Seuraava vaihe miellyttävän treenielämän saavuttamisessa taitaa olla täydellisen treenikassin löytäminen.

Käyn noin 95 % jumpalla keskustan SATSeissa. Eli otan kamppeet aamulla mukaan töihin, pysähdyn keskustassa (missä muutenkin vaihtaisin junaa), käyn treenaamassa ja jatkan sitten matkaa kotiin. En juurikaan luota siihen, että jaksaisin arki-iltoina lähteä enää yhtään minnekään, kun olen kerran päässyt kotiin – ainakaan nyt vielä, kun illat ovat edelleen pimeitä. Teoriassa voisin käydä viikonloppuisin lähiSATSissa, mutta yleensä päädyn kyllä ulkoilemaan mielummin, kun kerrankin on valoisaan aikaan vapaata.

Kånken on käynyt mielessäni hyvänä vaihtoehtona jo monta kertaa. Nykyään niitä näkee taas jo vähän kaikilla, eikä enää ole vaaraa siitä, että leimautuisi epätoivoiseksi wanna-be-hipsteriksi Kånkenia kanniskellessaan. Toista se oli muutama vuosi sitten, kun Peetu hankki oman hienon farkunsinisen reppunsa.

Tiedän omistaneeni aikoinaan klassisen army-vihreän Kånkenin, mutta se on tainnut päätyä jonkin muuton yhteydessä järjestetyn tehopuhdistuksen mukana kirpparille. Muuta selitystä en keksi sille, ettei edes Peetu mummunsa kanssa löytänyt sitä Mintun lapsuudenkodin vintiltä. No, muistaakseni olin jo onnistunut hävittämään selkätukena toimivan istuinalustan eniveis.

Nykyinen treenikassini on hopeisine traktoriprintteineen oikeastaan aika söpö. Valitettavasti se on vaan niin järkyttävän epäkäytännöllinen, että nyt, kun olen jo kahtena peräkkäisenä viikkona käynyt peräti kaksi kertaa jumpassa (eli olen säännöllinen jumpassakävijä!) menee aivan totaalisesti hermot sen kanssa! Oikeastaan tasan ainoa hyvä puoli siinä pienen söipöisyyden lisäksi on se, että kassi on kooltaan tosi suuri – eli kamppeet ja lounaat ja vaihtokengät ja mitä näitä nyt on, mahtuvat ihan heittämällä mukaan.

Huonoja puolia on sitäkin enemmän: Kassi on lörppöä materiaalia, eli sitä ei voi laittaa seisomaan sen paremmin t-banan lattialle kuin pukuhuoneen penkillekään. Säkkimäisestä kassista ei ikinä löydä mitään ilman tajutonta mylläämistä. Leveät kangashihnat eivät oikein pysy olalla, mutta ovat liian pitkät kädessä kannettavaksi. Kiinnityksenä on vain yksi neppari – eli lumi sataa laukkuun sisään ja kaikki näkevät hikiset treenivetimet.

Kånkenissa olisi hyviä puolia vaikka millä mitalla:

• Napakka malli kulkee kätevästi t-banan tungoksessa
• Lähes repun ympäri kulkeva vetskari auttaa tavaroiden etsimisessä
• Reppua voi kantaa joko olalla tai kädessä
• Vetskarilliseen etutaskuun saa SATS-kortin ja lukon niin, että niitä ei tarvitse onkia kassin pohjalta
• Reppu mahtuu just näpsäkästi pukuhuoneen kaapin eteen penkille, joten kamojen löytäminen helpottuu kummasti

Tuntuu, että olen löytänyt sen täydellisen vaihtoehdon! En piittaa liian yltiösporttisista repuista/laukuista ja ehkä juuri siksi Kånkenin retrohenkisyys viehättää. Oikeissa treenikasseissa on myös monta ongelmakohtaa (liian pullukka malli on hankala t-banatungoksessa, kädessä kantaminen hankalaa ja hihnan laittaminen olan yli ei toimi samasta syystä), vaikka periaatteessa ne on valmistettu juuri tätä tarvetta varten. Sporttireput taas näyttää helposti ihan idioottimaisilta kädessä tai vain olalla kannettuna. Kånken toimii mielestäni sekä kädessä, olalla että ihan “repusti” kannettuna.

