Voitte pakata naarausvehkeet takaisin kellariin. Olen selvinnyt huikeasta purjehdusseikkailuistani takaisin kuivalle maalle!

Oli aivan mahtavan ihana, leppoisa päivä täynnä aurinkoa, merta, kauniita maisemia ja – mikä tärkeintä – kristallinkirkkaassa vedessä uiskentelua. Kiitoksia vain kaikille, jotka tuota “kolmen saaren” -purjehdusta suosittelivat. Retki oli aivan juuri niin mahtava kuin annoitte ymmärtää!

Pikkuisen kyllä jännitti etukäteen. Täällä on ollut tosiaan ihan älytön tuuli ja parina viime päivänä puiset suuret purjehdusveneet ovat pysyneet satamassa. Olen aika nössö siinä mielessä, että helposti menee kyllä pupu pöksyyn, jos kovasti merellä keikuttaa. Aamulla satamaan fillaroidessani tein henkilökohtaisia tilannearvioita tuulen/merenkäynnin mahdollisesta senhetkisestä tilasta. Mitenkään erityisen tuulettomalta ei keli mielestäni vaikuttanut.

Tiedän, että moni saattaa ajatella, että ollaanpas sitä nyt herkkänahkaisia, jos pieni merenkäynti pelottaa. Ja kieltämättä – olisin mielelläni sellainen raisu hurjapää, joka olisi kaiken edessä vain, että huihai, antaa keikkua vaan. Toisaalta, jos ajattelee asian positiivista puolta, enpähän tarvise mitään järisyttäviä extreme-kokemuksia saadakseni pienet adrenaliini-kicksit silloin tällöin.

Olin paikalla hyvissä ajoin, että sain valloitettua itselleni mukavan nurkkauksen hyvältä paikalta, pois muiden kulkuväyliltä. (Kiitoksia vaan tästäkin vinkistä!). Se osoittautui erittäin hyväksi strategiaksi, sillä lopulta laiva oli varsin täynnä ja loppuja ahdettiin istumaan ripirinnan laivan viertä kiertäville penkeille. Itse sain nautiskella mukavasta löhöilypaikastani koko matkan ajan.

Kos Town mereltä nähtynä. Tästä kun katsoo, en yhtään ihmettele, että tuolla järjestetään paljon myös erilaisia maastopyöräilyretkiä. Aika kivat korkeuserot heti kaupungin takana.

Edessä näkyy Turkki. Kosilta on vain 25 km meren yli Turkin puolelle. Taitaa olla kaikkien täällä matkailualalla olevien yhteinen vitsi sanoa, että uimallakin pääsee yli, jos on riittävän sinnikäs. Olen kuullut tuon tosin vasta vain kolme kertaa…

Päivän filosofointeihin inspiroi meren kaikki erilaiset sinisen sävyt hilpeän heleästä turkoosista dramaattisen vaativaan musteensiniseen. En ole mikään heraldikko, mutta mielestäni ei ole mikään ihme, että Kreikan lipun sininen on tummahko ja syvä niinkuin meri tällaisena kauniina päivänä, kun taas Suomen lipun sininen tuo mieleen ennemminkin kirpeän kirkkaan pakkaspäivän taivaan… Kansan sielunmaiseman sävyjä.

Saapuessamme ensimmäiseen pysähdyskohteeseemme Pserimokseen muistelin hiukan huvittuneena Fritidsresor-oppaan selostusta, miten 18 euroa kalliimmalla hinnalla saa mm. “oppaan palvelut”. Ihan hyvä kaitsemismeininki oli laivan väelläkin. Paluuaika näytettiin kellosta ja kaikille jaettiin maihinnousukortti. Korttien avulla pidettiin lukua, ettei kukaan vain vahingossa jää matkasta.

Pserimos on pieni saari, jonka keskuksena on lähes olematon kyläntapainen taajama. Vakituisesti saarella asuu vain viisi perhettä. Mahtaa olla karua sitten, kun syys- ja talvikausi alkaa. Kiertelin hiukan paikkoja katsellen, mutta pääosa tunnin pysähdyksestä tuli kyllä vietettyä meressä. Pserimoksen rantapoukamassa on aivan mielettömän silkinpehmeää vaaleaa hiekkaa ja suojaisan muotonsa ansiosta vesi oli todella lämmintä.

Pysähdyksen jälkeen syötiin lounas laivalla. Oikein kiva piknik-tyyppinen lounas sisälsi souvlakia, tsatsikia, kaalisalaattia ja leipää.

Seuraavaksi suunnattiin Kalymnokselle. Tuolla emme kuitenkaan menneet siihen varsinaiseen kaupunkiin (ilmeisesti kovan merenkäynnin vuoksi), vaan toisella puolella saarta sijaitsevaan pikkukylään. Asia ei itseäni harmittanut – tai miksi olisikaan, kun en oikeastaan mitään erityistä ollut odottanutkaan. Sitäpaitsi pikkuisen sataman läheisyyteen oli rajattu uima-alue, jonka käsittämättömän kristallinkirkas vesi houkutteli uimaan välittömästi.

Tein kuitenkin ensin pienen kierroksen kylässä ja kävin kuuntelemassa lyhyen esityksen luonnon merisienten keräämisestä ja käytöstä. Kalymnoksella on sukellettu merisieniä jo anno datsuma. Vastustin virallista turisti-impulssia ja jätin ostamatta yhtään pesusientä kotiinviemisiksi, vaikka selostajarouva oli sitä mieltä, että sellainen on ihan paras kaikkeen pesemiseen ja jopa siivoukseen.

Viimeinen pysähdyksemme oli Plati-nimisellä saarella. Tuolla ohjelmassa oli ainoastaan ja vain sitä itseään – eli uimista. Kyllä kelpasi lillua kirkkaassa lämpimässä vedessä. (Huomaan, että käytän koko ajan sanaa “lillua” uimisen sijaan. Tänään yritin vähän kyllä oikein uidakin, mutta Välimeren vesi on niin hirmu suolaista, että siinä ennemminkin kelluu kuin ui. Siksi kai lilluminen on tuntunut kuvailevimmalta verbiltä..)

Ja jälleen päivän asu! OMG! Mutta sillähän on taas samat “vaatteet”! Haha!

Paluumatkalla pötköttelin yläkannella ja nautin auringosta. Kyllä, välillä laiva kieltämättä keikkui sen verran, että alakannelta kuului kaatuvien asioiden ääniä ja muutamat mukana olevat lapsi-ikäiset ihmiset kirkuivat riemusta (tai kauhusta, mistä näistä tietää). Keräsin kuitenkin kaiken mielenrauhani ja vältin kuin vältinkin panikoitumiskohtauksen ja säilytin päivän aikana saavuttamani tyyneyden.

