Toukokuun viimeinen päivä, huomenna alkaa ihan virallisesti k e s ä!!

Lähestyvä loma-aika on saanut matkustushormonini hyrräämään. Jostain syystä sangen tiuhakaan Suomessa ramppaaminen ei oikein auta reissukuumeeseen. Ihan oikeisiin ulkomaihin olisi kova hinku.

Juuri nyt näyttää varsin lupaavalta, että tänne Pohjolaankin saadaan kesä, jota kehtaa kutsua sen oikealla nimellä (vrt. viime vuoden elokuun loppuun asti kestänyt epävakainen, viileä ja sateinen “alkukevät”). Olenkin miettinyt, että lomamatka Gotlantiin ei välttämättä olisi mikään hullumpi vaihtoehto. Toisaalta mikään ulkomaa ei kyllä sekään ole.

Eniten himottaisi ihana Italia.

Italiassa matkakohteeni olisi erittäin todennäköisesti hurmaava Como järvi. Tosin saapasmaassa on monta muutakin kolkkaa, joita en ole ehtinyt vielä koluta. Mm. Apulian maakunta saappaan korossa kiinnostaisi myös kovasti. Johtuu varmaan talven pimeydessä viettämästämme James Bond -maratonista, että en saa Como järveä pois mielestäni.

Toisaalta Italiassa on suhteellisen kallista. varsinkin Pohjois-Italia on helposti ihan täkäläisissä hinnoissa – eikä Como taida olla mikään halpuudestaan kuuluisa reppumatkailuhippien kohde. Siksi olen miettinyt myös monen kehumaa Kroatiaa.

Kroatiassa on kuulemma kaunista, puhdasta, edullista ja toimivaa. Jotenkin olen vain ihan ymmälläni, että minne sinne oikein pitäisi mennä. Paikannimet kalskahtavat tällaisen kylmän sodan kasvatin korvaan niin kovin itäblokkisilta, että en oikein osaa tehdä analyyttisiä päätöksiä.

Toisaalta tekisi myös käydä katsomassa Kreikkaa aikuisen silmin.

Kreikalla on ollut omien korvieni välissä vähän kyseenalainen maine matkailukohteena. Luettuani Irenen reissujuttuja Santorinilta (muistaakseni se oli Santorini) tajusin, että suosittu lomamaa on paljon muutakin kuin halpis-chartereiden kansoittamia turistisaaria, häliseviä ihmisjoukkoja ja ahtaaksi pakattuja uimarantoja.

Ja olisihan tuossa kulmilla myös Portugal ja Espanjakin. Lissabon voisi olla ihan mieletön ranta- ja city-loman yhdistävä kokemus… Jaa-a, alkaa kuullostaa siltä, että Mintun pitää lähteä jollekin mummo-Inter Railille!! Haha!

Kuvien lähteet löytyvät täältä: Holiday Dreams

Facebookin uutisvirta on tänään täyttynyt äitienpäiväonnitteluista sekä hellyttävien käsinpiirrettyjen korttien ja erilaisten päivään kuuluvien aterioiden (sänkyyn kannettu aamiainen, samppanjalounas, mansikkakakkukahveet etc..) kuvista. Ihanaa, hellyttävää ja kaunista. Tuntuu hyvältä olla ihminen, äiti ja lapsi tällaisena päivänä.

Jostain syystä nousee pala kurkkuun, kun näen kuvan vanhan työkaverin tai kaukaisen puolitutun itselleni tuntemattoman lapsen riipustamasta äitienpäiväkortista. Rakkaudella väsätyt harakanvarpaat julistavat vuosikymmenestä toiseen “hyää ätienpävää”.

Kaikkein liikuttavin juttu tuli eteeni tosin jo eilen. Yhden facebook-tuttuni kanssa tiet ovat ristenneet vain pari-kolme kertaa – siitä huolimatta hän tuntuu jollain tavalla läheiseltä. En oikeastaan tiennyt, että hän on jäänyt kahden hyvin pienen (ja ilmeisesti hyvin vilkkaan!) pojan yksinhuoltajaksi. Rivien välistä olin sen kyllä aavistanut. Eilen hänen ulko-ovessaan roikkui naapurin jättämä kukkakimppu, kortissa luki: “Pojat eivät vielä ymmärrä ostaa, mutta olet todella kukkasi ansainnut: olette pärjänneet tosi hyvin!”.

