The Happiness Project -kirjan alussa todetaan, että yksi onnellisemman elämän avaimista on tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa – ja pitää hauskaa. Ihan hävettää tunnustaa, mutta olen kompastellut tosi pahasti jo heti tässä ensimmäisessä haasteessa.

Muistatteko, kun The Artist Way -projektin aikana piti joka viikko käydä taiteilijatreffeillä itsensä kanssa? Treffien ideana oli tehdä jotain kivaa ja “epätuottavaa” vähintään tunnin ajan. Ensimmäiset pari viikkoa sujui ihan hyvin. Askartelin mood boardin, kävin metsäkävelyllä ei-lenkkeily-kuntoilu -mielessä ja varmaan jotain muutakin vielä keksin, mutta sitten tuli stoppi. En kertakaikkiaan keksinyt enempää asioita, joiden tekemisestä tykkäisin, joiden ajatteleminenkin jo ilostuttaisi.

Tosin täytyy muistaa, että The Artist Wayn perusajatus oli vähän eri – ja siinä oli tavoitteena oppia olemaan itsensä kanssa, löytää luovuus plus muut voimavarat omasta itsestään. Siksi taiteilijatreffeillä piti käydä yksin. Keksin kyllä hyvin paljon asioita, joiden tekemisestä nautin, kun vain saan olla minulle rakkaitten ihmisten kanssa.

Onnellisuuden metsästyksessä oleellinen vaihe on tunnistaa ne asiat, joiden tekeminen tuottaa iloa ja hyvää mieltä. Vähintään yhtä tärkeää on sen jälkeen pyrkiä tekemään enemmän kyseisiä kivoja juttuja.

Päätin yrittää kasvattaa omaa iloasioiden listaani. Mietin kaikkia mahdollisia, isoja ja pieniä, kaukaisia ja läheisiä juttuja, joiden kanssa tunnen oloni onnelliseksi. Apuna käytin Pinterestin inspiraatiokansioitani ja sitä kautta päädyin And that’s who I am -sivulle. Suosittelen jonkinlaista flown apuvälinettä, jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta.

Rakastan vettä, rantoja ja uimista. Meillä on tässä aika lähellä – vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä – puhdasvetinen pieni järvi. Viime kesänä siellä ei tullut juurikaan pistäydyttyä, mutta nyt onnellisuusprojektini myötä lupaan käydä ainakin pari kertaa viikossa uimassa. Viikonloppuiset aamu-uinnit kun on ehkä parasta mitä tiedän. Tai sitten iltauinti, mikäettei.

Leirinuotiota on hiukan hankalampi viritellä ihan itsekseen, mutta kyllä muukin elävä tuli käy. Eipä Minttua muutenkaan juuri tarvitse pakotta grillivahdiksi, mutta nyt ilmoittaudun vapaaehtoiseksi vaikka väkisin. Tulen katselemisessa on jotain mielettömän hypnoottista ja rauhoittavaa. Isomman roihun puutteessa kynttiläkin toimii ihan hyvin.

Lakkaan häpeilemästä sitä, että rakastan sentimentaalista krimskramssua. Jouluvalot eivät ehkä nyt ole ihan juuri tämän sesongin juttu, mutta jos nautin juhannuskuusista, kauniista serveteistä, kynttilöistä, ja kurpitsalyhdyistä silloin, kun kunkin aika on (ja vähän muulloinkin), ei se ole keneltäkään pois. Vaikka ehkä niin on joku joskus antanut ymmärtääkin…

Samaa pätee viihteeseen, televisiosarjoihin, elokuviin ja musiikkiin. Varsinkin musiikkiin. Aion nauttia omasta mielestäni loistavasta viihteestä vaikka se olisi muiden mielestä kuinka surkeaa, ala-arvoista, heikkotasoista, hipster-poliittisesti epäkorrektia tai muuten vaan kaikkien fiksujen halveksimaa. Culture Club here I come!

