Tunnustan – olen servettien suurkuluttaja. Haluan kattaa nätisti aina, kun syöjiä on enemmän kuin yksi, mutta yleensä mihinkään hirmu väsäilyihin ei arki-iltanaa ole sen paremmin aikaa kuin virtaakaan. Niinpä kauniin kattauksen virkaa saa toimittaa lehdistä ja päivän postista tyhjennetty pöytä ja kivat servetit. Harvoin tosin kukaan erityisesti käyttää ruokailuvälineiden alle taittelemiani lautasliinoja. Silloin, kun ruokana on jotain, jolloin oikeasti tarvitsee paperia sormien pyyhkimiseen (tacoja, tortilloja, ribsejä, vaikeaa kanaa…), lennähtää pöytään yleensä talouspaperirulla.

Ottaen huomioon tämän ei-niin-kovin-salaisen pakkomielteeni keittiön paperiliinoja kohtaan, olin aivan huippuiloinen, kun pääsin mukaan Lotuksen Emilia Design “Tyhjän paperin haaste 2013” -kampanjaan.

Ideana on siis se, että kuka tahansa voi suunnitella kivan talouspaperiin sopivan painokuosin joko käyttämällä valmiiksi annettuja elemettejä tai sitten lataamalla ihan oman mallin. Ohjeet ovat tosi helpot – ja itse olen suunnitellut jo kaksi kuosia!! Tarkemmat ohjeet löytyy täältä: suunnittelutyökalu.

Arvovaltainen tuomaristo valitsee kaikista 15.3.2013 mennessä galleriaan ladatuista kuvioista kymmenen parasta, joista sitten yleisö saa äänestää parhaimman. Tarkemmat kilpailuohjeet löytyvät täältä: Ohjeet.

Yleisöäänestyksen voittaja saa palkinnoksi 1000 euron lahjakortin Finnish Design Shopiin ja voittokuosi päätyy ihan oikeasti tuotantoon ja syksyllä kauppojen hyllylle! Tuo kuvan Kiitos-kuosi on yksi lemppareistani (ei omani!).

Viime vuonna kisaan osallistui yli 1100 mallia. En tiedä tämän päivän tilannetta, mutta galleriaa selamaalla tuntuu, että tänä vuonna osallistujia on vähintään yhtä paljon. Kuvan pantterikuosikaan ei ole Mintun suunnittelema. Tavallaan harmi, sillä tuon version voisin hyvinkin mielelläni nähdä keittiöni talouspaperitelineessä.

Iloisesta viirikuviosta on galleriaan ladattu jo aika monta versiota. Itse tykästyin eniten tähän rehellisesti ja konstailemattomasti monenkirjavaan versioon. Ja ei, tämäkään ei ole täällä päässä ruutua suunniteltu.

Emilia Design -kilpailun galleriassa vierähtää helposti hetki jos toinenkin erilaisia kuvioita tiiraillen. Aika äkkiä tulee kyllä yliannostus sydämiä ja sööttejä norsuja eri konstellaatioissa. Tosin kyllä niistä valmiina tarjotuista elementeistäkin saa todella hienoja painokuvioita aikaiseksi, kun vähän tsemppaa.

Sen verran olin tässä nyt ovela, että en paljastanut omia suunnitelmiani vielä ollenkaan – ne eivät ole siis mitkään näistä. Pientä vinkkiä kilpailukuosieni olemuksesta löytyy tämän blogijutun otsikosta. Katsotaan, josko pääsen jommalla kummalla kymmenen parhaan joukkoon – silloin tietty paljastan luomani mahtavat suunnittelutaiteen helmet!

Toivon tietty ihan hillittömästi, että menestyisin itse, mutta ylipäätään on tosi mahtavaa, että kivoja ja persoonallisia talouspapereita on taas tulossa. Ja kuvioiden suunnittelu on jo itsessään niin ältsin hauskaa, että suosittelen tosi lämpimästi päästämään luovuuden valloilleen ja osallistumaan kisaan!

This is so much FUN!!

Kuvat: Lotus Emilia Design

Hyvää uutta vuotta! Tänään on kiinalaisen kalenterin mukaan Käärmeen vuoden ensimmäinen päivä.