Ainoa ongelma tällä hetkellä taitaakin olla, että minkäköhän kaikista ihanista väreistä sitä oikein valitsisi…

Se paljon puhuttu kadonneen liikuntamotivaation metsästys on nyt edennyt siihen vaiheeseen, että on parasta todella panostaa tsemppihengen pysymiseen. Olen kyllä jo saanut pieniä maistiaisia ja muistamisen ahaa-elämyksiä siitä, mitä ihanaa oloa ja endorfiiniryöppyjä liikkuminen parhaimmillaan antaa. Treenikassin pakkaaminen ei kuitenkaan vielä ole läheskään itsestäänselvyys, eikä jumpassa tai salilla käyminen ole palannut osaksi automaattisia rutiinejani.

Viimeviikon treeneissä hoksasin kaksi asiaa: a) uskoisin, että yksi syy siihen, että saan selkäni edelleenkin tosi helposti kipeäksi kaikilla hyppy-ristiloikka -tyyppisillä tunneilla (Zumba, Energy), on järkyttävän huonot tossuni ja b) olisi aika hillittömän paljon tsemppaavampaa, jos jumppasalin peilistä katseli takaisin joku reippaan urheilullisesti pukeutunut tyyppi, eikä joku säälittävä siivouspäivän t-paitaan sonnustautunut luuseri.

Näiden sisäistyksien jälkeen päätin investoida itseeni – ja kävin shoppailemassa sekä uudet sisäliikuntatossut että muutaman ihanan treenitopin.

Tossuiksi valikoitui Niken yleissisäliikuntakengät. Ulkonäöltään ne on sopivan simppelit, ihan liian räyhäkkäät neonsekasotkut eivät tunnu omilta, vaikka olen kyllä muiden jaloissa ihastellut niitä. Violetit yksityiskohdat ja etenkin tuo valkoinen pohja antaa kuitenkin ilmeelle vähän sporttista särmää.

Ihan pelkästään ulkonäön perusteella en kuitenkaan tossuja valinnut. Tärkein ominaisuus tuli esiin, kun sain nauhat solmittua ja nousin kengät jalassa pystyyn. Tuntui kuin olisin lähtenyt itsestään pomppimaan saman tien! Aivan käsittämättömän hyvän tuntuiset jalassa – ja nyt todella viimeistään tajusin, että on ollut suorastaan itsetuhoisaa käyttää vanhoja ei-mitään-merkkiä olevia tennareita muualla kuin Body Pumpissa…

Myyjä vakuutti, että nämä sopivat oikein mainiosti monenlaiseen sisäliikuntaan, jumppaan ja myös peleihin, jos vaikka innostuisi joskus Karkin seuraksi sulkkikseen. Aikaisemmin käytin ainoastaan ja vain Niken aerobic-tossuja, joten luullakseni heidän lesti sopii edelleen jalalleni.

En tiedä, onko Suomen Intersportissa samat kampanjat kuin täällä, mutta kannattaa kurkistaa, jos olet hyviä tossuja vailla. Nyt nuo saa about puoleen hintaa normaalista!

No niinhän ne sen tapaa sanoa: Just do it!

Stadiumin oman merkin toppi on tuollainen lötkö, melkein läpinäkyvä laatikkomainen esitys. Juuri tuollaisia olin hakemassa (sellaisia tuntuu olevan kaikilla Zumba-mimmeillä…) ja kiva testailla näin alkuunsa vähän edullisemmilla jutuilla. Sitäpaitsi ihan laadukkaalta tuo materiaali tuntui edullisesta hinnastaan huolimatta, eikä nämä Mintun treenit ole ihan niin extremeä, että vielä tarvittaisiin mitään super-huipputeknisiä tekstiileitä.

Röhnischin taivaansininen toppi on ihanan tuntuista ohutta ja vähän valuvan oloista matskua. Malliltaan se on pikkuisen alaspäin kapenevan laatikkomainen. Tykkään hurjasti topin väristä ja siitä, että se on pikkuisen pidempi takaa. Sitäpaitsi painatus on hopeinen – eikä valkoinen niinkuin kuvassa näyttää. Tykästyin tuohon itseasiassa niin paljon, että olisin ottanut jonkun muunkin värin, mutta valitettavasti ainoa muu vaihtoehto oli musta. Vaikka muuten musta onkin ihan perusvärini, salilla on kiva käyttää vähän raikkaampia sävyjä ja etenkin mustat yläosat tuntuvat vievän loputkin värit kasvoilta…

Kolmas toppi on Niken painijaselkäinen Dri-Fit -paita. Malliltaan se on vähän noita kahta muuta pidempi. Väri on luonnossa vähän enemmän vadelmanpunainen – eikä ihan noin neonpinkki kuin, mitä kuva antaa ymmärtää. Toppi oli hurjassa alessa Stadiumissa: normaalihinta olisi ollut 349,- kruunua, mutta maksoin vain 149,-. Hyvä diili!

