa helpottaa huomattavasti se, että kaikki tietty haluavat seurustella, tavata tuttuja ja pörrätä näkösällä – eikä suinkaan istua paikallaan ennenkuin vasta ihan viimetipassa ennen näytöksen alkua.

Hunkydory AW17 on yhtä funky kuin aina ennenkin. Eniten tykkäsin kaikista jakuista, takeista ja muista päällysvaatteista. Erityisesti orkesterijakut ja military-henkiset takit ovat mielestäni upeita.

Poseerausta ennen näytöksen alkua…

Fashion details.

Tämän kuvan nimi voisi olla vaikka “mustien fashion-kenkien tuhannet kasvot” tai “sukilla on väliä”. 😀

Muotiviikon kuvatuimmaksi ei tällä kertaa päätynyt mikään asukokonaisuus tai yksittäinen tyylitaituri vaan KTH:n arkkitehtikoulun uuden rakennuksen upean veistoksellinen portaikko, jossa House of Dagmar esitteli AW17 mallistonsa.
Ja mallisto itse oli aivan kertakaikkiaan upea! Voisin mielihyvin kotiuttaa omaan garderobiini lähestulkoon jokaikisen outfitin.

Goodiebagsit odottavat noutajiaan.

Mitenköhän montaa tv-, youtube- ja verkko-ohjelmaa muotiviikolla mahdettiin kuvata? Tuntui, että mikrofonin ja kameraa kantavan kollegan kanssa pyöriviä parivaljakoita oli tällä kertaa liikkeellä jopa enemmän kuin tyylitaitureita kuvaavia street style -bongaajia.
Oih – Ida Sjöstedt on kyllä edelleenkin ihanin kaikista! Upeat keijukaisprinsessaluomukset täyttivät catwalkin. Näytös oli hillitympi ja sata astetta vähemmän trash-glam kuin joskus muinoin. Kai se hiukan velvoittaa, kun on päässyt puoliviralliseksi hovipukijaksi. Toisaalta kyllä mukana on edelleenkin kapinallisia yhdistelmiä ja ihoa paljastavia keskimääräistä edgympiä designeja.

Voisiko joku ystävällisesti kosia Minttua, että saisin syyn pukeutua johonkin tuollaiseen luomukseen? Tai ehkä teen niin kuin Carrie suunnitteli SATC:issa ja pidän hirmu sinkkuusbileet, pukeudun unelmieni hääpukuun ja ostan itselleni vähintään puolentoista karaatin kiven nimettömään. Haha!
Velour on ollut vuosikausia poissa muotiviikon näytöslavoilta. Nyt he esittelivät Velour by Nostalgia -malliston, joka on kokonaan Joutsen-merkitty – ensimmäisenä Pohjoismaissa.

Tykkäsin Velour by Nostalgia AW17 -mallistosta itseasiassa tosi paljon. Hauskinta (muotiviikon söpöimpien mallipoikien lisäksi) oli kasarisiniset farkut, “I’m with Svanen” -selkämerkit, räätälöidyn ja sporttisen tyylin yhdistelmät, stailaus valkoisten tennareitten kanssa ja hyvin istuvat bomber jacketit.