Halusin aina ison perheen, paljon lapsia. Oli suoraan sanottuna aika yllätys, kun ihan vasta parikymppiä täytettyäni sain lääkäriltä tietää, että raskaaksi tuleminen saattaisi olla minulle aika vaikeaa. Uutista oli varsin vaikea niellä, kun siihen asti yksi suurimmista huolenaiheista oli ollut, että “enhän vaan oo paksuna“. Lääkärin ohje Mintulle 20 vee oli, että lastenteon kanssa ei kannata aikailla, jos vaan muuten asiat ovat sellaisella mallilla.

Olen äärettömän onnellinen siitä, että asiat tosiaan onnistuivat olemaan sellaisella mallilla, että saatoin aika pian jättää pillerit pois ja alkaa jännätä, josko meille sittenkin tulisi vauva. Eikä tarvinnut odotella kauaakaan, kun Karkki ilmoitteli olemassaolostaan. Silloin, kun lähimmät samanikäiset ystäväni vasta riemuitsivat sisäänpääsystä yliopistoon, aloittelin aika toisenlaista elämänvaihetta.

Karkille ja Peetulle äitinä oleminen on hienointa, upeinta, raskainta, keveintä, uuvuttavinta, täydellisintä, opettavaisinta, voimaannuttavinta ja ehdottomasti tärkeintä itselleni tässä maailmassa.

Jossain vaiheessa tajusin, että siitä huolesta, joka herää sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää plussaa, ei pääse ikinä eroon. Edelleenkin kuulee ensimmäistä vauvaansa odottavien tuskailevan, kuinka raskausaika on niin hurjaa, kun ei yhtään tiedä, että onko vauvalla kaikki hyvin, onko se kunnossa. Että kun se vaan nyt syntyisi, niin sitten olisi helpompaa. Pikkuvauvavaiheessa pitää tämän tästä hypätä peilin kanssa tarkistamassa, että kai se vielä hengittää. Sitä rataa se jatkuu kunnes ymmärtää, että huoli on tullut jäädäkseen. Äidinrakkaus on kai sen toinen nimi.

En kadu sitä, että olin nuori äiti. Miten voisinkaan? Muuten en ehkä olisi äiti ollenkaan. Välillä kuitenkin ajattelen, että Karkille ja Peetulle olisi saattanut olla parempi, jos niitten äiskä ei olisi ollut ihan niin tietämätön pentu. Ehkä aikuisempana olisi ollut enemmän aikaa pysähtyä? Viipyillä kaikessa rauhassa vauva-ajan maidonhajuisessa kuplassa ja laskea useampaan kertaan kymmeneen eri uhmavaiheiden iskiessä kimppuun? Kyllä, koko ajan – tai ainakin riittävän usein – on huono omatunto, että silloinkin menetin hermoni ja aloin karjua ja silloinkin oli muka kiire jonnekin. Pakotin jatkamaan baletissa. “Kyllä joku harrastus pitää olla” – ai pitää vai?

Toisaalta taas. Jaksoin valvoa, eikä se ollut big deal – vastahan sitä hilluttiin yöt läpeensä Doriksessa. Kai sitä nyt oman lapsensa kanssa jaksaa valvoa? Jaksoin leikkiä, askarrella, ulkoilla, kerätä kukkia, puhaltaa saippuakuplia ja syöttää sorsia. Kun en niin mistään mitään tiennyt, en myöskään stressannut kovin paljoa. Karkki ja Peetu olivat hartaasti toivottuja ja vilpittömästi rakastettuja ovat edelleen. Riittäkö se?

Hienoja nuoria naisia pienistä vauvoistani on kasvanut. Ja paljon kivemman, avarakatseisemman, ymmärtäväisemmän ja onnellisemman ihmisen ovat kasvattaneet äidistään. Kun nyt vielä osaisin suhtautua edes jotenkuten rakentavasti siihen, kun he haluavat päästää irti, seistä omilla jaloillaan. Aina riittää oppimista, mutta onneksi on hyvät opettajat!

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Eniten kuitenkin sille omalleni sinne Tampereelle! <3

Äiti sanoi aina, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.  Itse olen mielelläni toistelemassa sitä saa, mitä tilaa…

Vappu on vähän niinkuin pikku-uusi vuosi – eikö vaan? Tästä alkaa virallisesti se lämpimämpi ja valoisampi vuodenaika. Samaan syssyyn voi tehdä lupauksia paremmasta elämästä itselleen. Ajattelin aloittaa miettimällä tarkemmin omaa kaikuani.

Ihanaa kevään alkua, kesän odotusta ja aurinkoa kaikille sinne ruudun toiselle puolelle!

Kävin allekirjoittamastta Tahdon2013 -kanslaisaloitteen.