Uusiin treenivetimiin sijoitetut rahat tuottavat positiivista tulosta jo nyt. En muista, koska viimeksi treenikassin pakkaaminen olisi ollut yhtä kivaa – ja odotan innolla jo nyt huomisiltaa, jolloin pääsen testailemaan hankintojani tosi toimissa.

Tunnustan – olen servettien suurkuluttaja. Haluan kattaa nätisti aina, kun syöjiä on enemmän kuin yksi, mutta yleensä mihinkään hirmu väsäilyihin ei arki-iltanaa ole sen paremmin aikaa kuin virtaakaan. Niinpä kauniin kattauksen virkaa saa toimittaa lehdistä ja päivän postista tyhjennetty pöytä ja kivat servetit. Harvoin tosin kukaan erityisesti käyttää ruokailuvälineiden alle taittelemiani lautasliinoja. Silloin, kun ruokana on jotain, jolloin oikeasti tarvitsee paperia sormien pyyhkimiseen (tacoja, tortilloja, ribsejä, vaikeaa kanaa…), lennähtää pöytään yleensä talouspaperirulla.

Ottaen huomioon tämän ei-niin-kovin-salaisen pakkomielteeni keittiön paperiliinoja kohtaan, olin aivan huippuiloinen, kun pääsin mukaan Lotuksen Emilia Design “Tyhjän paperin haaste 2013” -kampanjaan.

Ideana on siis se, että kuka tahansa voi suunnitella kivan talouspaperiin sopivan painokuosin joko käyttämällä valmiiksi annettuja elemettejä tai sitten lataamalla ihan oman mallin. Ohjeet ovat tosi helpot – ja itse olen suunnitellut jo kaksi kuosia!! Tarkemmat ohjeet löytyy täältä: suunnittelutyökalu.

Arvovaltainen tuomaristo valitsee kaikista 15.3.2013 mennessä galleriaan ladatuista kuvioista kymmenen parasta, joista sitten yleisö saa äänestää parhaimman. Tarkemmat kilpailuohjeet löytyvät täältä: Ohjeet.

Yleisöäänestyksen voittaja saa palkinnoksi 1000 euron lahjakortin Finnish Design Shopiin ja voittokuosi päätyy ihan oikeasti tuotantoon ja syksyllä kauppojen hyllylle! Tuo kuvan Kiitos-kuosi on yksi lemppareistani (ei omani!).

Viime vuonna kisaan osallistui yli 1100 mallia. En tiedä tämän päivän tilannetta, mutta galleriaa selamaalla tuntuu, että tänä vuonna osallistujia on vähintään yhtä paljon. Kuvan pantterikuosikaan ei ole Mintun suunnittelema. Tavallaan harmi, sillä tuon version voisin hyvinkin mielelläni nähdä keittiöni talouspaperitelineessä.

Iloisesta viirikuviosta on galleriaan ladattu jo aika monta versiota. Itse tykästyin eniten tähän rehellisesti ja konstailemattomasti monenkirjavaan versioon. Ja ei, tämäkään ei ole täällä päässä ruutua suunniteltu.

Emilia Design -kilpailun galleriassa vierähtää helposti hetki jos toinenkin erilaisia kuvioita tiiraillen. Aika äkkiä tulee kyllä yliannostus sydämiä ja sööttejä norsuja eri konstellaatioissa. Tosin kyllä niistä valmiina tarjotuista elementeistäkin saa todella hienoja painokuvioita aikaiseksi, kun vähän tsemppaa.

Sen verran olin tässä nyt ovela, että en paljastanut omia suunnitelmiani vielä ollenkaan – ne eivät ole siis mitkään näistä. Pientä vinkkiä kilpailukuosieni olemuksesta löytyy tämän blogijutun otsikosta. Katsotaan, josko pääsen jommalla kummalla kymmenen parhaan joukkoon – silloin tietty paljastan luomani mahtavat suunnittelutaiteen helmet!

Toivon tietty ihan hillittömästi, että menestyisin itse, mutta ylipäätään on tosi mahtavaa, että kivoja ja persoonallisia talouspapereita on taas tulossa. Ja kuvioiden suunnittelu on jo itsessään niin ältsin hauskaa, että suosittelen tosi lämpimästi päästämään luovuuden valloilleen ja osallistumaan kisaan!