Kuvassa retkilaivani Poseidon.

Takaisin hotellilla olin aikas puhki. Jännä juttu, miten sitä voikaan väsyä niin totaalisesti siitä, että kölliskelee laivan kannella ja välillä käy vähän uimassa.

Kirjoittelin vähän kortteja – tai siis tarkemmin sanottuna kirjoitin kaksi korttia ja mietin, että en taida jaksaa enää poistua hotellilta mihinkään ruokajahtiin. Ajattelin, että jääkaapissani on vielä jogurttia ja leipää ja juustoa, kyllähän niistä iltapalan saa.

Sitten heräsin ja päästin kissan ulos. Eiku tajusin, että en ole täällä loputtomiin ja komensin itselleni kampetta niskaan ja patistin ovesta ulos.

Päätin, että poikkean ensimmäiseen kivan näköiseen tavernaan, jossa näyttää olevan muitakin ihmisiä. Ei tarvinnut fillaroida montaakaan korttelia, kun sellainen tulikin vastaan. (Onpa yllättävää – haha!)

Kreikkalaisklassikoista on jo tullut käytyä läpi Horiatiki-salaatti, tsatsiki, moussaka ja souvlaki. Nyt päätin, että on aika maistaa, vieläkö Retsina maistuu samalta kuin aikoinaan Tampereella kreikkalaisravintola Antikassa työskennellessäni. Maistuu se.

Mustekalarenkaat olivat sen sijaan aivan tolkuttoman hyviä! En tavallisesti välitä kovasti friteeratuista tai paneroiduista asioista, niissä kun yleensä maistuu vain se rasva. Nämä olivat niin kevyellä kädellä käsiteltyjä, että tuoreen mustekalan maku pääsi loistavasti oikeuksiinsa!

Olipa hyvä, että tuli lähdettyä ulos syömään! Kyllä ne leivät sieltä kaapista ehtii sitten vaikka huomenna…

Huomenna olisi tarkoitus tehdä vähän pidempi fillariretki. Minne, sitä en ole vielä päättänyt!

Kolmas Kos-lomapäivä takana! Jo nyt voin sanoa, että ei yhtään kaduta, että päätin lähteä reissuun yksin. Vastoin ennakkopelkojani olen tullut ihan mainiosti toimeen itseni kanssa ja meillä on ollut oikeasti tosi mukavaa!

Ennenkuin mennään tämän päivän juttuihin, tiedotusluonteinen viesti äidille: kyllä, olen katsonut onko ilmastoinnissa säätönappulaa – ei ole. Eikä ole myöskään mitään kaukosäädintä. Ainoa säätö on pois päältä ja päälle.

Sunnuntain matkasuunnitelmassa luki: biitsipäivä + illallinen. Arvatkaa siis, mikä oli päivän pääasia. Haha!

Pitää kuitenkin sanoa vielä pari sanaa eilisillasta. Suunnitelma oli lähteä vanhaan kaupunkiin illalliselle, mutta blogijuttujen ja muun säätämisen kanssa meni niin myöhään, että päätin kävellä tuohon ihan vain lähelle haukkaamaan jotakin. Sain hotellin grand old ladyltä vinkin tässä lähellä sijaitsevasta Koako-nimisestä ravintolasta. Olen aika skeptinen tuollasiin pyytämättä tuleviin, suorastaan tyrkyttäviin suosituksiin. Yleensä on vähintäänkin oma lehmä ojassa ja kusiini kauhan varressa. Nyt ei kuitenkaan ollut parempaakaan ideaa tarjolla, joten päätin katsastaa, mikä on meininki.

Ja meninkihän oli mitä mahtavin! Aivan ällistyttävä tunne olla suht isossa ravintolassa, jossa kaikki muut asiakkaat ovat kreikkalaisia! Kävi ilmi, että siellä oli isohko seurue juhlimassa yhden perheen tyttären konfirmaatiota, mutta ei suinkaan kaikki. Jotenkin tuntuu, että on aika hyvä suositus päätyä paikkaan, jossa paikalliset haluavat syödä ja viettää lauantai-iltaa. Ja nauttimani moussaka – se oli täydellinen! En tiennytkään, että tuo kreikkalaisten kansallisruokalaji voi olla muutakin, kuin välittömät rasvaöverit aiheuttava ateriapommi. Maukasta, mausteista, täyteläistä ja kertakaikkiaan ihanaa oli eilen nauttimani moussaka.

Menee vähän ruokailupainotteiseksi, mutta pitää nyt oikein leuhkia, että tänä aamuna kerkesin aamiaiselle ennekuin fetat oli loppu. Aikainen Minttu fetat nappaa – niin se on! Mutta en vienyt viimeisiä. Ja kyllä olikin hyvää!

Vähän outoja normaaliin elämääni verrattuna nämä ateriatottumukset täällä. Yleensä en syö juuri mitään aamiaiseksi, mutta täällä tulee vedettyä kunnon mätöt. Päivällä en ole syönyt täällä kuin yhden tai kaksi voileipää ja sitten taas illalla kunnon aterian. Tavallaan voisi ajatella, että olisi järkevämpää, jos vaikka joka toinen ruoka olisi tukevampi, mutta niin se nyt vaan ei tunnu menevän. Eikä päivällä toisaalta siinä kuumuudessa ole mikään nälkäkään. Tosin ihan karsea suolanhimo on iskenyt aina iltapäivisin.

Aamiaisen jälkeen pakkailin reppuni vakaana aikomuksena suunnistaa uudelleen Lambi-biitsille, mutta tällä kertaa vähän lähemmäksi Kosia. Kun pääsin uljaan ratsuni luokse, kohtasin murheellisen näyn. Takakumi oli aivan tussuna!

Taluttelin reppanan pyörän korttelin toiselle puolelle pyörävuokraamoon ja olin ihan, että kattokaa ny, näin tässä kävi.

Meni ehkä kolkyt sekuntia, kun pyörävuokraamon setä otti fillarin haltuun ja vakuutteli, että nou hätä madam, we fix this. Ja sitten toiset kolkyt sekuntia, kun samainen setä tuli taluttaen punaista fillaria: is red bike okay with you madam? Madam oli ihan että, juu, toimii tosi hyvin ja niin uljas musta menopelini muuttui kodikkaasti kilkattelevaan ja kitisevään lähes yhtä uljaaseen punaiseen.