Länsimaissa käärmettä pidetään helposti pelottavana, ikävänä, luikertelevana niljakkeena. Itämaisen mytologian mukaan käärme on kuitenkin viisas ja syvällinen, arvostettu eläin. Ja kyllähän käärme täällä meilläkin on mukana monissa lääketieteen symboleissa.

Käärmeen vuoden pitäisi olla rauhallisempi tempoltaan kuin juuri päättynyt Lohikäärmeen vuosi. Kaikki älyllinen toiminta on arvossaan ja parantuminen sekä fyysisellä, psyykkisellä että metaforisella tasolla myötätuulessa. Täysin sisäänpäinkääntynyt vuoden ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä kuten käärme luo nahkansa, tarjoaa samoin nyt alkanut vuosi mahdollisuuden uuteen raikkaaseen alkuun.

Nahan luontia tai ei, monien mielestä tulossa on myös pelottava vuosi. Yllättävän lukuisia, ihan tavallisen bloggarinkin elämää hetkauttavia tapahtumia on osunut edellisille Käärmeen vuosille. Kiinan demokratialiikkeen mielenosoitus murskattiin verisesti Käärmeen vuonna 1989, ja samana vuonna alkoi vähän rauhanomaisemmat kapinat lähialueillamme Baltiassa. Toinen maailmansota sai uuden käänteen Käärmeen vuonna 1941, kun Saksa hyökkäsi silloiseen Neuvostoliittoon. Nuoremmatkin bloggarikollegat muistanevat Twin Towereihin NY:ssa suunnatut terrori-iskut 11.9.2001 , Käärmeen vuosi sekin.

Kiinalaiset vuodet jaetaan 12 vuoden sykleissä vaihtuviin “eläin”vuosiin ja sen lisäksi viiteen elementtiin. Puu-, tuli-, maa-, metalli-, ja vesivuodet eroavat intensiteetiltään ja siten, mitkä vuosieläimen “luonteenpiirteet” tulevat eniten esiin. Itse olen kiinalaiselta horoskooppimerkiltäni tulihevonen, joka on kuulemma kiinalaisen astrologian katastrofalisin merkki erityisesti naiselle. En oikein tiedä miten, mutta kaikenlaista onnettomuutta tuovat kuulemma mukanaan ja tulihevosen vuosina tyttölapsia “jää henkiin” yllättävän vähän Kiinassa.

Nyt alkava vuosi on vesikäärmeen vuosi ja sen pitäisi olla rakentavin ja rauhallisin kaikista käärmeen vuosista. Sanotaan, että tänä vuonna jos koskaan on mahdollista tehdä sovinto menneisyyden kanssa, saattaa päätökseen keskeneräiset prosessit ja poistua “välivaiheen” tunteesta, jos niin haluaa. Kaikenlainen eheytymisen, menneisyyden virheiden korjaamisen ja hyväksymisen sekä maltillisen älyllisen uuden luomisen vuosi olisi tiedossa.

En nyt ala eritellä suhdettani astrologiaan (se selvinnee rivien välistä?), mutta varsinaista lohikäärmeen vuoden vuoristorataa tuli kyllä viime vuonna vietettyä. Oikeastaan toivotan rauhallisemman, seesteisemmän ja eheyttävämmän Käärmeen vuoden erittäin mielelläni tervetulleeksi. Eikä se älyllinen/ammatillinen kasvukaan tuntuisi ollenkaan huonolta. Ja ne muutkin muutokset, jotka vielä Lohikäärmeen vuonna tuntuivat olevan too much, too soon – niillekin toivottavasti löytyisi oikea hetkensä nyt, parantavan, eheyttävän Käärmeen vuoden aikana.

Ja jos astrologiaan uskomisen kanssa on vähän niin ja näin, niin ainahan sitä voi olla iloinen siitä, että tässä on jälleen tuore mahdollisuus aloittaa uuden vuoden lupausten täyttäminen uudelleen. (Ja jos nytkään ei onnistu, niin seuraavana on muistaakseni tulossa atsteekkien uusi vuosi. En kyllä nyt yhtään muista, että milloin, mutta eiköhän sekin tässä selviä).

