Aika monilla on tapana vaihdella käsilaukkua aina asun mukaan. Aktiivikäytössä on useita erilaisia ja laukkuja matsaillaan kenkiin/takkiin/fiilikseen… Minttu ei kuulu tähän ihmisryhmään.

Käytössäni on aina kerrallaan yksi arkilaukku. Tuo matkalaukkunakin tunnettu kantoväline nielee sisäänsä puoli elämää. Kalenteri, lompakko, avaimet kotiin ja töihin, kirja, pankkitunnarit, sateenvarjo, aurinkolasit, hiuslakka, epälukuinen määrä huulikiiltoja ja pari muuta elintärkeää asiaa kuuluvat vakiovarusteisiin. Olennaista on se, että tiedän aina kaiken tarvittavan olevan mukana. Jos vaihtelisin laukkua yhtenään, en varmasti pääsisi ikinä toimistolle omilla avaimillani.

Koska suhtautuminen arkilaukkuun on mikä on, tuntuu laukun vaihtaminen melkein samalta kuin muuttaisi ihan oikeasti. Vanhan “kämpän” tyhjentäminen, siivous ja kuntoon laittaminen on oma projektinsa, joka paljastaa kaikenlaisia sedimenttejä eletystä elämästä. Kyllähän sen käsittää, että laukun pohjalle kertyy tonnikaupalla vanhoja kassakuitteja, neljä avattua nenäliinapakettia ja yhdeksän kuulakärkikynää (kaksi toimivaa). Sen sijaan en ole aivan vakuuttunut siitä, miksi olen kantanut mukanani neljää eri kynsilakkaa, kahta Helsingin karttaa, saippuakuplaputkiloa tai sydämen muotoisia kalvosinnappeja. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, milloin iskee aivan vastustamaton halu puhallella saippuakuplia. Onhan se hyvä olla varautunut kaikkeen…

Ruskea Marc by Marc Jacobsin laukku on ollut käytössä nyt reilun vuoden, joten päätin, että on aika muuttaa arkielämä mustaan Botkierin laukkuun. Yksi tärkeimmistä päätöksistä uuden “kämpän” sisustamisessa on kirjaston valinta. Sain kaveriltani vähän aikaa sitten nipun suomalaisia pokkareita. Kylläpäs olikin kiva lukea välillä omalla äidinkielellä, mutta nyt nuo on luettu. Uusi laukkuvaihe vaatii siis myös uudet kirjat.

Seuraavana jonossa olisi The Hunger Games -trilogia, mutta toisaalta sormia syyhyttäisi lukemattomien svenne-kirjojen pinokin…

Tämän kolmikon ainoa ongelma on se, että ovat onnettomat kovakantisia. Nuo ovat jääneet tosi pitkäksi aikaa lukematta, kun en millään viitsisi raahata muita kuin pokkareita mukanani. (Neljä kynsilakkaa on sen sijaan ilmeisesti ihan ookoo…).

Siivous- ja järkkäilyurakan lopputuloksena “uuteen” laukkuun siirtyi kompakti henkinen ja fyysinen survival kit.

Kalenteri ja lompakko, Mulberry, sateenvarjo Marc by Marc Jacobs, muistivihko, Bookbinders Design plus kaikenlaista muuta sälää… Kuten kuvasta näkyy, päädyin lukemaan seuraavaksi Mari Jungstedtiä. Ehtiihän sen The Hunger Gamesin sitten myöhemminkin.

Muuttourakan päätteeksi lepoon pääsevä laukku sai pintaansa kunnon rasvakerroksen ennen dust bagiin hyppäämistä. Näin se on toivottavasti taas loistokunnossa seuraavan muuttopäivän koittaessa.  

Botkier valmiina duuniin. Sen verran sain karsittua laukun perusvarustusta, että tilaa jäi mainiosti vielä vapaavalintaiselle lounaslaatikolle, varaneuleelle, järkkärille – tai mitä sitä nyt kulloinkin on aivan kertakaikkisen pakko raahata mukanaan. 🙂

Keväällä aloitin kunnianhimoisen projektin treenata itseni hyvään kuntoon ja raportoida kaikki viikon treenit täällä blogissa. Aika pianhan kävi ilmi, että parin vuoden takainen selkävamma ei ollutkaan yksi niistä asioista, joista selviää itsekurilla ja päättäväisellä asenteella. Sitkeästi pidin viikottaista “reenipäiväkirjaa”, mutta sitten lopulta itseänikin alkoi ärsyttää pelkkä selkävaivojen voivottelu ja treenijuttujen rehab-henkisyys – ja jätin koko homman vähin äänin.