Ketut. Olen aina tykännyt ketuista. En oikein tiedä, miten tämä nyt olisi sovellettavissa onnellisuuden metsästykseen. Sen verran voin sanoa, että jos alan The Happiness Projectin innoittamana laulaa joka aamu “räven raskar över isen, räven raskar över isen…” tulee metsästysprojektilleni takuuvarmasti nopea ja karu loppu.

Ihana pieni karvamasu Sunshine on yksi iloisimmista ja onnellisimmista asoista, mitä kohdalleni on osunut viimeisien vuosien aikana. Valitettavasti kisu ei ole varsinaisesti mikään sylivauva – eikä todellakaan rakasta ylenpalttista lääppimistä tai halimista. Sen sijaan pallon heittely ja kaikenlaisten jahtausleikkien leikkiminen on ihan ykköstä. Karkki on jaksanut leikkiä Sunshinen kanssa pitkät pätkät joka päivä (kun Minttu on ollut muka liian kiireinen), mutta nyt aion käyttää enemmän aikaa kisun kanssa riehumiseen. Ilo on varmasti molemminpuolinen (ja siten entistä suurempi!) nyt, kun Karkki on taas muuttamassa pois.

RRrakasta käydä elokuvissa! Miksi sinne tulee mentyä niin harvoin? Tykkään käydä leffassa, vaikka katsottavana oleva elokuva ei olisi mitenkään ihmeellinen. Lisää elokuvakäyntejä – kiitos!

Uintihomma tulikin jo käsiteltyä tuolla ihan ensimmäisenä. Huomaan, että alitajuntani yrittää sanoa minulle jotain, koska valitsin tämän aihepiirin kuvan kahteen kertaan. Kyllä – haluan mennä uimaan!

Road Trip ei ole niin yksinkertaisesti järjestettävissä nyt, kun omaa autoa ei ole käytettävissä. Toisaalta rakastan myös suunnittelua, joten voisin ihan hyvin aloittaa nautiskelemalla kunnon autoseikkailuretken suunnittelusta. Määränpäällä ei ole niin väliä.

Listojen tekeminen on IHANAA! Kaupalista, pakkauslista, todo-lista, mitä-tekisin-lauantaina -lista, sunnuntai-päivällisen tarjoilulista, juhliin kutsuttavien lista – mikä tahansa toimii! Tajusin juuri, että listojen kirjoittaminen ei olekaan mikään epätoivoinen tapa yrittää saada järjestystä liian kaoottiseen todellisuuteeni, sillä siinä tapauksessa käyttäisin varmasti tehokkaita ja hyvin organisoituja sähköisiä apuvälineitä, iPhonea ja monia tarjolla olevia appeja. Ei, kirjoitan listoja käsin, koska se on minusta mukavaa haaveilua ja ajankulua. Vähän kuin kartan tai mind-mapin piirtämistä – ilman sitä piirtämisosuutta.

Kaikkia asioita ei ole mahdollista tehdä enemmän vain omalla päätöksellä. Arvostan kuitenkin perhettäni ja ystäviäni aivan mielettömästi ja siksi haluan olla enemmän läsnä niissä hetkissä, kun yhteistä aikaa on. Aina ei saa olla kiire bloggamaan, pyykkäämään, sinne ja tänne. Useimmiten on paljon tärkeämpää pysähtyä, kysyä mitä toiselle kuuluu, kikattaa tyyny sylissä sohvan nurkassa niin kauan, että maha on krampissa, etsiä vaihtoehtoja elämän kimurantteihin haasteisiin ja katsoa silmiin, kuunnella. Vaikka kyllä puhdas pyykkikin toisinaan tuo ihan silkaa onnea ja iloa, mikään ei voita hetkiä omiensa kanssa.