Käytiin Karkin kanssa viime viikolla Systembolagetin (= meikäläisten Alko) järkkäämällä parin tunnin kurssilla, jonka tarkoitus oli opettaa punaviinin maistelun alkeita. Itseasiassa kyseessä oli Karkin jo yli 2 vuotta sitten joululahjaksi saama vinprovning-lahjakortti, joka nyt sitten vihdoin käytettiin.

Parituntisen tavoitteena oli tosiaankin opettaa vain ihan ne perusalkeet viininmaistelusta. Kaikille kurssilaisille oli katettu viisi lasia viiniä ja vesilasi. Tarjolla oli myös sylkykuppeja niitä varten, jotka eivät olisi halunneet varsinaisesti juoda tarjolla ollutta viiniä. En kyllä nähnyt kenenkään – ohjaajien lisäksi – käyttävän ko. kuppeja.

Karkki pisti toisen kahdesta ohjaajista aikamoisen ahtaalle kysymyksineen. Sivukorvalla kuulin, miten siellä arvioitiin  erilaisia pohjois-italialaisia viinilaatuja.

Ei se oo niin helppoo…

Ensimmäisenä kuuluu kuulemma arvostella viinin väri – onko se siniseen vai ruskeaan taittava ja miten “paksua” väri on. Nyrkkisäännön mukaan nuoremmat viinit ovat sinipunaisempia ja vanhemmat lämpimämpiä väriltään. Kevyet viinit ovat useimmiten hyvin kevyitä myös väriltään, kun taas vahvojen viinien intensiteetti on niin voimakas, että niistä tuskin näkee läpi.

Provningissa tarjotuista viidestä viinistä kolme kuului Bolagetin toiseksi edullisimpaan hintaluokkaan, yksi oli siitä hieman kalliimpi ja yksi kuului hintaluokkaan 200,- kr/ pullo. Arvatkaapa laitoinko tuon “palauttaisin viallisena” -kommentin juuri siihen… No, tietenkin laitoin. Haha! Täällä ollaan näköjään todella hienostuneita punaviininjuojia. Puolustauduin sillä, että olen kuitenkin enemmän samppanjan ystävä ja punaviini tulee vasta toisella sijalla. Hah!

Pelkän parin tunnin alkeiskurssin jälkeen ei olo ollut mitenkään erityisen viisastunut. Lähinnä todettiin Karkin kanssa, että nyt tosiaan vasta ymmärretään kaikki se, mitä ei osata. Älyttömän hauska oli silti bongailla testiviineistä erilaisia ohjaajien osoittamia elementtejä.

Aika mielenkiintoista oli se, että ohjaajien mukaan viinin tärkein ominaisuus on tuoksu. Itseasiassa kuulemma ihmisten makuaisti on aika surkea ja suurin osa siitä, mitä koemme “makuna” onkin oikeastaan hajuaistin ansiota.

Ensin tuntui, että sitä tuskin havaitsee eroja eri viinien välillä. Tai paremminkin niin, että erot kyllä havaitsee, mutta miten sen pukisi sanoiksi? Runojen ja taulujen tulkitseminen ei ole koskaan ollut mikään vahvuusalueeni. Pikkuisen samalta tuntui maistelutilanteenssa. Miten ihmeessä kaikkia makuja ja tuoksuja voisi kuvailla niin, että muutkin tajuaisivat.

Parin tunnin kurssilla ehdittiin käydä läpi tavallisimmat rypäletyypit ja Systembolagetin perusjako eri viinityyppeihin.

Ei tästä nyt kyllä uutta harrastusta tainnut tulla sen paremmin Mintulle kuin Karkillekaan. Sen verran tuli kuitenkin perusymmärrystä, että jonkunlaista viinikeskustelua voi käydä varmaankin, jos sattuu törmäämään johonkin viini-hifistiin. Karkki on aikaisemmissa töissään saanut myös aika paljon tietoa aiheesta – joten taisin kyllä olla se, joka oli eniten pihalla.

Kiva – ja erittäin mielenkiintoinen – kokemus tuollainen lyhytkin kurssi. Selvisin ihan hyvin henkisesti siitä, että totaalidissasin koko tastingin hienoimman viinin, kun ohjaajakin sanoi, että kyseinen viini on nimenomaan ruokaviini – eikä ollenkaan tarkoitettu tälleen itsekseen naukkailtavaksi.