Sittemmin olen saanut vihreää valoa fysioterapeutilta juoksemisen testailua varten ja minut on siirretty itsehoitoon muutamien reipashenkisten jumppaliikkeitten kanssa. Juoksemista olen yritellyt tismalleen saatujen ohjeiden mukaisesti – eli olen lähinnä tehnyt muutamien minuuttien juoksupyrähdyksiä kävelylenkeilläni, samalla selän vointia kuulostellen. Ihan mukavaa on ollut – kiitos kysymästä – mutta selkä on kyllä tullut kipeäksi joka kerta. Ja nyt jo tiedän ihan hyvin miksi.. Se varsinainen selkävamma siellä tietty kummittelee taustalla, mutta kaikki olisi ihan hyvin – tai ainakin paljon paremmin, jos vatsa- ja selkälihakset olisivat paremmassa kunnossa.

Pikkuisen tylsää, että ratkaisu löytyy ihan perinteisesti peilistä katsomalla ja itse tekemällä. Jotenkin olisi niin paljon helpompaa, jos voisi ratkaista koko asian vaikka jollain pillerillä tai jotain. Mutta kun ei ne tv-shopin jututkaan toimi ( ei niin, että olisin testannut…), pakko kai sitä on alkaa hommiin. Pari erityyppistä lihaskuntotreeniä viikossa (Body Balance, jooga, BodyPump esmes) ja pari juoksupyrähdyksiä sisältävää kävelylenkkiä. Eiköhän se siitä.

Tänään tein peruslenkkini, joka normaalisti vie noin 1 h 30 – 1h 35 min. Otin kameran mukaan, koska ajattelin, että haluatte tulla mukaan katsomaan, missä se Minttu lenkkeilee. 🙂

Lenkkipolku lähtee heti meidän ulko-oven vierestä. On tosi luksusta, että voi asua lähestulkoon Tukholman keskustassa, mutta vain parin metrin päässä alkaa iso luonnonsuojelualue.

Me asutaan ihan Tukholman ja Nackan kunnan rajalla. Ulkoilualue on Nackan kunnan puolella. Taustalla siintää city-laskettelurinne Hammarbybacken, jonka päälle kipuaminen toimii loistavasti lenkin alkuverryttelynä.

Sickla Sjö

Kuvanottohetkellä seison tuossa kartan vasemmassa yläkulmassa olevan punaisen palluran kohdalla.

Sunnuntaisin toinen Hammarbybackenin ankkurihisseistä on toiminnassa. Huimapäiset dh-lapsukaiset hilaavat itsensä hissillä ylös ja painavat sitten  tuhatta ja sataa mäkeä alas. Hurjan näköistä menoa jo pelkästään tuo ylöspäin meneminen. En voi tajuta, miten ne voi pysyä pystyssä ankkurin nykiessä satulaa ylös noustessa – saati sitten mitä rytyytystä alaspäin lasettaminen on….

Aika tasan tarkkaan tuossa kuvan keskellä näkyy kellanoranssi nostokurki. Se on meidän talon naapurissa. Uutta koulua rakentavat. Meidän talo ei näy – se on puiden takana piilossa, mutta suunnilleen kaksi milliä nostokurjesta oikealle on meidän talo.

Kaikenlaisia reittejä on tuohon viralliseen karttaan merkitty. Mintun polku kulkee tuon Sicklasjön rannassa. Sitä ei ole merkitty kunnolla karttaan, koska polku ei ole valaistu. Kääntöpisteeni on tuo silta Sicklasjön ja Nackasjön välissä, joka vie ulkoilualueelta asuinalueelle.

Sicklasjö on tosi suosittu melontapaikka.

Tuolla taustalla häämöttää Hammarbybacken, jonka päällä hetki sitten oltiin. Tosin tässä vaiheessa ollaan jo taas melko lähellä kotia. Jos olisi kesä, tässä vaihessa voisi käydä uimassa ja sitten vilistää vartissa kotiin. 🙂

Ensi viikon treeniohjelmassa on suunnitellusti sekä Balancea että Pumppia – ja tietty näitä juoksulla höystettyjä kävelylenkkejä. Kyl tää tästä. Maratonille ei taida ihan vielä uskaltaa ilmoittautua, mutta parempaan päin ollaan menossa…

Hei – nyt olisi erityisen hyvä hetki auttaa. Just nyt.

