Kesän aurinkoisin päivä eilen – mikä voisi olla parempi ajankohta Stockholm Pride 2013 -paraatille? Noin 55 000 henkilöä osallistui itse paraatiin, katsojia oli kuulemma viime vuonna poliisin arvioiden mukaan n. 600 000, tämän vuoden upea keli takasi varmasti vähintään yhtä suuren yleisömäärän.

Pride-paraati on mielestäni ollut ajankohtainen kaikkina niinä 16. vuotena, jona se on täällä Tukholmassa järjestetty. Tänä vuonna tosin järkyttävä negatiivinen kehitys mm. Venäjällä vaikutti siihen, että toisaalta taistelu, toisaalta yhteenkuuluvuuden ja supportin näyttäminen julkisesti on entistä tärkeämpää.

Värikäs, sitoutunut, iloinen, rakkaudentäyteinen kulkue sai jälleen monet kerrat kyyneleet Mintun silmiin.

Aika monta kertaa tuli eilen myös todettua ääneen se, miten fantastisen upea ja ihana kaupunki Tukholma on!

Mutta kuitenkin:

Suurin niistä on rakkaus!

Eilisen festaripäivän puheenaihe oli syyrialaisen artistin Omar Souleymanin poisjäänti esiintyjälistalta. Syy: Ruotsin viranomaiset eivät olleet myöntäneet taiteilijalle viisumia. Kuulemma riski, että hän jäisi maahan ja hakisi turvapaikkaa, on liian suuri. En ole mikään poliitikko ja muutenkin vain sen verran syvällisesti kiinnostunut tämän tyyppisistä asioista, että pystyn osallistumaan lounaspöytäkeskusteluihin. Silti tuntuu aika oudolta, että ympäri maailmaa esiintymässä kiertävä Omar Souleyman nyt sitten yhtäkkiä päättäisi jäädä juuri Ruotsiin.

Iltaa myöten maahanmuuttopoliittiset keskustelut ja chill tunnelmointi väistyivät hilpeämmät menon ja jorauksen muuttuessa meiningiksi.

Muuta raportoitavaa: sadeviittaa ei (todellakaan!!) tarvittu, taisin vähän rakastua First Aid Kit -muusikoihin (i h a n i a !!), kashmir-neule on aina hyvä olla mukana. Päivän moka: minä – bloggari-rabiaatti jo vuodesta 2006 – olin unohtanut tarkistaa kameran akun lataustilanteen. Niinpä koko vehje pamahti pimeäksi, kun vasta alettiin ottaa vähän asu- ja fiiliskuvia… Karkin ja Peetun asut ehdittiin kuvata – ja Mintun kimallusvarpaat Havainaksissa. Eipä niissä meikäläisen farkkushortseissa ja mustassa henkkamaukan tuubitopissa tosin paljon olisi kuvattavaa ollutkaan!

My babies !! <3 <3 <3

Peetun vetimet:

• mekko, Mintun ompelimosta (Marimekon puuvillabatisti)
• tennarit, H&M
• kukkapanta, Forever21
• reppu, Kånken

Karkin vetimet:

• mekko, H&M
• tennarit, Converse
• laukku, (Mintun) Filippa K
• arskat, Sebastian

Täksi päiväksi on luvattu koko kesän kuuminta päivää – I H A N A A !! Festarihommien lisäksi olisi tarkoitus käydä katsomassa Pride-paraatia – se kun on aina niin fantastisen upea, rakkaudentäyteinen elämys. Onneksi Skeppsholmenilta kävelee ihan muutamassa minuutissa Kungsträdgårdeniin, minkä ohi paraati kulkee. Lisäksi olisi ajatus poiketa Moderna Museetissa tsekkaamassa Pop, Konst, Design -näyttely. Festarirannekkeella kun pääsee viikonlopun ajan ilmaiseksi sisään. Onneksi iltapäivällä on pari ei niin kiinnostavaa esiintyjää, että malttaa tehdä vähän muutakin kuin jäpittää lavan edessä.

Mutta nyt täytyy alkaa laittaan aurinkorasvaa ja pakata samppanja-brunssi-piknikiä mukaan!