Haluan uskoa ihmiseen, demokratiaan, parempaan yhteiskuntaan. Haluan uskoa, että mielipiteelläni on merkitystä.

Allekirjoitus käy helposti ja nopeasti pankkitunnusten avulla. Tasa-arvoisemman Suomen puolesta!

EDIT: jo nyt – eli samana päivänä, kun kansalaisaloitteen allekirjoitus aloitettiin – on vaadittavan 50 000 allekirjoituksen raja saavutettu! Aikaa ei siis mennyt kuin about yhden työpäivän verran. Se lienee saavutus ja sen tason kollektiivinen kansalaismielipiteen osoitus, että sitä ei voi Arkadianmäelläkään ohittaa.

HYVÄ!

“Tää olis äiti ja se olis isä. Nyt se isä lähtis töihin ja tää äiti laittais näille ruokaa.” / Peetu 3 v.

Paitsi, että meidän perheessä äiti ei laittanut ruokaa ikinä. 

Havahduin lastenhuoneesta korviini kantautuneen leikkiselostuksen jälkeen miettimään, mistä tuo tulee, miten pieni raisuliini ja metsäleikeissä viihtyvä tyttö jo tietää, että äidin ja naisen “kuuluu” jäädä kotiin laittamaan ruokaa ja isin lähteä töihin? Miten vahvasti ympäristö vaikuttaa omaan käsitykseen siitä, millainen naisen pitää olla. Asettaa muotin, määrää hyväksytyn rajat. Kolmivuotias tuskin vielä kokee paineita “roolin täyttämisestä”, mutta muistan itse päättäneeni ryhtyä ensimmäistä kertaa laihdutuskuurille jo ennen alakoulun ensimmäistä luokkaa.

Kotileikkien salakuuntelua edeltävänä aikana olin keskittynyt “vain” olemaan äiti kahdelle ihanalle lapselle. Herätyksen jälkeen tajusin kasvattavani kahta nuorta naista maailmaan, jossa normi, peruslähtökohta ja määritelmien luoja on edelleen mies. Siis se standardi, josta nainen on poikkeus ja johon naisen – ollakseen tasa-arvoinen – tulisi muka pyrkiä.

Olen halunnut kasvattaa tyttäristäni vapaita tekemään omat päätöksensä, määrittelemään oman todellisuutensa, uskomaan itseensä (ja kovaan työhön) ja erityisesti siihen, että kaikki on mahdollista.

Karkin kutosluokan kehityskeskustelussa ainoa kritiikki, mitä MVG-lapselle annettiin oli, että kun tyttö kyselee ja kyseenalaistaa niin paljon. Että eikö se voisi olla hiljaa siellä tunnilla. Oletin automattisesti, että Karkki hölisee ja häiritsee opetusta, mutta ei, kaikki “keskeytykset opetukseen” suoritettiin asianmukaisen viittaamisen jälkeen. Olin niin ällistynyt, että en ollut saada sanaa suustani. Vastaava käytös pojalta olisi ollut kiitettävää kiinnostuksen osoitusta ja opetukseen osallistumista – tytön oletettiin istuvan hissukseen ja vain vetelevän niitä MVG:tä kokeista. Toivottvasti äidin sanat ja asenne on jäänyt paremmin ja syvemmälle mieleen kuin yhteiskuntaa 12-vuotiaan silmissä edustavan opettajan.

Nainen saa ottaa tilaa ja naisen määritelmä ei ole kiinni koosta tai ulkonäöstä. Siinä kaksi ajatusta, joiden mukaan haluan elää. Jälkimmäinen periaate voi tuntua ristiriitaiselta, kun ajattelee tätä blogiani ja kiinnostustani muotiin. Kauneuden ja estetiikan arvostus, vaatteilla ja asusteilla leikkiminen ja trendien seuraaminen on kuitenkin täysin eri asia kuin ihmisen määrittäminen ulkokuoren kautta. Tästä syystä en lähtenyt mukaan viime syksynä suurta suosiota saaneeseen villitykseen, jossa bloggaajat esittelivät kuvia itsestään ilman meikkiä. Muistan kyllä, että Veeran alkuperäinen juttu käsitteli ennemminkin kuvankäsittelyä, mutta aika pian juttuihin tuli sävy kelpaanhan tällaisenakin, vaikka olenkin ihan ilman meikkiä.