Lambilla esitin vaikeasti tavoiteltavaa. Kävin tsekkaamassa rantsun jos toisenkin, mutta yhdessä oli liian kivikkoinen ranta ja toisessa liikaa ihmisiä. Päädyin lopulta mukavan sisäänheittäjän ansiosta Plaza bar & cafén hallinoimalle rannanpätkälle (never underestimate the power of a good sales man!). En ollut oikeastaan ajatellut ollenkaan viettää sekuntiakaan väheksymilläni rantarivitaloaurinkopedeillä. Mutta sitten toisaalta, asioissa on aina monta puolta. Aurinkopetislummit eivät tosiaankaan kuullosta miltään tunnelmallisuuden riemuvoitolta, mutta näin yksin matkustavalle tilanteessa oli monta etua. Joista ei ollenkaan vähäisimpänä se, että viereisessä rivipetirivissä makoili kaksi reipasta ruotsalaisneitosta, joille saatoin jättää Kånkenin vahdittavaksi merilillumisen ajaksi.

Tänään tuli myös todistettua, että ikinäkoskaan ei ole liian myöhäistä oppia jotain. Päivän opetus on se, että tulikuuma rantahiekka on oikeasti tulikuumaa, vaikka yrittäisi vain ihanihan nopeasti kipaista aurinkopetin päätyyn vaihtamaan makuuasentoa. Ja että mustat lipsut ne vasta sitten kuumat ovatkin, jos ne jättää lojumaan aurinkoon. Terkuin nimim. “jalkapohjia kuumottelee vieläkin” ja “tästä lähtien laitan lipsut aina penkin alle varjoon”.

Auringonottoon liittyy monta dilemmaa. Tykkään lojua auringossa, rakastan sitä pikkuisen kuplivan kuumottavaa tunnetta, minkä paiste aiheuttaa iholla. Toisaalta kammoan, suorastaan pelkään, palamista. En varsinaisesti välitä ruskettua ihan älyttömäsi, mutta kyllähän kiva päivetys olisi ihan mukava lomatuliainen. Aikoinaan Costa Rican reissulla olin niin hysteerinen, että käytin koko ajan 50 suojakerrointa ja total sun block -voiteita. Lopputuloksena oli se, että parin viikon loman tokavikana pävänä tajusin olevani aivan valkoinen. Menin sitten aurinkoon ilman mitään suojakertoimia ja poltin itseni, en nyt pahasti, mutta ikävästi kuitenkin.

Nyt olen yrittänyt vetää vähän keskilinjaa. Kasvoille ja dekoltee-alueelle viitäkymppiä, yläkroppaan kahtakymppiä (Nivean voide saatu blogin kautta!) ja muualle viittätoista. Toivotaan, että tällä cocktaililla tulisi kiva päivetys… Vielä en nyt ainakaan ole alkanut hysterisoimaan, että eihän täällä mitään väriä näy missään.

Tadaa! Tein sen! Kävin varaamassa kolmen saaren purjehduksen ihan omin avuin. (buja, Fritidsresor!). Pikkuisen kyllä hirvitti, kun tänäänkin on tuullut niin kovasti, että suurin osa laivoista on jättänyt lähtemättä. Merikarhun ja nallekarhun risteytykseltä näyttävä laivan kapteeni vakuutti, että this boat is not going to sink. Taisi nähdä, miten valahdin kalpeksi, kun kuulin, että merellä on ollut tänään kuusi metriä korkeat aallot… Elikkä voitte tulla sitten naaraamaan tuonne Aigeian merelle, jos huomenna ei kuulu matkapäiväkirjajuttua… ehe ehe.

Päätin sitten esitellä tuon 30 cm leveän partsin oviaukkoni yhdessä illan asuni kanssa – haha!

• paita, Mintun ompelimosta
• shortsit, H&M
• sandaalit, Moheda
• korvikset (hyvin näkyy…), Glitter (saatu blogin kautta)

Ja vielä äärimmäisen taidokas close up peilin kautta… En käsitä, miten jotkut osaa tehdä näistäkin ihan kivan näköisiä kuvia!

Illalliselle läksin fillarilla, kuinkas muuten. En enää viitsi kulkea jalan lyhyttäkään matkaa, kun pyöräily on täällä niin helppoa. Kaikki pääväylät on varustettu selkeillä vaalenpunaisilla (!!) hyväpäällysteisillä pyöräkaistoilla. Ja sielläkin, missä pyöräteitä ei ole, autoilijat tuntuvat olevan todella herkkiä huomioimaan fillareilla liikkujat. Arvostan!

Suuntasin vanhaan kaupunkiin, kun se eilen illalla jäi tekemättä. Siinä matkalla tajusin, että vaikka eilen annoinkin vähän elitistisen väheksyviä kommentteja turistirihkamasta, kyllä nuo tuollaiset romukaupat kuitenkin jotenkin kuuluvat lomamatkan maisemankuvaan. Kai se on se, kun lapsena on äiskän ja iskän kanssa matkustaessa tottunut, että tällaiselta lomakohteessa pitää näyttää, että tuostakin näkymästä tulee jotenkin hyvä olo. En silti edelleenkään ajatellut mennä ostoksille. 😀

Elia-nimisestä ravintolasta sain suosituksen sekä oppaalta että täältä blogin kautta. Reippaana suunnistin kartan kanssa, mutta kun kolmatta kujaa tarkastelin turhaan, oli pakko taipua ja kysyä neuvoa. Minä kun olen aina kuvitellut, että legendaarisen surkean suuntavaistoni vastakohdaksi olisin erinomainen kartanlukija. Mutta ei, kysymättä ei olisi löytynyt.

Ruokalistalta tilasin Elia’s souvlaki -annoksen, jossa on kana-, possu- ja lammasvarras. Annos oli aivan mahtavan suuri ja kivan mallisia friteerattuja perunoita söin ehkä kaksi. Mukana oli myös kaalipohjainen salaatti, joka oli yllättävän maukasta karusta ulkonäöstään huolimatta. Pääasia oli kuitenkin vartaat ja grilliruokafanille ihanasti parilalle maistuvat mehevät lihanpalat toimivat erinomaisesti. Muutenkin grillatun ruuan tuoksu leijui houkuttelevasti koko paikan yllä.

Aivan mahtava päivä oli taas tänään! Nyt täytyy käydä kiireen vilkkaa nukkumaan, että on huomenna reippaana meriseikkailussa!

Päivä ei ole ihan vielä pulkassa, vielä olisi tarkoitus hilpaista vanhaan kaupunkiin syömään jotain illallista, mutta tässä kynsilakan kuivumista odotellessa tulikin hyvä hetki kertoilla tämän päivän kuulumisia.