Lopuksi pitäisi vielä löytää sen verran viisautta, että tajuaisi, mitkä kaikki kivat ja iloiset jutut eivät ole lainkaan itsestä kiinni. Niitä ei kannata laittaa omalle listalle kuin korkeintaan niin, että tajuaa tarttua hetkeen, kun se tulee kohdalle. Mikäli rakentaa iloisten asioittensa arsenaalin sellaisista asioista, jotka ovat pääasiassa jonkun toisen toiminnasta kiinni, ollaan aika heikoilla. Äkkiä huomaa olevansa entistä pettyneempi, entistä ärtyneempi, kun maailma ei suostukaan taipumaan omien halujen mukaiseksi.

Tärkeintä on keskittyä iloa, onnellisuutta ja hyvää mieltä antaviin juttuihin, joiden toteutuminen on kiinni vain omasta itsestä. Silloin ei tarvitse kuin ryhtyä listan kirjoittamisesta toimiin!

Kuvat: http://andthatswhoiam.tumblr.com/

Olen viettänyt laiskanpulskeaa ukkossunnuntaita Madeleinen ja Chrisin hääkuviin ja -videoihin uppoutuen. Esmes täältä löytyy mukava viiden tunnin “kooste”, jonka avulla pääsee aika hyvin mukaan tunnelmaan. Ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin jo vetistellä muutamaan otteeseen. Kyllä häät on aina ihan erityinen tapahtuma – vaikkei asianosaisia henkilökohtaisesti tuntisikaan. Otan myös takaisin kaikki väheksyvänsävyiset lausahdukseni sulhasesta, sillä näkeehän sen, vaikka silmät kiinni, miten mies ihailee ja palvoo Madeleinea.

Jo muutama päivä sitten selvisi, että Prinsessa Madeleinen hääpuvku on juhlapukutaituri Valentinon käsialaa. Upeat pitsit ovat Valentinon signature (punaisen värin lisäksi…), joten ei ole mitenkään hämmästyttävää, että pliseeratun silkin lisäksi juuri pitsi on puvun se juttu.

Ja onhan puku ihana. Tyttömäisempi kuin kruunuprinsessa Victorian – ja tietty enemmän Madeleinen oloinen. Olkapäät ovat protokollan mukaisesti peitetyt, hääkimppu perinteiden mukaisesti koottu pääosin valkoisista kuvista ja timangitiaraan kiinnitetty perintöhuntu.

Aivan käsittämättömän kaunis morsian! Aika monet täällä ovat kylläkin onnistuneet pahoittamaan mielensä, koska muotikiinnostuksestaan tunnettu prinsessa ei valinnut ruotsalaista suunnittelijaa hääpuvun tekijäksi. Tavallaan kyllä ymmärrän heitä, mutta toisaalta Madeleinen rooli ei ole ihan samanlainen kuin aikanaan kuningattareksi kohoavan sisarensa. Jolle siis ruotsalainen suunnittelijan valinta oli itsestäänselvyys.

Kaikki pahat puheet on peruttu!! Chris vaikuttaa oikein sympaattiselta ja hyvin hyvin rakastuneelta mieheltä! Toivon kovasti heille onnea ja iloa – vaikka juuri ilo heidän välillään tuntuu kuplivan ja virtaavan ihan luonnostaan.

Kruunuprinsessa Victoria aivan uskomattoman tyylikkäänä ruotsalaisen Fadi el Khouryn käsialaa olevassa puvussa. Ja niin suloinen pikkuinen Estelle!

Sulhasen äiti oli aikas merkillinen ilmestys ylipumpatuissa huulissaan ja paha kuningataräitipuoli-stailauksessaan…

Bileet jatkuivat Drottningholmin linnassa. Onneksi eilen oli niin mahtavan upea sää. Ihan täydellinen prinsessaunelmapäivä.

Victoria ja prinssi Daniel on tyylikäs ja vakuuttava pariskunta. Ilman heitä olisi varmasti kuningashuoneen vastustajien määrä huomattavasti suurempi…

Iltabileisiin Madde vaihtoi toisen mekon ja päästi hiukset vapaaksi. Aika tyttömäinen on tämänkin ballerinamittainen tyllihelmainen esitys vyötärön silkkiruusukkeineen.