This is so much FUN!!

Kuvat: Lotus Emilia Design

Hyvää uutta vuotta! Tänään on kiinalaisen kalenterin mukaan Käärmeen vuoden ensimmäinen päivä.

Länsimaissa käärmettä pidetään helposti pelottavana, ikävänä, luikertelevana niljakkeena. Itämaisen mytologian mukaan käärme on kuitenkin viisas ja syvällinen, arvostettu eläin. Ja kyllähän käärme täällä meilläkin on mukana monissa lääketieteen symboleissa.

Käärmeen vuoden pitäisi olla rauhallisempi tempoltaan kuin juuri päättynyt Lohikäärmeen vuosi. Kaikki älyllinen toiminta on arvossaan ja parantuminen sekä fyysisellä, psyykkisellä että metaforisella tasolla myötätuulessa. Täysin sisäänpäinkääntynyt vuoden ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä kuten käärme luo nahkansa, tarjoaa samoin nyt alkanut vuosi mahdollisuuden uuteen raikkaaseen alkuun.

Nahan luontia tai ei, monien mielestä tulossa on myös pelottava vuosi. Yllättävän lukuisia, ihan tavallisen bloggarinkin elämää hetkauttavia tapahtumia on osunut edellisille Käärmeen vuosille. Kiinan demokratialiikkeen mielenosoitus murskattiin verisesti Käärmeen vuonna 1989, ja samana vuonna alkoi vähän rauhanomaisemmat kapinat lähialueillamme Baltiassa. Toinen maailmansota sai uuden käänteen Käärmeen vuonna 1941, kun Saksa hyökkäsi silloiseen Neuvostoliittoon. Nuoremmatkin bloggarikollegat muistanevat Twin Towereihin NY:ssa suunnatut terrori-iskut 11.9.2001 , Käärmeen vuosi sekin.

Kiinalaiset vuodet jaetaan 12 vuoden sykleissä vaihtuviin “eläin”vuosiin ja sen lisäksi viiteen elementtiin. Puu-, tuli-, maa-, metalli-, ja vesivuodet eroavat intensiteetiltään ja siten, mitkä vuosieläimen “luonteenpiirteet” tulevat eniten esiin. Itse olen kiinalaiselta horoskooppimerkiltäni tulihevonen, joka on kuulemma kiinalaisen astrologian katastrofalisin merkki erityisesti naiselle. En oikein tiedä miten, mutta kaikenlaista onnettomuutta tuovat kuulemma mukanaan ja tulihevosen vuosina tyttölapsia “jää henkiin” yllättävän vähän Kiinassa.

Nyt alkava vuosi on vesikäärmeen vuosi ja sen pitäisi olla rakentavin ja rauhallisin kaikista käärmeen vuosista. Sanotaan, että tänä vuonna jos koskaan on mahdollista tehdä sovinto menneisyyden kanssa, saattaa päätökseen keskeneräiset prosessit ja poistua “välivaiheen” tunteesta, jos niin haluaa. Kaikenlainen eheytymisen, menneisyyden virheiden korjaamisen ja hyväksymisen sekä maltillisen älyllisen uuden luomisen vuosi olisi tiedossa.

En nyt ala eritellä suhdettani astrologiaan (se selvinnee rivien välistä?), mutta varsinaista lohikäärmeen vuoden vuoristorataa tuli kyllä viime vuonna vietettyä. Oikeastaan toivotan rauhallisemman, seesteisemmän ja eheyttävämmän Käärmeen vuoden erittäin mielelläni tervetulleeksi. Eikä se älyllinen/ammatillinen kasvukaan tuntuisi ollenkaan huonolta. Ja ne muutkin muutokset, jotka vielä Lohikäärmeen vuonna tuntuivat olevan too much, too soon – niillekin toivottavasti löytyisi oikea hetkensä nyt, parantavan, eheyttävän Käärmeen vuoden aikana.

Ja jos astrologiaan uskomisen kanssa on vähän niin ja näin, niin ainahan sitä voi olla iloinen siitä, että tässä on jälleen tuore mahdollisuus aloittaa uuden vuoden lupausten täyttäminen uudelleen. (Ja jos nytkään ei onnistu, niin seuraavana on muistaakseni tulossa atsteekkien uusi vuosi. En kyllä nyt yhtään muista, että milloin, mutta eiköhän sekin tässä selviä).

Sovitaanko niin, että tällä mennään koko ens viikko!?