Tänään: kesälomapäivä, festaripäivä, likkojen hurlumhei-päivä.

Peetulla, Karkilla ja Mintulla on vapaapäivä. Ohjelmassa Stockholm Music & Arts -festivaali.

Niinkuin tiedätte, olen aika pahasti sääriippuvainen… Kyllähän sitä sadekelilläkin voi olla hilpeällä mielellä, mutta kyllä aurinko ja lämpö on vaan jotain joka kultaa varsinkin ulkoilmaan suunnitellun vapaapäivän. Ja hei, tänne on luvattu niin järjettömän hienoa keliä, että ei mitään rajaa! Kävin äsken hakemassa lähikaupasta festivaali-piknik-tarpeita ja aurinko, leppeä lämmin tuuli – koko viikonlopun suunnitelmat – kuplivat niin iloisena mielessäni, että teki melkein mieli kikattaa ääneen!

Luvassa on ihanaa musiikkia – ja mielenkiintoisia taidenäyttelyitä ihanan tunnelmallisella Skeppsholmenin saarella.

Koko festarin huipentuma on sunnuntaina, kun vihdoinkin pääsen näkemään ikisuosikkini Princen. Ihan hillittömän mahtavaa, että mukana on myös Rodriguez, jonka tarina dokumenttileffassa Searching for Sugar Man teki vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin itse leffa. Line upista löytyy myös tyttöjen suursuosikkeja kuten CocoRosie, First Aid Kit ja Regina Spector.

Viralliset kaupunkifestarivarusteet:

• silkkihuivi (sekä aurinkosuoja, että mahdollista illan viileyttä vastaan)
• kamera <3
• käsidesi
• aurinkorasva (hei, katso mikä säätiedotus!)
• kokoontaitettava istuinalusta (kyllä, olen mummo…)
• nenäliinoja
• pikameikkipussi
• aurinkolasit
• sadeviitta (pessimisti ei pety… vai miten se meni? Haha!)
• kashmir-neule (illalla tuntuu kuitenkin viileältä, oli miten oli)

Tiedättekö millainen päivä tänään on ollut?

Tänään on ollut sellainen päivä, kun pitkän aurinkoisen jakson jälkeen taivas peittyy mustaan pilveen, tuulee vaakasuoraan ja vettä sataa sen oloisesti, niinkuin sillä ei olisi mitään aikomusta loppua ikinä. Lämmintä on ihan kesämittakaavassa edelleen, mutta puuskittainen tuuli ja pimeys vaikuttaa ihan syksyltä. Piti sytyttää valot, että näki lakata kyntensä.

Sääriippuvainen kun olen, olen ollut tänään selittämättömän surkealla mielellä. Mitään erityistä syytä siihen ei ole, kunhan vain olen allapäin ja kaikkein mieluiten kaivautuisin johonkin kainaloon pillittämään.

Jostain kohtalon oikusta nappasin juuri tänään pitkästä aikaa työmatkalukemiseksi keväällä aloittamani The Happiness Project -kirjan. Yleensä tuon paksuisen pokkarin lukemiseen menee itseltäni noin viikko, maksimissaan kaksi. Jostain syystä The Happiness Project alkoi aika pian alun jälkeen tökkiä niin pahasti, etten ole sitä juurikaan jaksanut vikuilla. Tykkään edelleenkin kirjan tyylistä ja aihehan on itselleni mitä rakkain – haha!

Ehkä vaan en jaksanut jokaisessa kappaleessa toistuvaa parisuhdepohdiskelua – kuinka ihanaa olla naimisissa täydellisen soul maten kanssa ja miten sitä siltikin tulee naputettua arkisista mitättömyyksistä – taikka pikkulapsiarjen iloja ja suruja, aarteiden ja kultakivien järjestelyvinkkejä. Ehkä en vain (edelleenkään) jaksa hyväksyä, että tuo aika, se nyt vaan on omalta kohdaltani täysin ohi.