Ihanat!

Seuraavaksi onkin sitten kai odotettavissa prinssihäät…

Kuvat: Scanpix, expressen.se ja aftonbladet.se

“Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.

Sitaatti on jonkun suomalaisen julkkispsykologikirjailijan sanomisista vuosien takaa; en valitettavasti muista enää kenen (varmaankin se Virtahepo olohuoneessa -tyyppi). Ihanan lohduttavasti sanottu. Onnellisen lapsuuden voi saada vaikka nyt. Sillä ei tietenkään voi korvata oikeassa lapsuudessa mahdollisesti koettuja kamaluuksia tai olennaisia puutteita. Mutta että koskaan ei ole myöhäistä saada siihen rinnalle onnellisen lapsuuden kokemuksia.

Ei niin, että itselläni – normaalin avainkaulalapsi -lapsuuden eläneellä – olisi mitään omakohtaisia kokemuksia sen paremmin kamaluuksista kuin henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin puutteestakaan.

Tällaisia kuitenkin aloin ajatella, kun huomasin, että rakkaan Peetun kotiinpaluu sai aikaan spontaanin parin päivän blogiloman. Pahoitteluni kaikille, että eiliseksi lupailemani “The Happiness Project” -postaus tuleekin vasta tänään – ja tällaisen lapsuus-pohdiskelun muodossa. En vain ole kertakaikkiaan raaskinut hengata koneella, kun kahvipavuksi paahtunut surffitukkainen kaksikymppiseksi varttunut lapsukaiseni on vihdoin taas saman katon alla.

Reissujutut tulevat ryöpsähdyksittäin epäkronologisessa järjestyksessä, aussisloganein höystettynä. Jossain vaiheessa vilahtaa kuva nauravasilmäisestä pojasta, joka kuulemma juuri tällä hetkellä varailee lentolippuja loppukesäksi Tukholmaan. Ei – tämä ei ole minun lapsuuttani, eikä hänenkään, mutta olen niin onnellisen kiitollinen jokaisesta sekunnista, etten ikinä arvannutkaan.

Tehdä enemmän asioita, joista tykkää, pitää enemmän hauskaa. Nauttia lapsuudesta vaikka olisi jo aikuinen. Tehdä hyviä valintoja oikeilla hetkillä. Esimerkiksi jättää tietokoneella roikkuminen silloin, kun ympärillä tapahtuu ehkä jotain ainutlaatuista. Ja onhan se ainutlaatuista, kun ympärillä pörrää yksi kuplivan iloinen (ja jet lagissaan kiukutteleva) maailmanmatkaaja ja toinen siskoaan kipeasti kaivannut muuttolaatikoitaan pakkaava nuori nainen.

Hengailtiin tänään koko helteinen päivä brygganilla, nautittiin auringosta ja kikateltiin ihmisille (oletteko huomanneet, miten hassulta viimeisillään raskaana oleva nainen voi näyttää hellevaatteissa!?). Kotona laitettiin (Peetu laittoi) ihanaa ruoka, istuttiin partsilla syömässä, juttelemassa, suunnittelemassa ja parantamassa maailmaa, kunnes viimeisetkin auringonsäteet katosivat vastapäisen talon taakse.

Tällaisen päivän, nämä tunteet ja koko fiiliksen haluan pakata vaaleanpunapallolliseen silkkipaperiin ja ottaa matkaevääksi onnellisuuden metsästykseen. Aina ei paista aurinko, aina ei yhdessäolo ole leppoisaa. Pieni kipinöinti kuuluu toki elämään, mutta että oppii tunnistamaan hyvät hetket ja osaa pysähtyä niihin. Priceless.