Tai aloitetaan oikeastaan viime yön kuulumisilla. (Ei, ei mitään sellaisia kuulumisia!! Haha!). Yleensä tropiikissa on sellainen tapa, että peittona on vain lakana. Eilen oli tosi kuuma päivä ja ajattelin, että kai se sitten on ihan ookoo, että täälläkin nukutaan niin kevyillä varusteilla. Sängyssä ei ollut peittoa tai mitään viltin tapaista, eikä edes päiväpeittoa, mutta en sitten jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Yksi tämän hotellin erikoisuuksista on ilmastointi, joka toimii samalla tavalla kuin valot yleensä hotelleissa. Elikkä avain laitetaan eteisessä olevaan tsydeemiin ja – hups – valot alkavat toimia ja ac hurahtaa päälle. En ole mikään ilmastoinnin suuri ystävä, mutta tuo tuntui olevan sen verran miedolla viilennyksellä, ettei se iltasella haitannut.

Nukkumaan mennessä laitoin oikein yöpaidan päälle, kun ajattelin, että pikkuisen tuntuu raikkaalta. Muuten fiilis oli hyvä, koska selvisi, että hotellissa on 24 h respa ja yövahtina oli salskea ja ystävällinen nuorimies. Tuumasin, että eiköhän Minttu tässä uskalla ihan rauhallisin mielin käydä unten maille. (Jaahas, nyt täältä muuten meni sähköt, saas nähdä, milloin saan tämän julkaistua…) Joskus neljän aikaan heräsin siihen, että olen niin kertakaikkisen umpijäässä, etten moista ole kokenut sitten partioaikojen talvivaellusten. Nappasin avaimen pois sähkökatkaisimesta ja puin päälleni kaikki vähäiset lämpimät vaatteet, pitkähihaisen paidan, puuvillaisen maksimekon ja treenisukat. Lakanan kaveriksi vedin peitoksi onneksi jo siinä vaiheessa kuivuneen kylpypyyhkeen ja sain kuin sainkin nukuttua aamuun asti.

Tänään kävin ensitöikseni pyytämässä peiton – eli ensi yönä ei onneksi tarvitse palella. Enkä jätä ilmastointia päälle, vaikka se tarkoittaakin sitä, että en voi jättää vessaan valoja, niinkuin tykkään hotellissa aina tehdä.

Vuorokausi alkoi siis viittävaille jäätymiskuolemalla, mutta päivä alkoi mukavasti aamiaisella.

En odottanut mitään kovinkaan kaksista aamupalabuffeeta tämän tason hotellista. Sen verran olin myös ehtinyt valmistautua matkaan, että olin lueskellut TripAdvisorista, mitä ihmiset ovat sanoneet Kos Bay -hotellista. Taisin ihan naureskellen kertoa jollekin kotona ennen lähtöä, että joku tampio oli kommentoinut, miten kamalaa oli ollut, kun jos aamiaiselta oli jokin loppu, sitä ei tuotu lisää, vaikka olisi pyytänyt. No, sain tuntea tänään omissa nahoissani tuon pettymyksen!

Aamiaisaika on 7.30 – 9.30, itse olin paikalla aika tasan tarkkaan klo 8.30. Näin, miten monet herkuttelivat fantastisen makoisan näköisellä feta-juustolla ja kalamata-oliiveilla. Buffetissa oli vain tyhjä feta-lautanen – ja lisää ei tullut! Arvatkaa kuka on huomenna aamulla jo 7.20 jonossa paikalla! Haha!

Aamun ensimmäinen ohjelma oli Fritidsresorin – arvoisan matkanjärjestäjäni – järkkäämä info-tilaisuus. Tunsin oloni oikein kunnolliseksi ja reippaaksi seuramatkalaiseksi, kun läksin hyvissä ajoin marssimaan kohti tapaamispaikkaa.

Tarkoitus oli ottaa oikein ajastimella aikaa, miten kauan tästä kävelee ihan keskustaan asti. Heti ensimmäisessä kadunkulmassa tuli vastaan italialainen grade famiglia kävelemässä siis poispäin keskustasta. Perheen teini-ikäinen tytär pysäytti Mintun ja kysyi että madam, tiedätkö, missä on kaikki kaupat. Lähestulkoon vuorokauden täällä viettäneenä opastin heidät oikeaan suuntaan. Tunsin oloni tosi tärkeäksi!

Parin valokuvauspysähdyksen ja turist-info -session jälkeen iPhonen timer näytti noin puolta tuntia, kun olin ihan siinä varsinaisella sataman keskusaukiolla. Ei mikään ihan kamala matka toisin sanoen, mutta onhan tuossa vähän tallusteltavaa.

Ennen reissuun lähtöä monet varoittelivat, että kaltaiseni blondi, vaikkei olekaan enää missään pimu-iässä, ei saa täällä hetken rauhaa. No, kaikille kiinnostuneille voin kertoa, että kaikenlainen tunkeilu, ehdotusten tekeninen ja flirttailu on loistanut totaalisesti poissaolollaan. Tähän mennessä ainoat, jotka on ihmetellyt että where is your husband ja kuule jää tänne meidän kanssa viettämään mukavaa elämää, on kuvan vanha gubbe kavereineen, kun pyysin saada ottaa kuvan. Valmistumassa on huomisen kalansaaliin syötit.

Info-tilaisuudessa oli napakan informatiivinen meininki. En nyt olettanutkaan, että heti aamusta mitään ouzo-juhlia alettaisiin viettää, mutta silti vähän yllätyin, että ohjelmassa oli tosiaan ainoastaan ja vain, puhtaasti infoa. Ei edes pientä esittelykierrosta tai muuta ryhmähengen nostatusta.

Käytin tilaisuuden kuitenkin hyväkseni ja kyselin ravintolasuosituksia ja missä on parhaat biitsit, mihin kannattaa mennä pyöräretkelle etc. Ravintoloita täällä on luonnollisesti aivan vieri vieressä, mutta on sanomattakin selvää, että jotkut niistä on parempia kuin toiset. Luulisi oppaiden tietävän tuollaisen. Sama juttu pätee rantoihin. Käytännöllisesti katsoen koko rantaviiva on biitsiä, paitsi venesatamien kohdalla. Lähes kaikkialla on kuitenkin vaihtelevasti maksuja ja toisaalta on kiva käydä vähän eri paikoissa nyt kun on lomalla. Vähän kuin laskettelulomalla on kiva kokeilla eri rinteitä ja toiset on hauskempia kuin toiset.