Aika koomista tämän hetkistä mielialaani ajatellen, että tänään The Happiness Project -kirjassa luettavakseni osui juttua nauttimisesta. Siitä, miten tärkeää olisi osata nauttia juuri nyt. Jäin miettimään tuota. Ensimmäinen ajatukseni oli, että no, eihän tässä ole mitään uutta, hetkessä elämisestähän on jankutettu jo vuosikausia kaikenmaailman akkainlehtiä myöten. (Selkeästi kevyesti passiivis-agressiivinen suhtautuminen kirjailijaan…). Sitten tajusin, että haaste nimenomaan nauttia juuri nyt on itseasiassa vieläkin vaikeampi toteuttaa kuin ympäripyöreä mindfullness.

Nauttimisen lykkääminen (kirjassa arrival fallacy) taitaa olla se varsinainen arkkityyppi, johon lankeaa vähän joka toinen. Nautin sitten, kun olen suorittanut tämän, saanut himoitsemani työpaikan, laihtunut kymmenen kiloa, löytänyt ihanan poikaystävän, valmistunut yliopistosta, hankkinut unelmieni kämpän, päässyt lomamatkalle paratiisisaarelle, saanut himoamani laukun… etsetera. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään. Tuntuu jotenkin tarpeettomalta nauttia juuri nyt – kun korvien väli vakuuttaa, että nauttimisen aika on sitten, kun kulloinkin päällä oleva halu tai projekti on saatu päätökseen.

Mutta miten usein päämäärän saavutettuaan huomaa, ettei se taannutkaan puhdasta nautintoa. Päästyäni ensimmäisen kerran maratonilla maaliin muistan, että hetken olin toki euforinen – ja hyvä mielikin kesti aika pitkään, mutta elämä ei tuonkaan saavutuksen jälkeen muuttunut mitenkään erityisesti. Ei, vaikka harjoittelun alussa, aika tasan tarkkaan vuosi ennen maratonin lähtölaukausta, olin äärimmäisen skeptinen sen suhteen, että ikinä tulisin omin jaloin maaliviivaa näkemään. Harjoituskilometrejä tallatessani ajattelin monesti, että moisen koitoksen suorittaminen kunnialla, olisi varmasti niin suuri elämys, että se jollain tavalla muuttaisi kaiken.

Maalissa olin iloinen ja onnellinen, mutta samalla tuntui, että kuka tahansa nainen, joka jaksaa ravata viisi tuntia alennusmyynneissä, suoriutuisi urakasta siinä missä minäkin. Ei, en ajatellut siten, koska halusin vähätellä tai pienentää itseäni – vaan siksi, koska siltä tuntui ihan aidosti. Suuri ja mahtava tavoite pienentyi ihan tavalliseksi kivaksi asiaksi, joka ei nyt mitenkään perusteellisesti muuttanut asioita suuntaan tai toiseen. Vähän niinkuin jumalainen unelmien laukku muuttuu ihan vain kivaksi laukuksi sen jälkeen, kun sen on saanut itselleen…

Ja jos ajatellaan vielä suurempia “elämäni muuttuu nautinnolliseksi sitten kun” -asioita, kuten uutta työpaikkaa, upeaa parisuhdetta, omaa lasta, unelmien taloa – ja mitä näitä nyt on. Yksikään näiden unelmien täyttymisestä ei tule ilman a) monipuolista vastuuta b) lukuisia huolia, murheita ja stressiä c) liutaa potentiaalisia seuraavia tavoitteita, jotka mahdollistavat nauttimisen lykkäämisen hamaan tulevaisuuteen. Uudella työpaikalla pitää näyttää taitonsa, ottaa homma haltuun ja olla ahkera ja kunnianhimoinen. Eikä aikaakaan, kun pitääkin jo alkaa miettiä seuraavaa urasiirtoa, ylennystä tai toimenkuvan laajentamista. Lapsista tai parisuhteesta en edes ala, mutta konkreettinen omaisuuskin tuo helposti yhtä suuren määrän huolta ja vaivaa kuin ehkä mahdollisesti sitä onnea ja nautintoakin.

Silti ajatus siitä, että ei olisi mitään haaveita, päämääriä ja tavoitteita tuntuu jotenkin tosi karulta ja tyhjältä. Eikä hetkessä eläminen, juuri nyt nauttiminen todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi vain olla, repiä riemu tästä hetkestä – huomisesta välittämättä.

