Facebookin uutisvirta on tänään täyttynyt äitienpäiväonnitteluista sekä hellyttävien käsinpiirrettyjen korttien ja erilaisten päivään kuuluvien aterioiden (sänkyyn kannettu aamiainen, samppanjalounas, mansikkakakkukahveet etc..) kuvista. Ihanaa, hellyttävää ja kaunista. Tuntuu hyvältä olla ihminen, äiti ja lapsi tällaisena päivänä.

Jostain syystä nousee pala kurkkuun, kun näen kuvan vanhan työkaverin tai kaukaisen puolitutun itselleni tuntemattoman lapsen riipustamasta äitienpäiväkortista. Rakkaudella väsätyt harakanvarpaat julistavat vuosikymmenestä toiseen “hyää ätienpävää”.

Kaikkein liikuttavin juttu tuli eteeni tosin jo eilen. Yhden facebook-tuttuni kanssa tiet ovat ristenneet vain pari-kolme kertaa – siitä huolimatta hän tuntuu jollain tavalla läheiseltä. En oikeastaan tiennyt, että hän on jäänyt kahden hyvin pienen (ja ilmeisesti hyvin vilkkaan!) pojan yksinhuoltajaksi. Rivien välistä olin sen kyllä aavistanut. Eilen hänen ulko-ovessaan roikkui naapurin jättämä kukkakimppu, kortissa luki: “Pojat eivät vielä ymmärrä ostaa, mutta olet todella kukkasi ansainnut: olette pärjänneet tosi hyvin!”.

Halusin aina ison perheen, paljon lapsia. Oli suoraan sanottuna aika yllätys, kun ihan vasta parikymppiä täytettyäni sain lääkäriltä tietää, että raskaaksi tuleminen saattaisi olla minulle aika vaikeaa. Uutista oli varsin vaikea niellä, kun siihen asti yksi suurimmista huolenaiheista oli ollut, että “enhän vaan oo paksuna“. Lääkärin ohje Mintulle 20 vee oli, että lastenteon kanssa ei kannata aikailla, jos vaan muuten asiat ovat sellaisella mallilla.

Olen äärettömän onnellinen siitä, että asiat tosiaan onnistuivat olemaan sellaisella mallilla, että saatoin aika pian jättää pillerit pois ja alkaa jännätä, josko meille sittenkin tulisi vauva. Eikä tarvinnut odotella kauaakaan, kun Karkki ilmoitteli olemassaolostaan. Silloin, kun lähimmät samanikäiset ystäväni vasta riemuitsivat sisäänpääsystä yliopistoon, aloittelin aika toisenlaista elämänvaihetta.

Karkille ja Peetulle äitinä oleminen on hienointa, upeinta, raskainta, keveintä, uuvuttavinta, täydellisintä, opettavaisinta, voimaannuttavinta ja ehdottomasti tärkeintä itselleni tässä maailmassa.

Jossain vaiheessa tajusin, että siitä huolesta, joka herää sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää plussaa, ei pääse ikinä eroon. Edelleenkin kuulee ensimmäistä vauvaansa odottavien tuskailevan, kuinka raskausaika on niin hurjaa, kun ei yhtään tiedä, että onko vauvalla kaikki hyvin, onko se kunnossa. Että kun se vaan nyt syntyisi, niin sitten olisi helpompaa. Pikkuvauvavaiheessa pitää tämän tästä hypätä peilin kanssa tarkistamassa, että kai se vielä hengittää. Sitä rataa se jatkuu kunnes ymmärtää, että huoli on tullut jäädäkseen. Äidinrakkaus on kai sen toinen nimi.

En kadu sitä, että olin nuori äiti. Miten voisinkaan? Muuten en ehkä olisi äiti ollenkaan. Välillä kuitenkin ajattelen, että Karkille ja Peetulle olisi saattanut olla parempi, jos niitten äiskä ei olisi ollut ihan niin tietämätön pentu. Ehkä aikuisempana olisi ollut enemmän aikaa pysähtyä? Viipyillä kaikessa rauhassa vauva-ajan maidonhajuisessa kuplassa ja laskea useampaan kertaan kymmeneen eri uhmavaiheiden iskiessä kimppuun? Kyllä, koko ajan – tai ainakin riittävän usein – on huono omatunto, että silloinkin menetin hermoni ja aloin karjua ja silloinkin oli muka kiire jonnekin. Pakotin jatkamaan baletissa. “Kyllä joku harrastus pitää olla” – ai pitää vai?

Toisaalta taas. Jaksoin valvoa, eikä se ollut big deal – vastahan sitä hilluttiin yöt läpeensä Doriksessa. Kai sitä nyt oman lapsensa kanssa jaksaa valvoa? Jaksoin leikkiä, askarrella, ulkoilla, kerätä kukkia, puhaltaa saippuakuplia ja syöttää sorsia. Kun en niin mistään mitään tiennyt, en myöskään stressannut kovin paljoa. Karkki ja Peetu olivat hartaasti toivottuja ja vilpittömästi rakastettuja ovat edelleen. Riittäkö se?

Hienoja nuoria naisia pienistä vauvoistani on kasvanut. Ja paljon kivemman, avarakatseisemman, ymmärtäväisemmän ja onnellisemman ihmisen ovat kasvattaneet äidistään. Kun nyt vielä osaisin suhtautua edes jotenkuten rakentavasti siihen, kun he haluavat päästää irti, seistä omilla jaloillaan. Aina riittää oppimista, mutta onneksi on hyvät opettajat!

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Eniten kuitenkin sille omalleni sinne Tampereelle! <3