En tiedä, miten Suomessa vastaavia tilaisuuksia järjestetään, mutta suosittelen kyllä osallistumaan, jos sattuu osumaan kohdalle.

Nyt taitaa olla jo kolmas kerta muutaman päivän sisään, kun mainitsen (rehvastelen), että taisinpa siivota vaatekaappini. Kertoo ehkä jotain siitä, millainen duuni siinä oli – ja miten kipeästi raivausta tarvittiin. Siinä puuhastellessa heittäydyin filosofoimaan aiheesta oikein äärimmäisen syvällisesti. Esimerkiksi henkaritankojen järjestäminen on aika monimutkaista puuhaa ja muistuttaa hyvin paljon kirjahyllyn järkkäämistä. Laittaisiko vaatteet roikkumaan mieluiten käyttötarkoituksen perusteella, jakut tuohon, juhlavetimet sinne ja hameet tänne. Vai olisiko sittenkin hauskempaa, jos kaikki olisi kertakaikkiaan alusta loppuun asti värijärjestyksessä? Entäs sellainen fuktionaalinen järkivaihtoehto, että eniten käytetyt olisivat helpoimmin saavutettavissa?

Päädyin itselleni tyypillisesti sumean logiikan ratkaisuun. Eli vaatteet on nyt järjestetty vähän niinkuin tarkoituksen mukaan, värijärjestykseen ja fiilispohjaisesti kivoimmat saivat parhaan paikan. Pääasia, että on joku järjestys.

Säilytystilaekonomisesti parasta on valita mahdollisimman lituskaiset henkarit. Yleensä vaatekaappitilaa on raivaamisen jälkeenkin aika niukasti tarjolla ja kapoiset ripustimet sujahtaa tangolle näppärimmin. Jakut tosin pitää laittaa kunnollisille leveille vaatepuille, ettei ne menetä muotoaan. Ja missään tapauksessa ikinä koskaan yhtäkään vaatetta ei pidä säilyttää pesuloitten metallilankahenkareilla. Ellei välttämättä halua murhasyytettä.

Monet neuleet ovat säilytyksen kannalta hiukan ongelmallisia. Oikeastaan neuleet eivät viihdy ollenkaan henkarilla. Olkapäihin muokkaantuneet henkarinpääpylpyrät ja yleisesti venähtänyt olomuoto on riskinä tuossa. Toisaalta kuitenkin monet neuleet menevät aikasmoiseen ryppyyn, vaikka miten siististi ne viikkailisi vaatekaapin pinoon. Leveät pehmeät henkarit toimivat hyvänä kompromissina ainakin kevyemmille paidoille, mutta vievät turkaisen paljon tilaa kaapissa.

Vyönaulakko ei selkiintynyt kovinkaan paljoa siivouksesta. Olen aika huono käyttämään vöitä ylipäätään, ja siksi niitä tulee hankittua aika harvoin. Koska kuitenkin aina joskus asu kaipaa jotain vyöttämistä, säilyttelen ikivanhaa varastoa vuodesta toiseen.

Tuollainen kevytrakenteinen pikku naulakko on älyttömän kätevä vöiden ja pikkuhuivien säilytystä varten. Taitaapi siinä roikkua jokunen pikkulaukkukin… Naulakko (Ikeasta…) on kiinnitetty kaapin oven sisäpuolelle eli kamppeet ovat helposti käsillä, mutta pois silmistä. Tosin kaapin ovi lakkaa menemästä kunnolla kiinni, jos erehtyy esim. hätäisen pikasiivouksen yhteydessä ripustamaan siihen myös vähän isompia pikkulaukkuja roikkumaan.

Kaapinsiivousassistentti pitää huolta siitä, että neulepaitapinot ovat asianmukaisesti kissankarvaistettuja ennen kaappiin laittamista.

Yleensä suositellaan, että garderobin raivauksen yhteydessä kaikki vaatteet lajitellaan kolmeen pinoon: säilytettävät, kierrätettävät ja pois heitettävät. Koska olen säälittävä sentimentaalinen pehmo, lisäsin tuohon vielä yhden: varastoitavat.