Toiselle maratonilleni ilmoittauduin, koska ensimmäiselläni, Helsingissä juoksemallani, kaikki matkan varella jututtamani kanssakilpailijat vakuuttivat, että Tukholman maraton on ehdottomasti yksi maailman parhaista – hyvin järjestetty, kaunis reitti ja mieletön tunnelma. Noin kuukautta ennen kuin muutin tänne pysyvästi, kävin tutustumassa tulevaan kotikaupunkiini jolkottelemalla sen pari kertaa ympäri. Sen jälkeen oli monta vuotta, etten osallistunut muutakuin huoltojoukkoihin. Jonain syksynä tajusin kuitenkin kaivanneeni – ei niinkään itse maratonille osallistumista (vaikka tällanen tapahtuma-fani nauttii kyllä siitäkin..), vaan enemmänkin sitä tunnetta, mikä tulee, kun treenaa jotain tiettyä päämäärää varten. Tavoitteellisuutta.

Tajusin tänään hiffanneeni tuolloin jotain tärkeää. Tavoite, päämäärä, maali on tärkeä olla olemassa, jotta tietää edes suunnilleen, minne suuntaan on menossa. Mutta koska yhtään minkään päämäärän saavuttaminen ei ole koskaan täydellisen ristiriidaton, silkkaa onnea ja hyvää mieltä, on tärkeää valita sellaiset päämäärät, että matka sinne on mahdollisimman tyydyttävä ja nautinnollinen. As simple as dat!

Tämän sekavan sepustuksen lopuksi taidan ottaa tavoitteekseni nauttia pari migreenipilleriä ja painua peiton alle kuuntelemaan sateen ropinaa. Seuraavaksi pitääkin sitten alkaa miettiä, että minkälaista rukkaamista Mintun elämän isot ja pienet tavoitteet ovat tällä hetkellä vailla. Mutta niistä lisää tulevissa jaksoissa…

xoxo

Minttu

Tampereen reissullani tapahtui kaikkien ihanien elämysten lisäksi jotain, josta olen haaveillut jo valehtelematta vuosikausia. Rohkaisin mieleni ja päätin satsata tarvittavan summan hampaiden laser-valkaisuun. Beauty Putiikki Tampereella oli ihana ja antoi käsittelyn blogiyhteistyöhintaan 150 €, kun normaali hinta heillä on 250 €.

Olen tosiaan himoinnut hampaiden valkaisua jo vaikka miten pitkään. Vaaleat hampaat ovat olleet ihanteeni ja asia, mitä olen tavoitellut since high school. Yhä edelleenkin muistelen kauhulla, miten yläasteaikaan “pesin” säännöllisesti purukalustoni suolalla, kun olin jostain fiksusta lähteestä lukenut, että se valkaisee hampaita. Onneksi en saanut sen pysyvämpiä vaurioita aikaiseksi.

Luontaista pihiyttäni ja ehkä satunnaista järjen hiventä on kai kiittäminen, että olen jättänyt kaikki TV-Shop -tyyppiset itsevalkaisuhommelit kokeilematta. Muussa tapauksessa hammaskiilteestäni ei olisi varmaan enää yhtikäs mitään jäljellä.

Laser-valkaisu on nyt jo kuitenkin sen verran testattu, koeteltu ja hyväksi havaittu tekniikka, että sen puolesta uskalsin puuhaan ryhtyä. Lisäksi vielä kun kuulin, että Beauty Putiikissa valkaisun hoitaa koulutettu hammashygienisti (hammashoitaja?), tunsin olevani turvallisissa käsissä.

Ihan ensimmäisenä tarkastettiin värimallin avulla hampaiden nykyinen sävy. Lievää ällötystä tuntien voin tunnustaa, että eletyn elämän jäljet todella näkyivät – alkutasoni oli siinä sävyjen 28 ja 30 paikkeilla. Mitään muuta alkutarkastusta ei tehty, vaikka sitä vähän odotin. Tosin olin käynyt juuri viikkoa aiemmin hammaslääkärissä tarkastuksessa ja hammaskivenpoistossa. Ehkä ammattilainen näki tuon ihan nopealla vilkaisulla.