Kaikilla ei ole ollut tuuria saada onnellisen lapsuuden lottovoittoa. En pysty kirjoittamaan tänne ainuttakaan esimerkkiä luottavaisesta pienestä ihmisestä, jonka elämän ensimmäisistä vuosista tulee painajaista piittaamattomien, julmien tai vain yksinkertaisesti pahojen aikuisten vuoksi. Pelkkä ajatuskin saa voimaan fyysisesti tosi huonosti. Lisäksi sitten kaikki ne lapset, joiden lapsuutta varjostaa köyhyys, puutteelliset olot, sairaudet.

Tuntuu vaikealta ajatella, että lasten oikeus lapsuuteen ja täysiin ihmisoikeuksiin ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkialla tai kaikille.

Haluan ajatella, että Childhood Foundationin kaltaiset järjestöt pystyvät auttamaan ja antamaan uuden mahdollisuuden vaikeissa oloissa eläville lapsille. Tiedän toki, että yksi rannekoru ei paljoa maailmaa muuta. Kieltäydyn kuitenkin olemasta niin kyyninen, että ajattelisin, että millään ei ole mitään väliä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siitä lähdetään.

Tiedän olevani ihminen, jonka to do -lista on ikuisesti täynnä tekemättömiä asioita. Yleensä en siitä juuri piittaa – päinvastoin ajattelen, että toteutettuja asioita tulee aina ruksittua noin 10 % listalla olevista ja täysin riippumatta siitä, miten monta kohtaa olen kulloinkin kirjannut ylös. Tällä logiikalla on yli laitojen pursuileva tehtävälista vain positiivinen asia.

Yleensä siis näin, mutta tänään oli poikkeus.

Facebook-päivitysten perusteella Suomessa on jo tosi monessa paikassa ollut useita päiviä putkeen upeaa aurinkoista ja lämmintä kesäkeliä. Niin ei ole ollut täällä meillä Tukholmassa. On ollut kyllä ihan mukavaa kevätkeliä. Ei siinä mitään. Lämpötila on aurinkoisina päivinä kivunnut hyvinkin lähelle kahtakymmentä. Keskellä päivää, tuulettomassa, aurinkoisessa paikassa on hyvinkin tarjennut istuskella hetken t-paitasillaan. Tosin melkein joka päivä on ripsauttanut pienen sadekuuron, mistä toki perheen siitepölyallergikot kiittää.

Mutta tänään oli toisin! Tunsin alkavan hellepäivän jo aamulla, kun vähän kahdeksan jälkeen kävin hakemassa jogurttia (miksi, miksi se on aina loppu??) ja sunnuntain lehden lähikaupasta. Ja aivan oikein, hyvä kun olin saanut parvekkeella nautitun aamukahvin hörpittyä ja Dagens Nyheterin luettua (no okei, siinä meni kieltämättä yli tunti…), kun elohopea oli kivunnut jo selkeästi kahdenkympin yli ja kevyt aamusumu hälvennyt paljastaen technicolor-sinisen taivaan.

Sillä samalla sekunnilla, kun tajusin lämpömittarin lukemat, iski aivan käsittämätön kesästressi! Kellon viisarit hipoivat jo kiusallisen läheltä puolenpäivän henkistä rajapyykkiä ja tekemättömien tehtävien lista ilkkua rätkätti kovaan ääneen korvien välissä.

Myönnän auliisti olevani täysin aurinkoriippuvainen lämpöaddikti. Viime kesästä jäi niin paha abstinentti, että tämänpäiväinen yllätyshelle tuntui aivan epätodelliselta kaikessa ihanuudessaan.

Mutta nauttiminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Levottomuus ja – kyllä – huono omatunto tekemättömistä töistä teki lähes mahdottomaksi keskittyä rentoon loikoiluun ja olemisesta nauttimiseen. Toisaalta sisälläkään ei voinut olla. Tuntui täydellisen rikolliselta heilutella tiskiharjaa ja harhailla ruokakaupan kalseassa viileydessä, kun ulkona oli oikea kesä! Viime kesän jälkeen kun on ihan perusteltua olettaa, että tämä tämänpäiväinen saattoi olla kesän ainoa hellepäivä.

