Aina ulkomailla ollessani toivon, että tuntisin jonkun paikallisen foodien, jolta voisi kysellä ravintolavinkkejä. Etenkin vähän suuremmista kaupungeista löytyy aina niitä uskomattomia helmiä, joissa ruuan, palvelun, tunnelman ja hintojen taso on uskomattomalla tavalla kohdallaan. Valitettavasti visiitillä oleva, turisti, osuu äärimmäisen harvoin sattumalta kyseisiin huippupaikkoihin. Yhteistä niille on konstailematon kunnianhimo, rakkaus ruokaan, asiakkaiden kunnioitus ja kiva fiilis. Yhteistä on myös matalan profiilin ilme ilman neon-valoja tai turistikartan reunasta löytyviä mainoksia.
Kerron teille nyt paikallisen vinkin: tuollainen huippuravintola Tukholmassa juuri nyt on Nytorget 6.

Käytiin Karkin ja Peetun kanssa viikko sitten juhlistamassa Mintun synttäreitä tuolla. Peetu oli jo testannut Nytorget 6 -menuta kavereittensa kanssa muutamaa viikkoa aikaisemmin ja hyväksi todennut.
Ihastuin heti ensimmäisenä paikan lämpimään tunnelmaan. Nytorget 6 on vähemmän posh ja enemmän ravintolamainen kuin naapurissa sijaitseva Urban Deli, joka sekin toki on edelleenkin ihan suosikkilistalla. Väkeä oli lähes tungokseksi asti, mutta mitään stressaavaa kaaoksen tunnetta ei ollut. Henkilökunta oli erittäin hyvin tehtäviensä tasalla, eikä meidän Karkin kanssa tarvinnut tungeksia lainkaan saadaksemme odotteluviinilasilliset kouraamme.

Karkki Instagrammaa kivassa ruukussa tulleita savustettuja manteleita ja meidän viinilasillisia.

Aidosti ystävälliseltä tuntuva henkilökunta on kyllä sellainen etu ravintolalle, että sitä on mahdotonta mitata rahassa. Asiakaspalvelijoiden soisi laajemminkin tajuavan, että asiakas ei ole tyhmä, feikkihymy ei fuulaa ketään. Nytorget 6 -ravintolassa tuli sellainen olo, kuin olisi oikeasti ollut vieraana – siis erittäin positiivisella tavalla.
En ole ihan varma olenko henkilökohtaisesti sitä mieltä, että haluan nähdä ravintolan keittiöön. Se tuntuu nyt kuitenkin olla tapana tasan kaikissa uusissa täkäläisissä mestoissa. Toisaalta, jos kauhan varresta löytyy kiherryttäviä söpöläisiä, niin mikä ettei…

Samppanjaa Mintun synttäreitten kunniaksi. Mmmm.

Gratinoitua mozzarellaa, tonnikalaa (se oli fair trade ja muutenkin reilusti tuotettu – muuten en olisi tilannut!), friteerattua fetajuustoa, itse tehtyä salsiccaa, perunoista tehtyjä “ranskalaisia”… En edes muista, mitä kaikkea ihanaa syötiin, mutta tajuttoman hyvää oli! Ja hintataso vähintäänkin inhimillinen.

Kannattaa siis tosiaan laittaa muistiin Nytorget 6 -ravintola. Tämä on nyt se “paikallisen vinkki”, mitä aina toivoisi kuulevansa.
(PS. Tietokone toimii taas! Varmaan pitäisi kyllä viedä kaveri Mac-huoltoon tutkittavaksi…)