Sain haasteen osallistua SPR:n Nälkäpäiväkeräykseen Natalta – kiitos siitä. Olisin kyllä osallistunut muutenkin. Olen kai siitä aika tyypillinen (laiska) fiilispohjainen maailmanparantaja, että yleensä aina haluan auttaa. Mutta jotta tuo epämääräinen halu muuttuisi ihan konkreettisiksi teoiksi, auttamisen pitää olla helppoa. No, nyt on.

Auttaminen -> toteutusvaihe:

– laita lahjoitus Punaisen Ristin katastrofirahaston tilille 221918-68000

– lahjoita haluamasi summa Nälkäpäiväkeräykseen netissä

– soita numeroon 0600 12220 (20,12 €/puh. + pvm)

– tekstaa “SPR” numeroon 16499. Tekstiviestilahjoituksen hinta on 15 €

– lahjoita 3 euroa Otto-automaatilla käteisnoston yhteydessä

Tiesitkö tämän:

Mihin lahjoitukset käytetään?

Punaisen Ristin tehtävä on auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä kaikkialla maailmassa, myös täällä Suomessa. Nälkäpäivänä keräämme sitomattomia varoja katastrofirahastoon, jotta olemme valmiina auttamaan heti, kun apua tarvitaan. Jo parilla sentillä saa rokotuksen tai puhdasta vettä, 5 eurolla huovan ja 17 eurolla äitiyspakkauksen. Kotimaassa apu on usein henkistä tukea kriisiin joutuneelle tai hätäapua tulipalossa kotinsa menettäneelle.

Punaisen Ristin vahvuus perustuu järjestön omaan verkostoon kotimaassa ja ulkomailla – olemme pysyvästi läsnä lähes kaikissa maailman maissa. Punaisen Ristin työ tähtää aina paikallisten yhteisöjen vahvistamiseen. Avun perillemenoa valvotaan tiukasti alusta loppuun. Keräyskulujen keskiarvo viimeisen kymmenen vuoden ajalta on 13 %. (sitaatti täältä)

Keräys on tänä vuonna käynnissä 13. – 15.9. Vielä ehtii hyvin vaikkapa perustamaan ihka oman keräyslippaan. Tai sitten osallistumaan bloggareitten lippaan saldon kasvattamiseen. 

Haastan ihan erityisesti mukaan lahjoittamaan ja levittämään tietoa keräyksestä Veeran ja Marjukan. Ja tietty ihan jokaisen muunkin. Blogittomien on helppo levittää tietoa keräyksestä klikkaamalla tuota alla olevaa Facebookin “tykkää” -nappulaa.

Muistin taas eilen illalla yhden asian, jonka jo luulin oppineeni: ikinä koskaan ei pidä jättää kotiin ballerinoja/tennareita/muita tasapohjaisia vaihtokenkiä, kun lähtee rilluttelemaan johonkin mingel-tapahtumaan. Ei, vaikka korot olisivat miten hyvät jalkaan – ja jalat korkeuksiin tottuneet. Cocktail-tyyppiset tapahtumat ovat käytännössä pelkästään seisoskelua ja kun siihen vielä lisää pienet marssit raitiovaunupysäkille ja takaisin, on aivan saletti, että jalat huutavat hoosiannaa muutaman tunnin jälkeen.

Voin kertoa, että tunto alkoi palailla päkiöihin ja varpaisiin tänään vasta, kun iltapäivä oli jo pitkällä…

Puutarhajuhliin kannattaisi muutenkin valita joko tukevat tolppakorot tai mieluiten kiilat. Kapeat stiletot uppoavat varsin ikävästi nurmikkoon ja laatoituksen väleihin. Ja kyllähän tämän kaiken olisi pitänyt tietää. Käyn aivan selvästi ihan liian vähän juhlissa, kun tällaiset perusasiat ovat päässeet unohtumaan! 😀

Mutta eipäs mennä asioiden edelle! Ennenkuin olin sitä mieltä, että voisin viskoa Bossin koroilla vaikka nyt sitten sitä kuuluisaa vesielikkoa, ehti kuitenkin tapahtua yhtä ja toista.