Hampaiden laser-valkaisu sopii periaatteessa kenelle vain. Beauty Putiikissa valkaisuja ei tehdä alle 18 vuotiaille eikä raskaana oleville. Molemmissa tilanteissa taitaa olla hormoonitasapainon epävakaisuus se syy, miksi toimenpidettä ei suositella. Valkaisua ei myöskään kannatta tehdä, jos suuhygienia on muuten epämääräinen, hampaat reikäiset, ikenet tulehtuneet tai hammaskiveä on paljon (hammaskivi tuskin vaalenee laserilla…). Tosin on kyllä vaikea kuvitella, että joku haluaisi vaalentaa hampaita, jotka ovat muuten ihan rupukunnossa. Vaikka mistä sitä koskaan tietää..

Vähän kyllä jännitti. Hammaslääkärikammoiselle hoitopenkki oli melkeinpä liian lähellä hammashoitolan tuolia. Onneksi ympäristö muuten oli kauneushoitolamaisen miellyttävä.

Väritarkastelun jälkeen suuhun laitettiin levitin, jonka tehtävänä on pitää huulet loitolla ikenistä ja pitää vaalennettava purukalusto hyvin esillä. Vaalennus kohdistetaan nimittäin normaalisti vain etu- ja kulmahampaisiin. Hoitaja varoitteli, että monien mielestä levitin on koko käsittelyn ikävin juttu. Aluksi en ymmärtänyt miksi, joustava muovihärpäke tuntui mukautuvan ihan hyvin suuhuni. Reilun tunnin kestäneen toimenpiteen aikana ehdin kyllä muuttaa mielipidettäni ja napakasti ihopoimuihin painautuneen levittimen poisottaminen tuntui taivaalliselta!

Seuraavaksi ikeniin laitettiin jotain suoja-ainetta, jonka tarkoituksena on estää vaalennuksen yhteydessä hampaisiin levitettävän geelin leviäminen. (Huomatkaa muuten, miten pidän kuvassa käsiä vatsani päällä. Olen pari kertaa pyörtynyt hammaslääkärin penkkiin. Sain vinkin pitää käsiä vatsan päällä, että muistan hengittää… Haha!)

Ja sitten päästiin varsinaiseen vaalennukseen! Ensin hampaille levitettiin tosiaan geeliä, jota sitten valaistiin jaksottain laser-valolla. Yritin vilkuilla kelloa selvittääkseni, miten kauan prosessissa meni, mutta en ole ihan varma sainko tismalleen ajat ylös.

Valotus kesti mielestäni noin 8 – 10 minuuttia, jona aikana laser kohdistettiin muutaman minuutin jaksoissa vuorotellen ylä- ja alahampaisiin. Sen jälkeen hampaisiin siveltiin uutta geeliä, annettiin sen vaikuttaa ja sitten oli taas uudelleen laserin vuoro. Kyseinen homma toistetaan yleensä kolme tai neljä kertaa. Itse olin kyllä pikkuisen ryytynyt koko puuhaan kolmannen valotuksen jälkeen, mutta kun hoitaja sanoi mielellään tekevänsä saman vielä neljännen kerran, otin tietty tarjouksen vastaan. Tiesin kyllä, että hampaani eivät ole mikään helppo rasti. Haha!

Emmin pitkään tohdinko laittaa ollenkaa “ennen” kuvaa – mutta tässä se nyt on:

Alakuvan irvistys on virallinen, valkaisupäivänä otettu, “jälkeen” -kuva.

Irvistelen tuossa noin pahasti sen vuoksi, koska halusin näyttää, että ihan ilman höykyytystä eivät ikenetkään hommasta selvinneet. Suoja-aineen välitse liukerrellut geeli poltteli ihan tsäpäkästi jo hoidon aikana ja vaalennusaine oli polttanut melkein kaikki etupuolen ienrajat valkoisiksi ja aroiksi. Mutta hei – katsokaa värieroa!!