Varsinaisia kuvausseiniä on muotiviikolla yleensä aika vähän. Näytöstapahtumat on sen verran hektisiä, että poseeraukset on syytä hoitaa siinä, missä milloinkin sattuu olemaan. Poikkeuksena on tapahtumat, joilla on oma iltajuhla tai muu bile. Ehkä ihanin koskaan näkemäni kuvausseinä oli tuoreen Daisy Grace -merkin tapahtumassa, jossa mallisto esitettiin koskettavan ja hienon elokuvan muodossa. Tuosta valokuvasta ei ehkä oikein selvästi näy, mutta kuvausseinä on rakennettu ziljoonista tuoreista kukista. Niin ihana!
Yhteenvetona voin todeta, että kyllä oli taas antoisa ja mahtava kokemus. Tunnen olevani suoraan sanottuna aika etuoikeutettu, kun pääsen käymään näissä tilaisuuksissa. Yksi catwalk-näytös ei yleensä kestä kuin 10 – 15 minuuttia, ehkä joskus jopa 20 min. mutta takana on aina huomattavan paljon työtä. Monien eri alojen lahjakkaiden ihmisten panos, jonka tavoitteena on tulkita suunnittelijan näkemys niin, että me yleisössä emme näe vaan vaatteita, vaan ymmärrämme kokonaisuuden, kiteytyy juuri noihin muutamiin minuutteihin.
Aina aikaisemmin olen päättänyt sukeltaa fashion-maailmaan kokonaan muotiviikkojen ajaksi, mutta nyt valitsin (vähän kyllä pakon edessä… :D), että hellitän hiukan ja teen oikeita töitä päivisin ja käyn vaan niissä näytöksissä, joihin ehdin. Harmittiko?
No kyllä hiukan. Stylein oli kuulemma vahvempi kuin koskaan – ja heistä olen aina tykännyt muutenkin. J.Lindebergin malliston olisin tosiaankin halunnut nähdä, se kun on ensimmäinen sen jälkeen, kun brandille nimensä antanut Johan Lindeberg on palannut puikkoihin. Muutama muukin jäi vähän vaivaamaan, mutta ehkä se sitten kuitenkin on enemmän sitä, että kun ennen on tottunut näkemään kaiken livenä, on nyt vaikea tyytyä vain kuvien katselemiseen.

Ja kyllä kismittää aika kovasti myös se, että en onnistunut saamaan itsestäni yhteiskuvaa SKAM-Williamin kanssa!! Olin kuitenkin ainakin kolme kertaa samassa tapahtumassa, mutta en onnistunut nappaamaan tyypistä yhtään kuvaa, koska olin aina liian kaukana ja myöhässä (kuka haluaa kuvan vain hupparin hupusta. Takaapäin.). Sen kerran, kun olisin ollut tarpeeksi lähellä, hän oli selkeästi liikkeellä privaatisti hotellin ulkopuolella, enkä kehdannut alkaa tähtäillä kameran kanssa. Tapahtumat on erikseen, koska niissä ollaan työn puolesta, mutta rippunen yksityisyyttä pitää sallia jopa söpöille SKAM-tähdille.
Ihania teinityttölaumoja oli kyllä kertynnyt useampienkin tapahtumien ulkopuolelle. Tässä virallisen Fashion Week in Stockholm -instasta napattu kuva. I was there too!

Juuri, kun on selvitty täkäläisestä juhlasesongista Linnan juhlineen, Nobel gaaloineen, pikkujouluineen ja uuden vuoden bileineen, alkaa suuren maailman award season. Rakastan seurata kaikkia häppeningejä, tsekkailla pukuja ja tyylejä – mutta yleensä yritän hiukan rajoittaa, että en nyt ihan jokaista kissanristiäistä toisi tänne blogiin ruodittavaksi.
Golden Globe Awards on ollut harvemmin listallani, mutta nyt, kun jo toista päivää plärään kuvia ja katselen tapahtumasta löytyviä videoita, tuumasin, että eihän tätä nyt voi jättää tähän. Saan sitten samalla hyvän syyn laittaa tänne myös Meryl Streepin fiksun, terävän ja koskettavan puheen – jos nyt joku ei sitä ole vielä nähnyt.
Mutta ihan ensiksi pukusuosikkini!

En ole välttämättä mikään vannoutunut Reese Witherspoon fani, vaikka useimmista leffasuorituksistaan tykkäänkin ja pukeutuminenkin osuu varsin usein ihan suht kohdilleen. Versacen sensuellin veistoksellinen kanariankeltainen juhlapuku yhdistettynä eleganttiin stailaukseen on kuitenkin ihan omaa luokkaansa vaalean näyttelijän päällä. Vaikka hiusten tyyli onkin melko moderni tulee kokonaisuudesta elävästi Hollywoodin kulta-aikojen fiilikset.
 

Amy Adams Tom Fordin pintaa nuolevassa mustankiiltävässä paljettiunelmassa. Vahva ja tyylikäs kokonaisuus! Tässä myös näkee selvästi, miten pienillä asioilla on suuri merkitys. Jos paljetit olisivat perinteisen pyöreitä neliskanttisten sijaa, olisi yleisilme aivan toinen; huomattavasti vähemmän hienostunut.
 