Tänään naistenpäivänä haluaisin muistuttaa kaikkia naisia – ei – kaikkia ihmisiä siitä, että todelliset muutokset eivät tapahdu poliittisin päätöksin (vaikka ei niiden vetoavusta toisaalta mitään haittaakaan ole…). Todelliset muutokset lähtevät omasta itsestä. Siksi toivon, että ihan jokaikinen aloittaisi todellisen tasa-arvoduunin omien korviensa välissä. Naisen esineellistäminen, arvon muuttuminen pelkäksi ulkonäöksi on standardi jopa meidän tasa-arvoiseksi mainostetussa pohjoismaisessa maailmassamme.

Ja nyt täytyy sanoa, että mainoksien törröpusuhuulia ja anteliaita asuja enemmän itseäni loukkaa sinänsä hyväätarkoittavat jutut tyyliin “kelpaat myös pyllerönä”. Siis niinku mitä?!

Oikeastaan piti tässä postauksessa kertoa Naisten Linjasta. Naisiin kohdistuva väkivalta on räikein esineellistämisen muoto. Naisten Linja on valtakunnallinen, maksuton neuvonta- ja tukipuhelin väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen. Puhelut ovat luottamuksellisia ja soittaa voi nimettömästi, puh: 0800 02400.

Tällaista viestiä pyysivät levittämään:

Naisten Linjan toiminnan mahdollistavat kymmenet vapaaehtoiset naiset, jotka haluavat antaa aikaansa väkivaltaa kokeneiden naisten tukemiseen ja ovat kouluttautuneet päivystäjiksi. Naisten Linja aloittaa naistenpäivänä ennätyksellisen suuren vapaaehtoisrekrytoinnin. Etsimme pääkaupunkiseudulla noin 60:tä uutta vapaaehtoista naista päivystäjiksi Naisten Linjalle. Tavoitteena on päivystysaikojen laajentaminen vuonna 2014 myös viikonloppuihin.

Sain rakkaalta ystävältäni Tinniltä joskus yläasteaikana (synttäri?)kortin. Siinä olleen runon – ja sen sanoman – haluaisin antaa (tämän kaiken paasaamisen jälkeen) matkaevääksi kaikille isoille ja pienille naisille. 

Sivusilmällä olen rekisteröinyt Pohjanlahden itäpuolella vellovan keskustelun naimisiinmenosta ja avioliiton solmimisesta. Jotenkin automaattisesti ja asiaan sen paremmin perehtymättä olen luokitellut tuon samantyyliseksi kohkaamiseksi, mitä nyt esmes facebookissa pulpahtelee esiin aina silloin tällöin – enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Kunnes tänään luin Irenen postauksen Ihmisoikeuksien puolesta ja asian ydin ja koko kuva valkeni minulle.

Siis oikeasti – miten VOI olla mahdollista, että nykyaikaisessa modernissa demokratiassa laki säätelee, että ööö – sä saat mennä naimisiin… ja sä, mut sä et!?

Tuntuu täysin surrealistiselta edes kirjoittaa puolustuspuheenvuoroa jollekin niin itsestäänselvälle asialle kuin avioliiton solmimiselle. Jos kaksi aikuista ihmistä haluaa solmia avioliiton keskenään se on kai heidän asiansa? Ei yhteiskunta ole puuttunut aiheeseen silloinkaan, kun se yksi entinen mäkikotka, kyläkaupan pitäjä tai glamour-tanssija halusivat naimisiin.

En ole kuullut ainoatakaan edes kaukaisesti älyllistä argumenttia, miksi samaa sukupuolta olevien ihmisten naimisiin menoa ei voisi sallia. Päinvastoin – tuntuu, että vastustajien one linerit sopisivat huomattavasti paremmin perustelemaan esimerkiksi kaikkien edellä mainittujen seiskapäivää julkkisten avioliitonsolmimisoikeuden poistamista. Mutta näinhän ei ole, koska he ovat heteroita ja siksi perustavat kristillisä arvoja kunnioittavan perheen, jossa lasten on hyvä kasvaa – vai miten se meni?

Jokainen vastustava mielipide tai asian korjaavaa päätöksentekoa lykkäävä toimenpide herättää hyisen tunteen pimeästä keskiajasta. Ja että jostain niin itsestäänselvästä kuin tasa-arvoisesta avioliittolaista ylipäätään pitää edes keskustella herättää vihansekaista ällötystä.

Kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta aukeaa allekirjoitettavaksi 19.3. Minä allekirjoitan – tosin hämmentyneenä ja surullisena siitä, että tällainen selvä virhe lainsäädännössä ei ole korjaantunut läpihuutojuttuna jo aikapäiviä sitten. Toivottavasti sinäkin allekirjoitat.

Kuva facebookista kaverin seinältä (kiits Pasi!).