Hiihtoloma loppui ja tänään oli ohjelmassa oikeastaan ainoastaan ja vain kotiinpaluu. Noin kuuden tunnin ajomatka sujui yllättävänkin leppoisasti. Edes Sälenin hiihtokeskuksen kohdalla ei ollut mitään erityisiä ruuhkia. Lounaspaussi oli suunniteltu puolillepäivin pikkukaupunkiin Ludvikaan.
iPhonen kartta-appi ehdotti useampaakin lounaspaikkaa, mutta randomilla valitsemamme CocoThai oli ihan järkyn hyvä. Yhtä aitoa thai-muonaa saa kyllä Tukholmastakin, mutta ei todellakaan läheskään joka paikasta.
Ludvika yllätti myös toisella tavalla. Lounaspaikan vieressä oli paikallisen kirkon hyväntekeväisyyskirppis. Reissukaverini Suvi on kova tekemään löytöjä ja halusi ehdottomasti käydä tsekkaamassa tarjonnan. Itse en yleensä ikinä koskaan löydä yhtään mitään, mutta tänään kävi todella tuuri. Kirpparin kangahyllyssä oli lappu: “kaikki kankaat 10 kruunua/metri”. Satuin iskemään näppini kirkkaan fuksianpinkkiin, noin 5 metriä pitkään thai-silkkikankaaseen. Olin ihan varma, että tuo sama hinta ei päde kauniiseen silkkiin ja vein löytöni hieman epäillen kassalle. Yritin näyttää ihan vilpittömältä, kun kysyin, että mitähän kangasbiitti mahtaa kustantaa. Siinä vaiheessa, kun kassahenkilö ilmoitti, että se olisi sitten 20kr (noin 2 euroa), tuntui a) olen voittanut lotossa ja b) olen huijannut hyväntekeväisyyskauppaa.. Kangasostosten jälkeen heittäydyin vielä hurjaksi ja ostin nyssykän vanhoja superkauniita luu-, kristalli- ja korallinappeja. Kahdella kruunulla.

Mutta oikeasti tänä iltana tarkoitukseni ei ollut hölpötellä sen paremmin Ludvikan erinomaisesta thai-ruuasta tai samaisesta pikkukaupungista tekemästäni huikeasta silkkikangaslöydöstä. Tarkoitus oli kirjoittaa ihanasta Nytorget 6 -ravintolasta, jossa kävin Karkin ja Peetun kanssa nauttimassa synttäri-illalliseni reilu viikko sitten.
Editoin ja valkkailin kuvia jo autossa matkalla kotiin. Tuumasin, että kiva saada juttu nopeasti kotona valmiiksi ja päästä ajoissa nukkumaan, koska huomenna on taas työpäivä.
Toisin kävi…

Ihan erinomaisesti palvellut tietsani alkoi yhtäkkiä räpsyttämään kuvaa. Ihan kuin räpsyraita olisi kiertämässä alhaalta ylös. Ennenvanhaisissa analogisissa telkkareissa saattoi olla samaa vikaa. Tai se taisi silloin olla kyllä lähetyksessä??
Räppäsin samantien irtokovalevyn kiinni koneeseen ja toivon, että jotain tapahtuu. Itse tietokone ei ole reiluun pariin tuntiin vastannut minkäänlaiseen komentoon. Nyt vain ihmettelen, että onko tämä nyt Macin loppu?
Kaikki käytössäni olleet PC:t ovat kestäneet maksimissaan kaksi – kaksi ja puoli vuotta. Sikäli tämä suuresti diggailemani Mac on ollut superpitkäikäikäinen. Työvuosia on sille kertynyt jo yli neljä. Jotenkin kuitenkin olin siinä kuvitelmassa, että omppukoneet voivat kestää vieläkin pidempään.

Ihan hurjan hellävaraista kohtelua armas työvälineeni ei ole valitettavasti ihan aina saanut. Monet reissut on tullut tehtyä yhdessä ja sen tyyppistä retuutusta toki osunut kohdalle. Muuten yhteiselomme on ollut varsin rauhallista. Nyt tosiaankin ihmetyttää, että onko tämä nyt Macin ja minun yhteisen tien pää??
Tämä avunpyyntötyyppinen “postaus” on toteutettu alusta loppuun (uudella ja hienolla) iPhonella. Jotenkin voisin kuvitella, että ajatuskatkojen ja kirjoitusvirheiden määrä on normaaliakin suurempi. Sorry big time!
Nyt on enää pari kysymystä:
a) onko Mac nyt dead?
b) mistä tietää onko back up tehty vai ei, kun kone ei vastaa mihinkään komentoon?
c) voiko koneen nyt sulkea, vai onko kaikki sitten mennyttä?
d) why me??
Terkuin epätoivoinen Minttu iPhonen välityksellä…