Valkaisun lopuksi sain fluoria purskuteltavaksi ja sitten tarkastettiin lopputulos värimallin avulla. Vaalennus vaikutti heti todella onnistuneelta! Hampaiden väri matsasi nyt sävyyn 10, kun lähtökohta oli tosiaan se 30.

Mikään hemmotteluhoito hampaiden laser-valkaisu ei tosiaankaan ole. Homma kestää reilun tunnin ja siinä ajassa ehtii paikat puutua niilläkin, jotka eivät muuten kärsi aineista tai laserista. Itselläni tuntui lähinnä ikeniin valunut vaalennusaine, mutta kyllä hampaissakin tuntui kummallista kuplintaa ja välillä pikkuisen vihlontaakin.

Hampaiden vihlominen kuulemma vähän niinkuin kuuluu asiaan, koska se on vain terveen hammasluun reagointia voimakkaaseen valoon ja lämpöön. Pelkäsin vähän etukäteen, että mitenkähän mahottomaksi tuo mahtaakaan itselläni mennä, kun muutenkin vihloo ihan tarpeeksi sekä kylmä että kuuma. Sain ohjeeksi ottaa tavallisen särkylääkkeen – minkä teinkin – ja toisen nappasin vielä yötä vasten, enkä havainnut mitään mainittavaa vihlontaa. Pari kertaa nappasi kulmahampaasta vähän tanakammin, kun innostuin jotain mesoamaan, mutta muuten oli aika iisiä tuon puolesta.

Värin tasaantuminen kestää kuulemma noin viikon verran. Tämä kuva on otettu eilen illalla, jolloin valkaisusta on kulunut viikko ja kolme päivää.

Jossain vaiheessa hampaat näyttivät aika laikukkailta ja jopa siltä, että ovat kellastumassa takaisin. Nyt, kun tilanne tasaantunut, en voisi olla tyytyväisempi! Sävy on mielestäni raikas ja puhdas, mutta ei kuitenkaan sellainen epätodellinen vitivalkoinen jenkki-saarnaaja -versio.

Pari päivää valkaisun jälkeen piti vältellä kaikkea värjäävää syötävää ja juotavaa (kahvi, tee, punaviini, tupakka…). Valkaisupäivälle osui kummitytön synttärit ja mansikkakakun sijaan sain vaniljajäätelöä ja kivennäisvettä rosé-skumpan sijaan – mutta oli se sen väärtiä todellakin. Kahvivieroituskin toimi mainiosti – nyt en ole enää yhtään niin riippuvainen aamukahvilitrastani kuin ennen!

Ikävintä valkaisussa oli se, että ikenet tulivat kyllä vähän hemmetin kipeiksi. Oikeastaan vasta pari päivää sitten sain ensimmäisen kerran pestyä hampaani täysin ilman kipua ja aristelua. Viikon aikana ehdin kyllä jo miettiä, että tippuuko hampaat kokonaan suusta turhamaisuuteni takia. Mutta nyt näyttää ja tuntuu hyvältä!

Laser-valkaisu pitää hampaat vaaleina noin vuoden ajan, mutta omilla elintavoillaan aikaa voi pidentää jopa 2 – 3 vuoteen! Siihen nähden kaikki vaiva ja raha tuntuu kyllä mielestäni erittäin kohtuulliselta investoinnilta.

(Ja kiinostuneille tiedoksi: Ei, en ole harkinnut oikomishoitoja. Pidän hampaistani sellaisina kuin ne ovat!)

Miksi matkustaminen on niin kivaa?

Siis oikeasti tiedän kaikki “irtaudutaan arjesta” ja “koetaan uusia asioita” -itsestäänselvyydet. Mutta kuitenkin sitä on matkalla ihan yhtä lailla itsensä kanssa kuin kotonakin. Sitäpaitsi matkustaminen on kivaa myös tuttuihin paikkoihin. Niinkuin nyt esimerkiksi Tampereelle.