Kesästressi on selkeästi kaukaista sukua kaikille on-ihan-liian-hieno-ilma-olla-neljän-seinän-sisällä -angsteille, joista varmasti ihan jokaikinen suomalaisen koululaitoksen läpikäynyt kärsii. Tosin sillä erolla, että kesän kauniista päivistä nauttiminen ei välttämättä pidä sisällään rusoposkista hurttia ulkoilmaliikuntaa, päinvastoin, kesällä on ihan sallittua loikoilla auringossa, rillata ja hengailla paisteisilla terasseilla.

No, miten kesästressipäivä sitten meni? Ihan hyvin kiitos. Kävin ruokakaupassa tekemässä ostokset alkavaa viikkoa varten ja tiskasin semisuureksi paisuneen tiskivuoren. En silittänyt kauluspaitaa töihin (valkoinen t-paita on ihan yhtä hyvä) enkä pessyt pyykkiä (mikä saattaapi parin päivän päästä harmittaa…) vaan kävin loikoilemassa tunnin verran bikinit päällä brygganilla ja harrastin suurpuutarhanhoitoa nyt jo vähän viihtyisämmäksi muuttuneella parvekkeellamme.

Niin – ja päätin napsaista bloggailuajan yöunistani! Haha!

Nyt täytyy kyllä painua kiireesti peiton alle! Hyvää yötä ja aurinkoista hellekesän jatkoa kaikille sitä janoaville (minulle!!)!

PS. Kuvissa näkyy vähän parvekkeen nykytilaa. Teen vielä ihan erillisen parvekkeensisustuspostauksen, kunhan pääsen käymään Ikeassa ja ostettua uudet tuolit (nuo lahoaa alle… valitettavasti!). Muutamia yrttejä on myös hankintalistalla, mutta keskiviikkona kotiin palaava Peetu saa päättää niistä.

Toukokuun viimeinen päivä, huomenna alkaa ihan virallisesti k e s ä!!

Lähestyvä loma-aika on saanut matkustushormonini hyrräämään. Jostain syystä sangen tiuhakaan Suomessa ramppaaminen ei oikein auta reissukuumeeseen. Ihan oikeisiin ulkomaihin olisi kova hinku.

Juuri nyt näyttää varsin lupaavalta, että tänne Pohjolaankin saadaan kesä, jota kehtaa kutsua sen oikealla nimellä (vrt. viime vuoden elokuun loppuun asti kestänyt epävakainen, viileä ja sateinen “alkukevät”). Olenkin miettinyt, että lomamatka Gotlantiin ei välttämättä olisi mikään hullumpi vaihtoehto. Toisaalta mikään ulkomaa ei kyllä sekään ole.

Eniten himottaisi ihana Italia.

Italiassa matkakohteeni olisi erittäin todennäköisesti hurmaava Como järvi. Tosin saapasmaassa on monta muutakin kolkkaa, joita en ole ehtinyt vielä koluta. Mm. Apulian maakunta saappaan korossa kiinnostaisi myös kovasti. Johtuu varmaan talven pimeydessä viettämästämme James Bond -maratonista, että en saa Como järveä pois mielestäni.

Toisaalta Italiassa on suhteellisen kallista. varsinkin Pohjois-Italia on helposti ihan täkäläisissä hinnoissa – eikä Como taida olla mikään halpuudestaan kuuluisa reppumatkailuhippien kohde. Siksi olen miettinyt myös monen kehumaa Kroatiaa.

Kroatiassa on kuulemma kaunista, puhdasta, edullista ja toimivaa. Jotenkin olen vain ihan ymmälläni, että minne sinne oikein pitäisi mennä. Paikannimet kalskahtavat tällaisen kylmän sodan kasvatin korvaan niin kovin itäblokkisilta, että en oikein osaa tehdä analyyttisiä päätöksiä.