Käytiin Karkin kanssa viime viikolla Systembolagetin (= meikäläisten Alko) järkkäämällä parin tunnin kurssilla, jonka tarkoitus oli opettaa punaviinin maistelun alkeita. Itseasiassa kyseessä oli Karkin jo yli 2 vuotta sitten joululahjaksi saama vinprovning-lahjakortti, joka nyt sitten vihdoin käytettiin.

Parituntisen tavoitteena oli tosiaankin opettaa vain ihan ne perusalkeet viininmaistelusta. Kaikille kurssilaisille oli katettu viisi lasia viiniä ja vesilasi. Tarjolla oli myös sylkykuppeja niitä varten, jotka eivät olisi halunneet varsinaisesti juoda tarjolla ollutta viiniä. En kyllä nähnyt kenenkään – ohjaajien lisäksi – käyttävän ko. kuppeja.

Karkki pisti toisen kahdesta ohjaajista aikamoisen ahtaalle kysymyksineen. Sivukorvalla kuulin, miten siellä arvioitiin  erilaisia pohjois-italialaisia viinilaatuja.

Ei se oo niin helppoo…

Ensimmäisenä kuuluu kuulemma arvostella viinin väri – onko se siniseen vai ruskeaan taittava ja miten “paksua” väri on. Nyrkkisäännön mukaan nuoremmat viinit ovat sinipunaisempia ja vanhemmat lämpimämpiä väriltään. Kevyet viinit ovat useimmiten hyvin kevyitä myös väriltään, kun taas vahvojen viinien intensiteetti on niin voimakas, että niistä tuskin näkee läpi.

Provningissa tarjotuista viidestä viinistä kolme kuului Bolagetin toiseksi edullisimpaan hintaluokkaan, yksi oli siitä hieman kalliimpi ja yksi kuului hintaluokkaan 200,- kr/ pullo. Arvatkaapa laitoinko tuon “palauttaisin viallisena” -kommentin juuri siihen… No, tietenkin laitoin. Haha! Täällä ollaan näköjään todella hienostuneita punaviininjuojia. Puolustauduin sillä, että olen kuitenkin enemmän samppanjan ystävä ja punaviini tulee vasta toisella sijalla. Hah!

Pelkän parin tunnin alkeiskurssin jälkeen ei olo ollut mitenkään erityisen viisastunut. Lähinnä todettiin Karkin kanssa, että nyt tosiaan vasta ymmärretään kaikki se, mitä ei osata. Älyttömän hauska oli silti bongailla testiviineistä erilaisia ohjaajien osoittamia elementtejä.

Aika mielenkiintoista oli se, että ohjaajien mukaan viinin tärkein ominaisuus on tuoksu. Itseasiassa kuulemma ihmisten makuaisti on aika surkea ja suurin osa siitä, mitä koemme “makuna” onkin oikeastaan hajuaistin ansiota.

Ensin tuntui, että sitä tuskin havaitsee eroja eri viinien välillä. Tai paremminkin niin, että erot kyllä havaitsee, mutta miten sen pukisi sanoiksi? Runojen ja taulujen tulkitseminen ei ole koskaan ollut mikään vahvuusalueeni. Pikkuisen samalta tuntui maistelutilanteenssa. Miten ihmeessä kaikkia makuja ja tuoksuja voisi kuvailla niin, että muutkin tajuaisivat.

Parin tunnin kurssilla ehdittiin käydä läpi tavallisimmat rypäletyypit ja Systembolagetin perusjako eri viinityyppeihin.

Ei tästä nyt kyllä uutta harrastusta tainnut tulla sen paremmin Mintulle kuin Karkillekaan. Sen verran tuli kuitenkin perusymmärrystä, että jonkunlaista viinikeskustelua voi käydä varmaankin, jos sattuu törmäämään johonkin viini-hifistiin. Karkki on aikaisemmissa töissään saanut myös aika paljon tietoa aiheesta – joten taisin kyllä olla se, joka oli eniten pihalla.

Kiva – ja erittäin mielenkiintoinen – kokemus tuollainen lyhytkin kurssi. Selvisin ihan hyvin henkisesti siitä, että totaalidissasin koko tastingin hienoimman viinin, kun ohjaajakin sanoi, että kyseinen viini on nimenomaan ruokaviini – eikä ollenkaan tarkoitettu tälleen itsekseen naukkailtavaksi.

En tiedä, miten Suomessa vastaavia tilaisuuksia järjestetään, mutta suosittelen kyllä osallistumaan, jos sattuu osumaan kohdalle.