Italian suurlähetystön puutarhassa meitä odotti herkkutarjottimet ja elävä jousimusiikki. Ilta oli merkillisen lämmin, pikkuisen tuulinen ja taisi pari pisaraakin jossain vaiheessa ripsoa. Kaikki yhdessä muodosti aikas maagisen kokonaisuuden. Ihmiset, musiikki, ympäristö, tarjoilut, maisemat…

Pallukoiden sisällä oli jotain juustohommelia – tosi mielettömän hyvää! Kaikenlaisia muitakin pieniä herkkuja oli tarjolla kaviaarilla koristelluista lohibiiteistä kermaisaan tattikeittoon ja risottoon. Puhumattakaan nyt niistä jälkkäripaloista, pähkinäisestä maitosuklaatryffelistä ja Marsala-viinillä maustetulla mascarpone-juustomoussella ja tuoreilla mansikoilla täytetyistä tuulihattusista… om nom nom nom!

Mutta siis muotinäytöstähän me siellä oltiin katsomassa.

Tapahtuman juontajana toimi aina yhtä ihana, herttainen, välitön ja ammattitaitoinen Emma Wiklund.

Itse muotinäytöksestä taitaa jo olla netti pullollaan ammattikuvaajien ottamia kuvia, joten tässä nyt vain ne, joista on jotain erityistä sanottavaa.

Ensinnäkin olin niin iloinen, että mallisto on selkeästi jopa merkittävästi parempi luonnossa kuin sinänsä kivoissa ja fiilikseltään onnistuneissa lookbook-kuvissa. Vasta livenä tajusin, että neuleissa on aika paljon kiiltävää lurex-lankaa. Jonkun mielestä se voi olla too much – Mintun mielestä se tuo just kivasti vähän extra-potkua ja räväkkyyttä neuleisiin. Silti nuo ovat kuitenkin selkeästi työ- ja toimistokäyttöön sopivia. Vaikka kyllähän niillä nyt epämuodollisempiin juhliin, ravintolaillalliselle, teatteriin etc. menee ihan mainiosti.

Aina välillä iskee kaiho niihin aikoihin, kun Karkki ja Peetu oli pieniä ja äiskä saattoi toteuttaa itseään pikkuneitoja pukien. Eilen illalla, kun näytöksessä esiintyi näitä hurmaavia nuoria naisia kauniissa siksak-mekoissaan, oli yksi näistä hetkistä.

Suomi-jengiä terävänä front row:lla. 🙂

Käsittääkseni nuo mustat kumihousut tulevat kanssa myyntiin. Niitä löytyy myös viininpunaisena. Just nyt tuntuu siltä, että on ihan pakko saada molemmat värit. Kaikki kumipinnoitehommelit tulevat olemaan vielä keväällä ihan kuumintahottia, joten kysymyksessä olisi varsin strategisesti viisaasti ajoitetut muotishoppailut.

Tämä on ehkä ihanin mistään muotinäytöksestä ottamani kuva evö! Mallin on aivan pakko olla tuon hurmaavan kikkurapäisen pikkuruisen äiti. Katsokaa nyt, miten lapsi katsoo! Ja hei, miten tuo front row katsoo… Awwww!

Noniin – ja takaisin itse asiaan. Jos ehkä kumipinnoitepöksyjä ehkä vielä harkitsenkin (lähinnä siksi, että nyt pitäisi olla ihan varma, että ne on housut eivätkä legginsit…), ihan ehdottoman pakko on saada nuo printti-chinot. Kuvissa ne ei näyttänyt jostain syystä ihan niin houkuttelevalta, mutta näytöksessä innostuin ihan täysillä.

Näytöksen jälkeen parin sivuhuoneen muodostamaan tilaan avattiin Missoni-Lindex pop-up-shop. Jono ja ryysis oli heti näytöksen jälkeen niin tajuton, että päätimme vetää sekunnin happea ensin. No, siinä vaiheessa, kun vihdoin oli jonkinlainen tsäänssi päästä apajille, oli jäljellä lähinnä joitakin asusteita, himoamaani kaulakorua, mutta väärän värisenä, nahkalaukkuja (ihan mukavan tuntuista nahkaa, mutta nyt en ole sellaista vailla) ja kaulahuiveja (ja nyt ihmettelen, että miksi sitten en ostanut sellaista kivaa pitkää neulehuivia…). Muuten tangot notkuivat tyhjyyttään.

No, ei siis muuta kuin lanseerauspäivänä 25.9. Lindexin ovenkahvaan vaan roikkumaan!

Haaveilin tässä juurikin viikonloppureissusta Barcelonaan, mutta tänään taisi mieli hiukan muuttua. Peetu näytti kuvia parin viikon takaiselta pyöräreissultansa Gotlantiin ja oikeastaan tuli ihan hirveä hinku pyöräilemään raikkaaseen ilmaan ja pittoreskeihin maisemiin.