Läksin info-tilaisuuteen vakaana aikomuksenani varata paikka retkelle. (How charter can you be!?) Täällä blogissakin sain vinkin, että kolmen saaren purjehdusretkelle kannattaa ehdottomasti osallistua. Tuumasin, että kyllä se varmasti on sen 43 euron arvoinen, minkä retki kustantaa, vaikka vähän kyllä kirpaseekin. Sitten satamassa tajusin, että kyseisiä matkoja järjestetään toooodella paljon ja issekseen ostettuna reissu kustantaa about 25 – 30 egee. Kysyin oppaaltakin, että mitä tuolla korkeammalla hinnalla sitten saa – ja vastaus oli, että oppaan palvelut ja – ööö – kuljetuksen. Ensin ajattelin, että otan kuitenkin tuon Fritidsresor-retken, mutta tässä päivän asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että eihän siinä ole mitään järkeä!

Lisäksi menemällä purjehdusretkelle privaatisti, voin mennä milloin vain, kun taas virallinen retki olisi vasta torstaina. Torstai on oman reissuni viimeinen päivä, eli jos sattuisi niin kova merenkäynti, että laivat eivät pääse lähtemään (niinkuin esmes tänään), jäisi koko seikkailu kokematta. Niin että taidan nyt kuulkaa olla taas tosi wild and crazy ja järkätä retkeni ihan itse. Sitäpaitsi säästyneillä rahoilla syö täällä ihan hyvän illallisen!

Henkilökohtaisessa matkasuunnitelmassani luki info-tilaisuuden jälkeen “pyörän vuokraus” ja sitten “biitsi”. Päädyin kuitenkin pyörimään vanhaan kaupunkiin hyväksi toviksi. Piti vain kurkistaa pikkasen, kun opas kiltisti oikein karttaan merkkasi, että minne kandee mennä, mutta yksi kuja johti toiseen ja… Tiedättehän, miten siinä helposti käy…

Sain oppaalta vinkin kivasta kauppahallista, joka sijaitsee vanhan kaupungin keskellä olevalla torilla. Käväisin sielläkin nopeasti ja vihannesvalikoimat tekivät suuren vaikutuksen. Samalla mietin kuumeisesti, mitä kivaa voisin tuoda täältä tuliaisiksi Karkille ja Peetulle. En nyt muutenkaan ole todellakaan mikään matkamuistorihkaman keräilijä, mutta kyllä nuo kauppahallin taakse pinotut “made in China” -laatikot vei viimeisenkin innon.

Vanha kaupunki -kierros osoittautui yllättävän antoisaksi. Olin jo etukäteen epämääräisen tietoinen siitä, että Kos ei ole mikään vain ja ainoastaan turisteja varten kyhätty fun factory, mutta kun sattumalta törmäsin ikivanhoihin Kosin vanhan sataman raunioihin, tuli kyllä melkein juhlallinen olo. Että täällä on ollut jengiä jo joskus 2300 – 2000 eKr. on kai aika tavallista näille Välimeren tienoille. Silti tuollaiset, vanhan sataman ja kauppakeskuksen rauniot pistää väkisinkin hiljaiseksi.

Heittäydyin myös melkein filosofiseksi, kun aloin miettiä, että miten korkealla meren pinnan on täytynyt tuolloin olla, jos kerran vanha satama on nyt ihan reilusti korkean mäen päällä. Kaikki kunnia ympäristön suojelulle – tietenkin – ja ilmastonmuutoksen vastustamiselle, mutta jos kerran meren pinta on joskus ollut oikeasti noin korkealla, mitä on tapahtunut, että se sitten on laskenut niin käsittämättömän paljon?

Ympäristöpohdiskeluista henkilökohtaiseen autuuteen: vuokrasin fillarin! Mikä mahtavan ihana vapauden tunne voikaan tulla niin pienestä asiasta! Taas teki mieli nauraa ääneen (ja taisin pikkuisen tirskahtaakin), kun oli vaan niinku niin huippua viilettää polkupyörällä tukka merituulessa hulmuten pitkin rantabulevardia. Sain vielä tosi hyvän diilin. Viikkovuokra on monessa paikassa 35 euroa. Menin hotellin lähellä olevaan, ei niin fancyyn mestaan, ja kysyin, että miten olis, kun tarttisin menopelin vain viideksi päiväksi. Setä tuumi hetken ja sanoi, että jos otat tuon (heidän yksinkertaisin malli), niin saat sen viidellätoista eurolla. Olin ihan että jees pliis ja tänne pyörä heti!

Fillarissa on kori tavaroita varten, mukava mummomainen pysty ajoasento, valot (ei vielä testattu) ja jopa vaihteita (3 – 5, en ole ihan varma). Parasta on kuitenkin tunne – ja se on vapaus!

Käytiin yhdessä fillarin kanssa ihan ensi töiksemme täydentämässä ruokavarastoja. Fetajuustoa, kymmenen litraa vettä vaihtelevan kokoisissa pulloissa, leipää, tavallista juustoa, jogurttia ja pari paikallista Mythos-olutta kulki (aika) mukavasti pyörän kyydissä. Ja tomaatteja – ei pidä unohtaa tomaatteja, sillä ne on, niinkuin eräät blogini lukijat tietävätkin, täällä aivan taivaallisen hyviä!

Ensimmäinen fillariretkeni suuntautui noin kolmen kilometrin päässä olevalle Lambi biitsille. Pyöräilin epähuomiossa ihan Lambin päähän Mylos-nimiseen rantaan. Oli oikein tosi mukava, joskin erittäin tuulinen, rantsupäivä. Olin melkein unohtanut, miten mielettömän kovaa ääntä aallot voivat pitää. Se tuntui niin ihanalta ja rauhoittavalta, että en edes jaksanut ja viitsinyt keskittyä kirjaani. Lilluin vain aalloissa ja ajattelin omia ajatuksiani aurinkopetillä maatessa. Aivan täydellistä!

Ihan täydellistä ei kuitenkaan ole tämä päivän asukuvien ottaminen. Haha! Mylos Beach Barin sisäänkäynnin vieressä törmäsin reissun ensimmäiseen kokovartalopeiliin. Tässä siis rantsuloma-Mintun virallinen päivän asu:

• saronki, ostetttu Thaimaasta noin ziljoona vuotta sitten
• lipsut, Havaianas
• reppu, Kånken
• aurinkolasit, Tiger of Sweden

Terkkuja Kosilta!! Täällä on aurinkoa, lämpöä, meri ja hyvää ruokaa! Me so happee!!