Tampereella huomaan kyllä olevani aina jotenkin erityisessä tunnetilassa. Vähän haikean surullisen nostalginen, toisaalta hyvin onnellinen ja iloinen. En pysty kävelemään yhtäkään korttelinväliä ilman, etteikö joka askel olisi täynnä kaikenlaisia muistoja. Tästä kuljetiin aina äidin kanssa ostamaan nappeja, tuosta ylitettiin katu, kun vietiin Nordian kassalipasta yösäilöön, tuolla taas oli puhelinkioski, josta soitin kilometripuheluita poikaystävälle (kun kotona ei voinut puhua rauhassa ja kännykät olivat vielä pilke Nokia-insinöörin silmäkulmassa…) ja siinä on sekin kadunkulma, jossa vaihdettiin kihlasormuksia joskus.

Haikealta – ja ehkä ihan vähän surulliselta – tuntuu ajatella, että niin monet asiat, jotka ennen olivat tärkeimpiä maailmassa, on nyt vain muistoja. Tampereen reissut auttavat muistamaan paremmin, ottamaan kiinni sellaisenkin kivan tärkeän pienen historiankappaleen liepeestä kiinni, joka oli juuri vaarassa haalistua ihan näkymättömiin.

Haikealta tuntuu sekin, että ryökäleet eivät olekaan museoineet minun Tamperettani sellaiseksi kuin sen muistan, vaan kaikenlaista kauppaa ja baaria pykääntyy entisiin pankkitiloihin ja ennen tavalliselta kansalta visusti suljetut alueet, kuten Finlayson ja Tampella, kuhisevat nyt elämää, Ratinan rannassakin on siisti kevyenliikenteen väylä entisen romuparkkipaikan sijaan.

En voi mitenkään välttää mummomaisia yhtenään iskeviä nostalgiaryöpsähdyksiä: “muistattekos, kun tässäkin oli…” ja “mihinkäs tästä on se-ja-se hävinnyt…”  Onneksi Stocka on sentään paikallaan ja sen parkkihalliin johtaa edelleen yhtä kipakka rinne kuin ennenkin.

Eikä ne oikeastaan ole ne muutokset, jotka kaihertaa. Omituisinta on se, että tunnen olevani vähän vieras. Minä, ikuisesti tamperelainen, tarkastelen kevyesti huvittuneena, ehkä jopa ilahtuneena, väkijoukkoa Laukontorilla. 3/4 -osapituisiin kesähousuihin (naisilla mieluiten valkoiset tai beiget, miehillä reisitaskulliset), urheilullisiin jalkineisiin (lenkkarit tai sporttisandaalit – ei Converset) ja t-paitoihin (naisilla ehkä jopa toppi, miehillä joku bändi-, tapahtuma- tai luontoaiheinen printti) pukeutunut väkijoukko jätskiä mankuvine lapsineen tuntuu sekä niin tutulta, suomalaiselta ja ilmiselvältä että kaukaiselta ja kiehtovalta. Vähän samalta, kun sattuu näkemään jonkun lapsuuden suosikkiohjelman uudelleen – toisaalta kaikki on hirmu tuttua, mutta toisaalta kaikki mitä siinä välissä on tapahtunut, on muuttanut oman tavan katsoa ja nähdä.

Kaikkein eniten tunnen olevani suomalainen ja tamperelainen täällä kotona Tukholmassa.

Tamperelaisena Tukholmassa minulla ei ole samalla tavoin historiaa jokaisen kadunkulman ja puistonpenkin kanssa. Rakastan uutta kotikaupunkiani, mutta tiedän olevani kuitenkin jossain määrin ulkopuolinen aina. Maahanmuuttaja. Vaikka tiedän kyllä, että se aika jolloin suomalaisiin viitattiin tuolla ikävästi värjäytyneellä muka neutraalilla sanalla, on jo kauan aikaa sitten ollut takanapäin.

Sen verran kuitenkin täkäläinen meininki, elämänrytmi, tapa hengittää, visuaalinen ympäristö ja oleminen yleensä on vaikuttanut omaan olemukseeni, että en enää tunne olevani kuin kotonani Tampereella. Ja kysyjille vastaukseksi: ei, en ole harkinnut takaisin muuttamista.