Gotlannin saari on vain 50 km leveä ja about 180 km pitkä. Eli viikon pyöräreissulla ehtii halutessaan kiertää lähes koko saaren, kuten Peetu likkajenginsä kanssa teki. Maasto on siellä hyvin tasaista, joten mikään extreme-pyöräilijä ei tarvitse olla ja kulkupelikin voi olla ihan normi city-bike.

Tukholmasta pääsee Gotlantiin tosi helposti. Visbyssä on kuulemma lentokenttäkin, mutta paikallisjunalla (johon käy normaali Tukholman julkisten liikennevälineitten kk-kortti) pääsee suoraan satamaan ja noin kolmen tunnin lauttamatka ei kustanna kuin jokusen hassun euron.

Itse välttelisin pahinta turistisesonkia – ja erityisesti tukholmalaisen bile-nuorison kansoittamaa Stockholms veckania. Tosin Visbyn ulkopuolella taitaa aina olla kuitenkin riittävästi tilaa hengittää. Tähän aikaan vuodesta Gotlannissa on vielä selkeästi kesäisempi ilmasto kuin Tukholmassa. Jotkut väittävät, että Golf-virta törmää nimenomaan Gotlannin rannoille ja siksi siellä kesäkelit kestävät niin paljon pidempään kuin muualla Ruotsissa.

Ihan hurjan myöhään syksyyn ei Gotlannin reissua kuitenkaan kannata ajoittaa. Sen verran tsekkailin jo mm. majoituksia, että huomasin monen paikan sulkevan ovensa syksyn edetessä. Tosin kai sitä vanha partiolainen muutaman yön voisi viettää teltassakin Peetun & co. esimerkkiä noudattaen.

Olen tainnut jo joskus kertoakin, että käytän päivittäin työmatkoihin aika tasan tarkaan kaksi tuntia – tunnin aamulla ja vähän vajaan tunnin iltapäivällä. Paluumatkalla työmatka sujuu nopeammin, koska tunnelbana kulkee useammin ja vaihtoihin ei mene aikaa. Nuo kaksi tuntia käytän yleensä lukemiseen. Parasta työmatkalukemista ovat dekkarit, koska jotenkin tuntuu, että vaihtojen pätkimä lukuhetki ei ehkä parhaimmalla mahdollisella tavalla sovi haasteellisemmasta kirjallisuudesta nauttimiseen.

En ole mitenkään erityisen nirso sen suhteen, mitä kirjoja työmatkoillani luen. Yleensä työmatkalukemistoon päätyy Karkin ja Peetun hankinnat, kavereilta perityt kirjat ja randomilla kauppareissulla mukaan tarttuneet pokkarit. Tajusin juuri, että olen viime aikoina lukenut putkeen ainakin viisi Gotlantiin sijoittuvaa dekkaria (Mari Jungstedt, Anna Jansson). Jo pelkästään sen takia olisi ihan mahtava päästä käymään samoissa maisemissa.

Vuosi 2012 tulee jäämään muistiin kesänä, jolloin kesä ei oikeastaan koskaan tullutkaan. Gotlannissa on Ruotsin hienoimmat rannat, mutta vesi oli kuulemma ihan älyttömän kylmää tyttöjen reissun aikaan. Edelleen pikemminkin kuin jo.

Tässä olisi vielä muutama viikonloppu potentiaalisesti kaunista ja lämmintä syyskuuta jäljellä.  Melkein tekee mieli vaihtaa Weekend Getaway suunnitelmat Barcelonasta Gotlantiin.

Kaikki kuvat on Peetun viikon kestäneeltä Gotlannin pyöräreissulta, jolta tyttö kotiutui noin kaksi viikkoa sitten.

Kukaan ei kai oikein tarkkaan tiedä, miksi kissat kehräävät. Mielihyvästä nyt ainakin, mutta myös sairaat ja loukkaantuneet kisut pörisevät. Ilmeisesti lohduttaakseen itseään.

Kun olin ihan pieni ja minulla oli tosi paha mieli tai en saanut yöllä unta, lohdutin ja rauhotin itseäni kuvittelemalla, että minulla on koko syli täynnä kissanpentuja. Tänään on ollut kyllä ihan hyvä päivä – mutta liuta superihania pumpulinpörröisiä kisuja on aina paikallaan.

Koko Mintun kisukokoelmaan voi tutustua täällä: Cats 🙂