Säilytykseen pääsivät ainoastaan ja vain tasan ne vaatteet, joita käytän ihan oikeasti juuri nyt. Hämmentävää, miten pieni osa päätyi tähän kategoriaan.

Kierrätykseen laitoin kaiken mielestäni kunnossa olevan, mutta josta koin, että meidän yhteinen taipaleemme on tullut tiensä päähän. Todella vaikea kategoria! Niin monesta retkurytkystä kun ajattelee niin helposti, että kyyyyllähän tällekin vielä voisi olla käyttöä – vaikka mökillä. Ainiin, eihän mulla ole mökkiä. Tai sitten sitä ajattelee haikeana kaikkia niitä mukavia hetkiä, joita vaatekappaleen kanssa on tullut vietettyä ja tuntuu kuin samalla joutuisi luopumaan muistoistaan. Samalla kuitenkin tämä on se kasa, joka aiheuttaa eniten hyvää mieltä ja joka mielellään saisi olla se kaikkein suurin.

Pois heitettäviä ei ollut vaikea tunnistaa. Niitä ovat vaatteet, joita en missään tapauksessa käytä itse – enkä oleta muidenkaan käyttävän. Muutamien kanssa piti katsoa peiliin ja toistaa itseni perässä “jos oikeasti aikoisin korjata tämän, olisin sen jo tehnyt”. Eli ei muuta kuin meneen vaan.

Varastoitavien pinoon päätymistä edelsi ankara itsetutkiskelu jokaisen vaatteen kanssa (ei ihme, että vaatekaapin siivoaminen on raskasta ja aikaa vievää… Haha!). Halusin antaa armoa muutamalle suosikkivaatteelle, jotka eivät juuri nyt tällä hetkellä ole aktiivikäytössä. Tähän päätyi myös suurin osa itse tekemistäni vaatteista ja jotain coolia merkkiä olevat ajattomat puolijuhlavaatteet (silkkipaidat, pikkuisen kiiltävät mekot…), joita en juuri nyt osaa käyttää oikein juhlassa enkä arjessa, mutta joilla olisi potentiaalia esim. toimistovaatteena, kunhan jaksaisin perehtyä stailaamiseen tarkemmin.

Vaatekaapinsiivouksen jatkokurssi on luonnollisesti se, että aletaan suunnitella koko säilytys-helahoitoa uudelleen. Unelmoin (luonnollisesti) tilavasta walk-in closetista, mutta samat periaatteet pätevät kaappiratkaisuihin:

1. Tankotilaa saa olla reilusti. Täyteen ahdetuissa tangoissa vaatteet vain rypistyvät. Lisäksi olisi ihanaa saada ripustimiin kaikki housut, hameet etc, jotka yleensä tilanpuutteen vuoksi päätyvät viikattuina hyllylle.
2. Hyllyjen syvyys olisi optimaalisesti aika kapea. Syvien hyllyjen takaosaan on taipumusta kehittyä kaaospinoja, joihin lempparivaatteet piiloutuvat. Ulosvedettävät lankakorit tosin auttavat tähän vaivaan erinomaisesti.
3. Hyllyt on parasta asetella aika tiuhaan. Korkeat hyllyvälit tarkoittaa korkeita pinoja ja ankaraa avalanche riskiä. Lankakorit ovat loistoratkaisu tähänkin.
4. Asusteiden ripustus on paljon parempi tapa säilyttää niitä kuin helposti sotkuuntuvat laatikot, joista kaiken lisäksi ei ikinä löydä mitään.

Vielä tähän loppuun on pakko mainita, että harva asia antaa yhtä suuren sisäisen rauhan ja selkeyden tunteen kuin perusteellisesti siivottu ja järjestyksessä oleva vaatekaappi!

En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!

Ainakin facebook-päivityksien perusteella suurimmassa osassa Suomea on saatu nauttia tänään yhtä fantastisesta aurinkoisesta talvipäivästä kuin mitä mekin täällä Tukholmassa.