Aikaisemmilla reissuillani olen aina kirjoitellut matkapäiväkirjaa käsin nahkakantiseen muistikirjaan. Nyt en tullut hankkineeksi uutta Moleskinia – ja muutenkin ajattelin, että täällähän nämä matkahöpinätkin pysyvät hyvässä muistissa ja itselle myöhemminkin helposti löydettävissä. Ainoa miinuspuoli on se, että blogiin ei pysty teippaamaan autenttisia käyntikortteja, bussilippuja ja servetinkulmia, mutta ehkä niistäkin kuolemattoman tärkeistä artefakteista riittää, kun on kuvat täällä.

Elikkäs nyt seuraa viikon ajan matkapäiväkirjatyyppisiä päivityksiä. Ajatus oli kyllä ottaa ihan asukuviakin, otin oikein jalustan mukaan (miettikää!! LOL!), mutta eihän tuota mun partsin ovea saa kuin ehkä 30 cm auki, mahdun siitä justjajust itse, eli ei se mikään ihan otollisin asujen kuvauspaikka ole. Katsotaan nyt keksinkö täältä ketään, jota kehtaisin pyytää kuvausassistentiksi…

Mintun Kos -matkapäiväkirja, eka päivä eli perjantai 30.8.2013

Lento lähti tänään Arlandasta oman mittakaavani mukaan aivan sika-aikaisin, klo 5.30. Tällaisena totaalisena charter-noviisina en uskatanut uhmata Fritidsresoreitten vaatimusta, että kentällä pitää olla peräti kaksi tuntia ennen lähtöä. Tavallisesti en juuri varaile ylimääräistä terminaalissahengailuaikaa, kun on kyseessä läpeensä tuttu lentokenttä. En ollut kiinnostunut lohkaisemaan varsin vaatimattomasta matkabudjetistani penniäkään lentokenttämatkoihin, mikä tarkoitti sitä, että suuntasin kentälle julkisilla liikennevälineillä. Normaaliin aikaan SL:n välineitä joustavasti yhdistelemällä meiltä kotoa pääsee Arlandaan reilussa tunnissa. Voin kertoa että keskellä viikkoa pikkutunneille sijoittuva ajankohta ei ole aivan yhtä antoisa.

Eilisillan hässäkkää lisäsi vielä Tillskärarakademin satavuotisjuhlat, joita en voinut jättää väliin – sekä kaikenlaiset muut hommat, joita olen ilokseni itselleni kasannut. Lopputulos oli se, että olin eilen kotona yhdeksän aikaan illalla parin skumppalasillisen hilpeässä huurussa, enkä ollut edes aloittanut pakkaamaan vielä. Matkalaukku oli sentään haettu jo kellarista. Vaellukseni kohti lentokenttää oli määrä alkaa tasan kahdeltatoista lähtevällä bussilla, joten olihan tuossa hyvin aikaa. Haha!

Hiukan jännitti, että mitähän oikein on jäänyt, mutta toistaiseksi en ole keksinyt kuin kolme asiaa: hammaslanka, euro-kolikkokukkaro ja Berocca. Kaikkia niitä ilman selviän kyllä viikon ihan mainiosti. Kolikko-ongelma onkin jo ratkennut ihan itsestään, hammaslankaa saa täältäkin varmasti jostain ja vitamiinia posottaa taivaalta, joten nou hätä. Sen sijaan ihmettelen, että tarvitsenko tosiaan viisi kirjaa matkalukemiseksi? (Syyskuun Ellen lisäksi…). Ihan niinkuin matkalaukku ei jo muutenkin painaisi ihan tarpeeksi!

Matka meni ihan hyvin. Olin todella hyvissä ajoin kentällä ja hetken ihmeteltyäni, miten oikein saan aikani kulumaan, seurasin lukuisten reppumatkailijoitten esimerkkiä ja heitin pitkäkseni lentokentän penkille. Kun herätys pärähti soimaan tunnin kuluttua, huomasin nukkuneeni ihan sikeästi. Sama meininki jatkui lentokoneessa. Tuskin oltiin vielä edes ilmassa, kun jo olin unessa. Sinänsä hyvä, koska täytyy tunnustaa, että se seuramatkoille ilmeisesti tyypillinen äänimaailma (mamma, mammaaa, MAMMMAAA!!) koetteli aika tavalla Mintun matkailija-zen -hermoja. Sen sijaan yksikään niistä noin kuudestasadasta (siltä se tuntui…) alle kolmivuotiaasta, jotka koneeseen ahdettiin, ei saanut kunnon itku-potku-raivaireita tahi muunlaista hermoromahdusta, mikä on kaikkien tilastojen mukaan täysin mahdotonta. Mutta ihanaa.

Laskeutumisen jälkeen koin veret-seisauttavan seuramatkahetken: koko koneellinen ihmisiä puhkesi valtaviin aplodeihin, kun lentsikka oli saatu turvallisesti takas maan kamaralle. I say no more.

Kosin pikkuruisella kentällä tuli heti kotoisa olo, kun samalla matkalaukkuhihnalla jaettiin myös Helsingistä tulleen Norwegianin matkatavaroita. Sittemmin kävi ilmi, että suomalaisia on täällä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia – eli ihan älyttömän paljon!

Tässä vielä lentokentällä koitan todistaa itselleni, että kyllä, täällä sitä ollaan ja tuo ihana mollukka taivaalla on aurinko ja tämä ihana lämmin tuuli on ihan vaan mua varten!

Olin kunnon seuramatkahenkilö lomaa varatessani ja maksoin kiltisti lisämaksun matkatoimiston lentokenttäkuljetuksista. Harmittaa ihan, että en huomannut ottaa kuvaa viehättävästä oppaasta, joka seikkaperäisesti kertoi bussilastilliselle ihmisiä kaikkea olennaista jännittävästä matkakohteestamme. Olo oli samalla kertaa surrealistinen ja turvallinen. Meistä pidetään huolta, me laitamme turvavyöt kiinni ja muistamme juoda vain pullotettua vettä!

Pikkuruinen Kos Bay hotelli näyttää livenä vieläkin pienemmältä kuin matkanjärjestäjän verkkosivujen laajakulmalla otetuissa kuvissa. Haha! No, eipä tuo nyt mikään yllätys ollut.

Huoneet eivät olleet vielä valmiita, mikä sekään ei ollut yllätys, koska olimme paikalla jo ennen puolenpäivän virallista huoneidenluovutusaikaa. Vaihdoin aulan nurkassa farkut hellemekkoon ja lähdin tutkimaan ympäristöä.