Aivan kesken kaiken työkiireen päätin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja karkasin hiihtolomalle. Miten olisin voinut valita toisin, kun kuulin kaverilta, että heidän porukka on lähdössä, mutta sekä mökissä, autossa että suksiboksissa on hyvin tilaa vielä yhdelle Mintulle. I mean… muutama päivä laudalla ja olen ziljoona kertaa tehokkaampi, takaisin henkiin elvytetty työntekijä.
Tänään oli ensimmäinen mäkipäivä. Aamupäivä oli aavistuksen kostea niinkuin tuosta stylestä kypärä-selfiestä voi päätellä. Tukholmassa ei tänä talvena ollut käytännössä talvea ollenkaan ja nyt lämpötilat huitelevat siellä jo kymmenen plusasteen tuntumassa. Täällä Branäsissä on ihan reilusti lunta, mutta plussan puolella taitaa kelit tämän viikon pysyä, ainakin ennustusten perusteella. Vaikka eipä tuo haittaa. Kyllä kuivauskaappi kuivaa sen, minkä mäkipäivä kastelee…

Mökkiin kuuluu suksivarasto, mutta saamastamme avainnipusta ei löytynyt siihen tarvittavaa avainta. No, nyt asia on korjaantunut, mutta aikas mehevän näköinen kasa talviurheiluvälineitä majaili eteisessä siihen asti. Eikä tuossa tainnut olla edes kaikki…

Tämän päivän säätilat. Kuvat on otettu tismalleen samasta kohdasta, vasemmanpuoleinen noin klo. 9.12 ja oikealla oleva 13.47. Yleensä haluan aina olla hikarina roikkumassa hiihtohissin kahvassa, kun homma lähtee pyörimään klo ysiltä. Tänään olisi kyllä ollut viisaampaa valita teiniaikataulu, sillä keli kirkastui siinä puolenpäivän jälkeen ja hyvää laskua olisi riittänyt pitkälle iltaan. Tai riittikin niillä, joiden reidet ja pohkeet eivät täriseet väsymyksestä jo neljän aikaan. Haha!

Gondoli-hissi, lumilautailijan pelastus! On Branäsissä yksi tuolihissikin, mutta sillä puolella mäkeä oli niin järjetön tuuli, että se oli vähän väliä pois käytöstä. Ja suoraan sanottuna, ylösmenon jäätävyys hirveän puhurin hyytäessä, ei ole välttämättä mikään huippuelämys.

Going up! Feeling good!

Tässä olisin nyt piirtänyt sellaisen havainnollisen nuolen osoittamaan, missä meidän mökki on. En nyt äkkiseltään löytänyt Picasasta toimintoa, jolla sen voisi tehdä, mutta tuo punaisella rinkuloitu möykky on asuinpaikkani seuraavat päivät. Ihan rinteen vieressä! Miten siistii!! 🙂

Meillä piti kai olla tuollainen ulkopaljukin käytössä. Matkaseuralaiset kävivät hiukan kyselemässä, että whassup, mutta kuulemma hiihtomavieraat voivat ihan itse lapioida paljun tyhjäksi ja lämmittää veden etcetera. Ainoa mitä vuokradiiliin kuuluu, on numeroyhdistelmä, mistä pääsee siihen luukkuun, jossa on paljun veden lämmityssysteemi. Ja siis kuvasta ei edes näy, että matka ulko-ovelta paljulle on noin 3 metriä alamäkeen ja noin 2 metrisen lumipeitteen alla. Tuumasimme, että pitäkööt paljunsa.

Sauna tönöstä löytyy ja itseasiassa naputtelen tätä juttua aikasmoisessa saunakoomassa. Varmasti se illalliseksi nautittu herkullinen pasta bolognese-vuori auttaa myös hieman asiaa. Hiukan kyllä ihmetyttää siitä huolimatta, että miten voin jo taas olla aivan valmis unten maille. Viime yönä tuli vedettyä suvereenit yhdeksän tunnin yöunet ja tänään lounaan päälle puolen tunnin tirsat. Mutta ei, kello on täällä nippa nappa puoli yhdeksän ja ainoa, mitä jaksan ajatella on: “joko saa mennä nukkumaan”. Haha!

Taisin mainita, että matkaseurueemme on kahdeksan henkeä. Hissilipun lunastaneita on tuo määrä, mutta lisäksi muonavahvuuteen kuuluu kaksi nelijalkaista söpöliiniä: Cowboy ja Cleo.