Toisaalta tekisi myös käydä katsomassa Kreikkaa aikuisen silmin.

Kreikalla on ollut omien korvieni välissä vähän kyseenalainen maine matkailukohteena. Luettuani Irenen reissujuttuja Santorinilta (muistaakseni se oli Santorini) tajusin, että suosittu lomamaa on paljon muutakin kuin halpis-chartereiden kansoittamia turistisaaria, häliseviä ihmisjoukkoja ja ahtaaksi pakattuja uimarantoja.

Ja olisihan tuossa kulmilla myös Portugal ja Espanjakin. Lissabon voisi olla ihan mieletön ranta- ja city-loman yhdistävä kokemus… Jaa-a, alkaa kuullostaa siltä, että Mintun pitää lähteä jollekin mummo-Inter Railille!! Haha!

Kuvien lähteet löytyvät täältä: Holiday Dreams

Muistatteko vielä viime keväisen The Artist Way -juttusarjan? Reilun kahdentoista viikon ajan kirjoitin joka tiistai postauksen The Artist Way -kirjan pohjalta. Tavoitteena oli löytää tie omaan luovuuteen aamusivujen, taiteilijatreffien ja muiden tehtävien avulla. Harmi, että Pinterestin kautta huolellisesti valkkaamani kuvat ovat melkein kaikki hävinneet. Sinänsä edelleen käyttökelpoiset postaukset näyttävät vähän tylsiltä tyhjine aukkoineen.

Eihän se sisäinen tasapaino, luova keveys ja onnellisuus ihan niin vain löydy. Tai löytyy ja katoaa samoin tein kaiken kiireen, stressin ja erilaisten pakkojen miinoittamaan arkeen.

Törmäsin jokin aika sitten Gretchen Rubinin kirjoittamaan The Happiness Project -kirjaan. Opus on keikkunut peräti pari vuotta New York Timesin bestseller listalla, mikä ei toisaalta ole mitenkään automaattisesti suositus täällä järkevässä ja maanläheisessä Pohjolassa.

En ole vielä lukenut kirjaa kovin pitkälle, mutta toistaiseksi olen ilahtunut siitä, että amerikkalaistyylinen hurmoshenkinen meuhkaaminen loistaa poissaolollaan. Onnellisemman ja iloisemman elämän rakennuspalikat ovat yksinkertaisia, järkeenkäypiä ja helposti toteutettavia.

Epämääräinen sotku kotona rassaa keskittymiskykyä ja aiheuttaa epämääräistä tyytymättömyyden ja väsymyksen tunnetta, omaan asennoitumiseensa voi vaikuttaa positiivisesti ja pick your fights -tyyliset elämänparannusitsestäänselvyydet on The Happiness Projectin sivuilla pakattu kivasti etenevään pakettiin.

Juuri nyt olen tosin tökännyt kohtaan, jossa puhutaan valoisan parisuhteen elämänlaatua parantavasta voimasta. Mutta periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että ei tarvitse olla kirjoittajan tyyppinen ruuhkavuosia elävä uranainen, vaimo ja perheenäiti – vaan ohjeet on sovellettavissa monenlaisiin elämänvaiheisiin. Ja koska itse näköjään ajattelen selkeimmin silloin, kun kirjoitan lukemani ja toivon mukaan sisäistämäni asiat ylös, päätin aloittaa uuden The Happiness Project -kirjaan perustuvan “Onnellisuutta metsästämässä” -juttusarjan.

Eli tästä eteenpäin Go 4 it vol. 2 -blogissa ilmestyy keskiviikko-iltaisin Onnellisuutta metsästämässä -tagin alle ajatuksia ja vinkkejä matkalle kohti iloisempaa, kevyempää ja onnellisempaa elämää!

JEI!! Tuntuu, että oma elämäni muuttui heti astetta onnellisemmaksi tämän “projektin” myötä!