Hotelli sijaitsee aivan huvivenesataman vieressä – ja täytyy kyllä sanoa, että katseltavaa riittää, vaikkei mikään veneintoilija olisikaan. Yksi Suomen lippukin siellä liehui kaikkien komeuksien seassa. Tuli heti niin kotoinen olo!

Kävelin rantabulevardia melkein keskustaan saakka. Tai no, voiko sitä kävelyksi sanoa, kun pysähdyin joka kolmannella askeleella näpsäisemään kuvan vihreänsinisenä läikehtivästä merestä ja upean sinisestä taivaasta. Valehtelematta tuli otettua sata lähes identtistä kuvaa… Melkein kuin en olisi voinut tajuta, että tämä kaikki on totta. Niin kaunista ja niin hillittömän makeeta saada olla täällä!

Heti ensimmäisessä mahdollisessa kohdassa rynnin rantaan liottamaan varpaitani kirkkaassa lämpimässä vedessä. Taisin nauraa ihan ääneen, kun oli niin hienoa.

Aavistuksen vähemmän hienolta tuntui, kun olin silmäillt useammankin rantakahvilan ruokalistoja. Hintataso ei todellakaan ole mikään hillittömän edullinen täällä. No, onneksi pakkasin ruokailuvälinesetin mukaan – täytyy yrittää hoitaa osa aterioista omalla partsilla tai piknik-tyyliin. Sitten voi välillä käydä jossain ulkonakin syömässä.

Hetken mietin, että jos jäisinkin tänne. Englanti sujuu – eikä hollankikaan voi niin hillittömän vaikea kieli olla. Haha!

Pienen kävelylenkin jälkeen palasin takaisin hotellille ja sain huoneeni. Parvekkeelta on näköala satamaan, mikä on oikein mukavaa. Muuten voisin vähän nillittää (eikös hotellihuoneesta valittaminen kuulu charter-matkailijoiden perushommiin?). Olen maksanut yli 900 kruunun lisämaksun siitä hyvästä, että saan kahden hengen huoneen yksin käyttööni. Tämä koppi on kyllä niin pieni, että tästä ei kahden hengen huonetta saisi tekemälläkään. Eden matkalaukkuni ei mahdu avonaisena mihinkään… Vessanpytyn vesikin valuu koko ajan.

No toisaalta, täällä on hyvä toimiva wi-fi – eikä sitä nyt muutenkaan hotelliin olla tultu asustelemaan. Enkä ole meluherkkä. Pystyn kyllä nukkumaan, vaikka pytty lorisisikin. Että never mind.

Muotibloggari on suurshoppaillut! Piz Buinin after sun oli täysin heräteostos. Tuntui jotenkin siltä, että aurinkolomalla pitää olla after sun -voidetta! Smashboxin luonnollisen pinkiksi muuttuva huulia pullistava kiilto oli supersuosikkini muutama vuosi sitten. Nyt tajusin tarvitsevani jälleen sellaisen. Pullonavaaja-korkkiruuvi oli pakollinen tarvekaluhankinta, joka sattumalta matsaa muihin ostoksiin. Ihanaa!

Tältä reissulta ei sitten varmasti muita ostoksia tulekaan. Paitsi kisu- ja kotivahtina toimiville Karkille ja Peetulle pitää tietty keksiä jotain kivaa.

Tärkein missio huoneen saamisen jälkeen oli tietty hypätä bikineihin ja painua uimaan. Kävelin hotellilta toiseen suuntaan – keskustasta poispäin – ja löysin mielettömän kivan ja uiskenteltuun hyvin sopivan poukaman. Lilluin vedessä varmaan yli tunnin ja nautin olostani. Vesi ei voi olla astettakaan alle kolmenkymmenen, niin mielettömän ihanalta se tuntuu. Siinä pulikoidessani muistin, kuinka aikoinaan äidin ja isän kanssa matkoilla olessani saatoin olla tuntikausia vain meressä. En olisi mitenkään halunnut nousta takaisin kuivalle maalle, mutta sitten alkoi tulla jo niin järjetön nälkä, että oli ihan pakko. Rauhoittelin itseäni, että mitä todennäköisimmin meri on paikallaan vielä huomennakin.

Pieni takaisku sattui, kun kävin juomassa yhden after beach -oluen. Paikka oli oikein mukavan tuntuinen, omistajana sattumalta suomalainen, kivan ja välittömän oloinen Jaana. Maksettuani tajusin kuitenkin, että noviisia ulkomaanrahalla maksajaa oli huijattu ja bissestä kiskottu yli kaksinkertainen hinta. Eihän tuossa mistään isosta rahasta ole kysymys tietenkään, mutta on niin mäntti tunne tulla huijatuksi. Olin ajatellut, että voisin mennä samaan paikkaan syömäänkin, kun olisin ensin käynyt vain hotellilla suihkussa ja laittamassa vähän järkevämmät vaatteet. Mutta nyt en tosiaankaan aio mennä sinne toista kertaa. Nih.

Päädyin hotellin lähellä olevaan kivan näköiseen tavernaan syömään kunnon Horiatiki-salaattia ja tassillisen tsatsikia. Viimeksi Kreikassa ollessani söin joka ikinen päivä kreikkalaisen salaatin. Tällä reissulla ajattelin olla vähän vähemmän rabiaatti, mutta kyllä tuo nyt näin ensimmäisen illan kruunasi aivan täydellisesti!

Nyt on tämä bloggari aikas kuitti viimeisen vuorokauden seikkailuista. Aika laittaa pää tyynyyn ja kiskoa unta palloon, että jaksaa taas huomenna aurinkolomailla. Ajattelin vuokrata polkupyörän ja lähteä vähän tutkimaan lähirantsuja, joita kuulemma pitäisi löytyä ihan muutaman kilometrin säteellä useampiankin. Ensin tosin olisi Fritidsresorin tervetulotilaisuus, mitä en halua jättää väliin. Kun ollaan seuramatkalla, niin ollaan sitten kanssa!

Joskus käy niin, että työpäivän, jumpan, illallisen ja muiden välttämättömien säätöjen jälkeen sitä avaa tietokoneensa, klikkaa pahaa-aavistamattomasti jollekin sivustolle ja seuraavan kerran, kun vilkasee kelloa, onkin pari tuntia hävinnyt jonnekin. Tänään kävi niin.