Ehkä yksi matkustamisen kiehtovista puolista on se, että silloin tulee pysähdyttyä. Enkä nyt välttämättä tarkoita mitään viipyilevää zen-jooga -tyypistä superhenkevää toiminnan totaalistoppia, vaan ihan sitä sellaista tavallista ympärilleen katselemista.

Ehkä tuo on vähän sama asia sen klassisen arjesta irtautumisen kanssa. Olen nimittäin monesti miettinyt, että satun asumaan aivan fantastisen hienossa kaupungissa, jonne tosi monet tulevat tekemään omia arjenkarkotusreissujaan. Miksi siis en voisi “käyttää” kotikaupunkiani myös siihen tarkoitukseen? Tosiasia kuitenkin on se, että reissussa elämisen ihastelu, pysähtyminen, on vallan ziljoonasti helpompaa kuin kotosalla. Välillä se kuitenkin onnistuu ja 30 sekunnin miniloma toteutuu auringossa kylpevää pittoreskia kanaalimaisemaa turistinomaisesti ihastellessa.

(Tähän pitää nyt laittaa ihan oikea kuvateksti! Oltiin nimittäin Saarikylissä Haaviston kesätorilla souteluretkellä. Ostokset tehtyämme kävimme vielä entisen navetan yläkertaan pystytetyn Parvigallerian näyttelyssä. Kaikki kunnia Marjo Tiitolan ja Marke Häkkisen taiteelle, mutta omasta mielestäni gallerian ihastuttavin esitys oli raukeana viittää terhakkaa kissanpentua imettänyt kisuemo! Awwww <3 <3)

Jos Tampereeseen fyysisenä paikkana ja sosioekonomisena ympäristönä liittyykin ristiriitaisia tunteita, Tampere korvien välissä tarkoittaa ystäviä, yhdessäoloa, henkeviä (ja vähemmän henkeviä…) keskusteluja, kikatusta, hyvää ruokaa, vielä parempia elämänohjeita, maailmanparannusta, yhteenkuuluvuutta, tukea ja kasvua.

Ehkä Tampere onkin itselleni fiiliksiä sisältävä uusiosana eikä pelkästään syntymäkotikaupunkini. Tiedättehän niitä Elimäen tarkoitus -tyyliin paikannimien antamista nimeksi asioille ja elämänilmiöille, jotka tähän asti ovat olleet nimettömiä. Esim: Tesoma on hetki tahi rupeama, jolloin laskuhumalassa selittää elämän perimmäisiä kysymyksiä monisanaisesti ja itseään toistaen ja Jääskö on ruoka jota ei enää aiota syödä mutta joka silti säilötään jääkaappiin. Itselleni Tampere on se sanaton hyvänolontunne, jonka saavuttaa hyvien ystävien seurassa. (Cheesy but true).

Arvaatteko montako kuvaa tuosta ruisleivästä piti ottaa ennenkuin oltiin tyytyväisiä? Voin kertoa, että ruutuja kertyi yhteensä kuusitoista!! Haha! Varsinainen ruisleivän päivänasukuva!

Sielunmaisemani aka Minttu aamu-uinnilla Lättösissä Saarikylissä.

Kävin noin viikkoa ennen Suomen reissuani hammaslääkärissä. Ei, se ei tehnyt kovin kipeää (paitsi vähän) ja oikeastaan kamalinta oli hammaskiven poistaminen, mutta olen niin hammaslääkärikammoinen, että jännitin silti ihan hulluna. Rentoutusmielikuvana käytin tuota yllä olevaa skenaariota: naku-uinti rakkaan ystävän Tinnin saaren rannassa, kesälämpimässä Roineessa, aamuauringon paistaessa silmiin. Voin kertoa, että toimi!

Miksi matkustaminen on niin kivaa?

Ehkä kaikkein hauskinta on se, että joka reissulla oppii jotain itsestään – ja sitä kautta maailmasta. Ja nimenomaan näin päin. Jos ei ymmärrä eikä tule toimeen itsensä kanssa, on täysin mahdotonta käsittää myöskään maailmaa.

Kiitos Tinnille & kaikille muille rakkaille ystävilleni ja tietty ihanalle kummitytölleni, joka täytti reissuni aikana huikeat 19 vuotta. Luv u all!