Siivoilin koko aamun ja aamupäivän vaatekaappiani. Ei, en ole ahkera. Kaappi oli jo sellaisessa kaaoksessa, että minkään järkevän päällepantavan löytyminen muuttui päivä päivältä epätodennäköisemmäksi. Tuumasin, että jos edes siirtäisin kesämekot ja shortsit syrjään hetkeksi, voisi tähän kaikkeen tulla jotain tolkkua. Puolen päivän aikaan piipahdin sen verran ulkona, että kävin varaamassa illaksi pesutupavuoron taloyhtiömme piharakennuksessa sijaitsevasta pesutuvasta. Tuon muutaman askeleen matkan aikana tajusin, että on täysin rikollista jatkaa kotihommia, kun ulkona on niin käsittämättömän makea keli.

Niinpä pynttäydyin kunnon pakkasvetimiin ja läksin kamera mukana melkein parituntiseksi venähtäneelle kävelylenkille.

Tammikuinen valo voi olla aivan käsittämättömän hieno kokemus. Ei se aurinko vielä lämmitä, mutta alaviistosta paistaessaan antaa ihan omanlaisensa sävyn kaikkeen. Mieletön tsägä, että täällä meilläkin on kerrankin ihan vasta satanutta puhdasta lunta ihmettä moninkertaistamassa.

Poijumuffinsseja.

Juttelin aamulla tällä hetkellä Sydneyssä olevan Peetun kanssa (siksi olin niin ruokottoman aikaisin hereillä, vaikka olikin lauantai). Siellä oli kuulemma eilen tehty kaikkien aikojen lämpöennätys. Virallisten mittausten mukaan lämpöä oli parhaimmillaan lähes 46 astetta. Kuulemma fiilistä vielä korosti, että samalla tuuli melkoisen napakasti. Ihan oli kuin olisi föönissä kävellyt -tuumasi Peetu ja myönsi, että kieltämättä iltapäivällä oli vähän takki tyhjä.

Periaatteessa en kyllä valita, vaikka olisi miten lämmin tai kuuma. Silloin tällöin saattaa sen sijaan joku dissaava lausahdus pudota liiallista kylmyyttä kohtaan.

Tänään muistin taas, että rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Säät ja kelit ovat vähän kuin extreme-urheilua täällä. Välillä on niin karsee meininki, että melkein itkettäisi, jos ei naurattaisi. Välillä taas – niinkuin esim. tänään – on vaan niin käsittämättömän kaunista ja huikaisevan upeaa, että en kyllä vaihtaisi (kokonaan) tropiikin tasaiseen lämpöön tätä mistään hinnasta.

Tässä kuvassa näkee tuon aurinkosuirulan kohdalla, miten ilma oli täynnä pikkuriikkisiä kimaltelevia jäähileitä! Aivan megahienoa! Luonnon omat glitteribileet!!

Tämä hyväntuulisen näköinen kaveri oli päättänyt laittaa juhlan kunniaksi päähänsä kimaltelevan piikikkään päähineen!

Tukholmassa ei ole läheskään joka vuosi kunnon talvea. Normaali keli on noin +2 astetta lämmintä ja vesisadetta. Kyllä sitä sisämaan talviin tottuneen tamperelaisen sielu rahoittuu, kun on näin kaunista. Ei muuten haitannut yhtään, vaikka vaatekaapin siivous jäikin vaiheeseen..

Ihan paperista ei ole tukholmalaisetkaan tehty. Tänään oli täkäläisellä mittakaavalla kuitenkin ihan reilusti pakkasta (aamulla – 19 astetta ja päivällä – 15), mutta tuo “mun” laskettelurinteeni oli aivan täynnä väkeä! Pikkuisen tässä vaiheessa himotti, että käyn äkkiä kotona hakemassa snoukkavehkeet ja tulen heittämään muutamat kaarteet. Tulin onneksi järkiini ja tajusin, että olisi kyllä jo pimeää ennenkuin ehdin takaisin. Vaikka tässä ihan vieressä asutaankin.

Nyt on mieli hyvä ja posket punaisina pitkän lenkin jälkeen. Ei kyllä yhtään hotsittaisi enää jatkaa vaatekaapin siivousta… Ehkä luen ensin yhden, tai korkeintaan kaksi, luvun joululahjadekkaristani. Eipä noilla sotkuilla ole juuri ollut tapana karkailla mihinkään!

Ihanaa lauantaita sinne ruudun toisellekin puolelle!