Piti vain ihan äkkiä vilkaista mitä interwebsissä tapahtuu. Tehdä sellainen tiluksien tarkastuskierros – tiedättehän – facebook, meili, blogikommentit, facebook, lemppariblogien uudet päivitykset, facebbook, ja sitten työstää valmiiksi työn alla oleva kiva silmälasipostaus. Jossain prosessin vaiheessa satuin kuitenkin klikkaamaan itseni tumblr-sivustolle Des Hommes et des Chatons. Arvaahan sen kuinka siinä kävi. Ainoa keino, millä sain riistettyä itseni pois kisujen ja miehien kuvia pläräämästä, oli postauksen tekeminen aiheesta tänne teidänkin iloksenne!

Kaikki kuvat siis täältä ja ei, en t o d e l l a k a a n osaa sanoa, mikä näistä olisi eniten lemppari! Miau!

Ette ikinä arvaa, mitä menin tekemään!?

Kyllästyin nysväilyyn ja sitten-kun -ajatteluun ja siihen, että pitäis olla jotenkin hirmu omaperäinen ja viilee ja sitten ajattelin, että teenpä jotain ihan älyttömän älytöntä, mahtavaa, hurjaa ja laimeeta. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että olen vähintäänkin pestautunut parrakkaaksi naiseksi kiertävään sirkukseen – tai jotain muuta kertakaikkiaan ihmeellistä. No maailman mittakaavassa se ei varmasti ole mikään häkellyttävä asia, mutta itselleni kuitenkin iso juttu on se, että varasin itselleni viikon reissun, äkkilähdön, charterin Kreikkaan Kosin saarelle!!

Kyllä, tiedetään, että charterin varaaminen on aika laimeaa. Muistaakseni en ole sitten sen jälkeen käynyt pakettimatkalla, kun viisitoistaveenä lakkasin matkustamasta äiskän ja iskän kanssa. Tai ei, saattaa olla, että joku matka tehtiin ihan matkanjärjestäjän ehdoilla silloin, kun Karkki oli pieni – ja Peetu vasta suunnitelmissa. Sen jälkeen matkat on rakennettu itse, lennoista kuljetuksiin, majoitusvarauksista elämysretkiin.

Nyt en vaan jaksanut. Vitsi miten helpolta tuntui vaan klikata yhtä ostonappulaa – ja siinä oli sitten lennot ja majoitukset samassa paketissa. Olin niin kertakaikkiaan nössö, että ostin samaan syssyyn myös Fritidsresoreitten tarjoamat lentokenttäkuljetukset. Haha!

Jos charterin varaaminen onkin aikas nynnyilyä, itse reissuun lähteminen onkin sitäkin jännittävämpää. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähdössä reissuun ihan ypönä!! IIIKS!

Ja jälleen tiedetään, että on olemassa naisia, jotka matkaavat maailman ääriä ympäriinsä keskenänsä ilman pelon häivää. Minttu on kuitenkin viettänyt koko matkustavaisen ikänsä erilaisten laumojen, perheen, kaveripiirin, työkavereitten tai jonkun miehenpuolikkaan kanssa. Varsinaisesta matkalla yksin olemisesta ei ole juurikaan kokemusta. Tai siis ei ollenkaan.

Tuossa kuvassa on mahtavan upea hotellini Kos Bay!

Matkakohteen valintaan vaikutti muutama asia. Ensinnäkin lähtöpäivän piti osua välille 30.8. – 1.9. Näin ehdin mellastamaan muotiviikon viimeisimmätkin kekkerit ja palaan kuitenkin kotiin Svennelään ajoissa ennen töiden alkua. Toisekseen hintakattoni oli todella alhaalla – eli suomeksi: hain mahdollisimman edullista äkkilähtöä.

Henkisistä ja ideologisista syistä karsin Turkkiin suuntautuvat matkat heti pois ja lähestulkoon samoista syistä kaikki kohteet/hotellit, joiden kuvauksessa viitattiin jotenkin lapsiystävällisyyteen tai perhelomajuttuihin. Myöskään mitkään kaukana kaikesta muusta kuin toisista hotelleista sijaitsevat resortit eivät tuleet kysymykseen – vaikka aivan mielettömän näköisten rantojen läheisyydessä useimmat niistä vaikuttivatkin sijaitsevan. Mitä ihmettä minä siellä yksinäni tekisin? Katselisin, kun pariskunnat pitävät toisiaan romanttisesti kädestä ja unohtuvat tuijottelemaan toisiaan silmiin?

Kos vaikutti mielestäni heti tosi kivalta. Vähän kylämeininkiä, kivoja tavernoja ja silleen, mukavan ja siistin näköinen satama-alue (hotellini sijaitsee aivan huvilaivasataman vieressä), helposti pyöräiltävä hyvin hoidettu rantabulevardi ja useampikin kaunis ranta sopivan fillarimatkan päässä.

Vasta jälkeenpäin sain kuulla, että Kos on varsinainen teinipentujen bile-saari. Oh well. Nyt ainakin tuntuu siltä, että mielummin sitä, kuin aivan tyhjää kuollutta eläkeläismeininkiä… Katotaan sitten, mitä mieltä olen takaisin tullessa!

Vähän kyllä itseänikin ihmetyttää, miksi tämä reissu nyt niin kovasti tuntuu jännittävän. Olen nyt kuitenkin matkannut ihan paljonkin yksin. Siis lentänyt työmatkoja, ollut paikoissa ja maissa, joissa en hallitse paikallista kieltä, joutunut selvittämään asioita erilaisissa kulttureissa etsetera. Totuus on se, että ei ne käytännön asiat todellakaan jännitä yhtään. Tiedän aivan mainiosti, että pärjään. Tietäisin pärjääväni vaikka olisin lähdössä huomattavasti kauemmaksi ja huomattavasti eksoottisempaankin paikkaan kuin Kreikan perinteikkäälle pakettimatkasaarelle, jossa paikalliset ovat tottuneet törppöihin turisteihin.

Täytyy tunnustaa, että eniten jännittää, että uskallanko nukkua yksin. Olen helposti niin säikky jopa kotona, että joskus en saa unta, ennenkuin olen käynyt tarkistamassa, että ulko-ovi on lukossa… Toisaalta, äh, kai sitä nyt sentään uskaltaa nukkua? Tokana yönä ainakin??

Toinen asia, mikä jännittää, on se, että pystynkö pitämään hauskaa. Olen niin tottunut siihen, että ilo tulee jakamisesta. Hyvä olo monikertaistuu yhdessä olemisessa. Ajattelenko matkalla koko ajan, että olisinpa jonkun kanssa, vai osaanko nauttia olostani yksin?

Kuvista kiitos: Finnmatkat