Olen niin kertakaikkiaan heikkona tyylikkäisiin smokki-asuihin naisten päällä Golden Globe Awardsin kaltaisissa juhlissa!
Evan Rachel Wood näyttää todella upealta Altuzarran puvussa – ja vielä enemmän ihastuin, kun kuulin hänen kommenttinsa pukuvalintaan:

“I love dresses. I’m not trying to protest dresses. But I want to make sure that young girls and women know they aren’t requirement and that you don’t have to wear one if you don’t want to. Just be yourself, because your worth is more than that.” 

 

Taitaa olla jotain kevätfiiliksiä Mintun korvien välissä, kun tässä tulee jo toinen keltainen mekko tällä listalla. Melko pitkällä raskaana oleva Natalie Portman oli valinnut upean Jackie-tribuuttityylisen empire-linjaisen luomuksen Pradalta.
Näin tuosta myös kuvia sivusta – ja silloin mekko oli mielestäni vieläkin enemmän edukseen, mutta en nyt sitten enää löytänyt mistään sellaista tänne. Seesteisen tyylikäs kokonaisuus on toki noinkin.
 

Emma Stone on vakivieras näköjään tekemilläni “best of” -listoilla, mutta ei voi mitään. Valentinon hennon puuteripinkki, hopeisin tähtikirjailuin koristeltu silkkisifonkipuku on aivan mieletön. Stailaus, hiukset ja koko kokonaisuus täydentää ihanaa keijukaisprinsessamaista lookia ilman, että se olisi missään kohtaa liian ällömakea tai hempeä.
Varsinkin videoita katsellessa tulee sellainen olo, niinkuin tosi monilla olisi awardseissa aika kivaa. Ihmisistä oli hauska nähdä kollegoitaan ja tietynlainen melkein jopa vapautuneisuus kuultaa läpi.
Siitä innostuneena halusin jakaa myös suloisimman pariskunnan pystin, joka tiukan kilpailun jälkeen menee Blake Livelylle ja Ryan Reynoldsille! Oikeastaan olisi pitänyt jakaa kaksi ykkössijaa, sillä jo kolme vuosikymmentä yhdessä olleet Kurt Russel ja Goldie Hawn ovat kyllä kanssa niin ihku Hollywood-pariskunta.

Ja sitten se puhe:

I say no more.
 
Kuvat: Popsugar

Suivaannuin niin totaalisesti eilisen postaukseni jälkeen, että en kyennyt katselemaan enää sekuntiakaan blogini kivikaudelta olevaa ilmettä! En nyt tiedä onko tuo nykyinenkään banneri mikään graafisen taiteen kultapatsaan arvoinen taidonnäyte, mutta on se nyt ainakin ziljoona kertaa parempi kuin se vanha – eikö olekin!?
Samaan syssyyn vaihdoin profiilikuvani, joka sekin oli pari vuotta vanha. Jostain syystä esittelytekstini vaikuttaa kuitenkin edelleen ihan ajankohtaiselta, joten jätin sen ennalleen.
Vielä olisi kaikenlaista pientä hienosäätöä tiedossa. Haluaisin mm. Instagram-feedini tuohon sivupalkkiin. Sinne kun tulee päiviteltyä kaikkea ajankohtaista pientä kivaa, mikä jää täällä blogissa huomiotta. Ja lisäksi se täydentää niitä lukuisia kertoja, kun tilitän, että nyt on taas kiire sinne ja tänne.
Insta-tilini löytyy nimellä @minnapaakkulainen, jos haluatte tsekata jo ennenkuin saan feedin paikoilleen. Olen tässä opetellut käyttämään myös sitä Instagramin my story -jutskaa ja sinne kuvailen lyhyitä videoita, jotka (onneksi) häviää bittiavaruuteen 24 tunnin kuluttua julkaisusta.
Mutta hei – mitä mieltä olette bannerista?

Ei uskoisi, että tämän hieromiseen meni pari vuotta.. Haha!!