 
Kello on kaksi minuuttia yli puoli yhdeksän, joko saa mennä nukkumaan?

Tässä synttäripäivän, hiihtolomapakkailujen ja kaikenlaisen hässäkän (miten voi olla aina…) keskellä pikaiset synttärilahjaesittelyt.
Päätin sitten lopulta olla ihan possu ja hankkia huikeasti himoitsemani kultaisen iPhone 5s:n, vaikka edellinen nelonen yhä suht moitteetta toimiikin. Perustelin asian itselleni paremman kameran avulla, mutta kaunis ulkonäkö painoi vaa’assa vähintään yhtä paljon.
Puhelimen vaihto sujui vähintäänkin kivuttomasti. Kaikki taustakuvasta vanhoihin tekstareihin siirtyi puhelimesta toiseen nopeasti ja kitkatta iCloudin avulla. Tismalleen tällaisesta tekniikasta tykkään. Juuri näin vaivattomasti pitäisi aivan kaiken toimia.

Hankin myös uudet tyylikkäät kuulokkeet. Urbanearsin valikoima ziljoonine herkullisine värivaihtoehtoineen on varsinainen karkkihylly. Päädyin kuitenkin herkkupinkin sijaan urbaaniin teräksenharmaaseen. Mallin valinta olikin huomattavasti helpompaa. Halusin ehdottomasti uutuuskuullokkeet nimeltä Humlan. Aion nimittäin käyttää noita myös treenatessa ja Humlanin korvapehmusteet ja panta on irrotettavissa ja ne voi pestä pesukoneessa.
Lisäksi ratkaisin myös musiikinkuuntelukysymyksen ja hankin Spotify premiumin.

 
Kyllä nyt kelpaa kuunnella musaa uudesta puhelimesta uusilla kuullokkeilla!
Ja ettei asia jäisi puolitiehen, tilasin myös ne pakkomielteeksi muodostuneet Kenzon tummansiniset tiikerikuoret puhelinkaunokaista suojaamaan. Kuoret eivät ehtineet saapua tätä varsinaista juhlapäivää koristamaan, mutta tulossa ovat!
Happy birthday to me!! 😀

Täytyy tunnustaa, että mietin jo tuossa viikolla, että mikä mahtaisi olla kaikkein eniten luuseri tapa viettää Valentine’s Day:tä. Totesin, että juuri tänään pitää aikuisen sinkun hankkia itselleen nettideittiprofiili. Mikään ei kai voi olla sen pateettisempaa?
Tässä sivulauseessa täytyy nyt kyllä tunnustaa, että tämän vaaleanpunaisen hattararomantiikan täyttämän (yeah, right) päivän suomalainen muunnos, ystävänpäivä, muistui toki mieleeni noin about lounasaikaan – ja kieltämättä ahdistus helpotti huomattavasti. Rakkaita ja tärkeitä ystäviä on matkani varrelle siunaantunut enemmän kuin voisin toivoa. Useimmat ovat olleet mukanani jo alakoulusta asti, mutta voin kutsua itseäni erityisen onnekkaaksi, sillä myös myöhemmin elämääni on saapunut upeita, lahjakkaita ja hienoja ihmisiä, joita voin kutsua ystäväkseni. Olette tärkeitä! <3

Ja tämän sanottuani voinkin kai sitten tunnustaa, että ketään erityistä ystävää ei elämässäni ole ollut pitkään aikaan. Ihan mitenkään älyttömän aktiivisesti en ole sellaista metsästänytkään. Ehkä olen suoraan sanottuna ollut vähän kauhuissani koko asian suhteen. Ja koska sekä täällä svennelässä että maailmalla päivän fiilis on enemmän parisuhderomanttinen (“Alla hjärtans dag”, “Valentine’s Day”), on sinkkuus tänään jotenkin tuntunut enemmän, vaikka muuten olen ylipäätään harvinaisen, etten sanoisi poikkeuksellisen, tyytyväinen elämääni.
Siis en missään tapauksessa halua luokittautua mihinkään mies-pelkoisten aikuissinkkujen kastiin, mutta kieltämättä viimeisimmät parisuhdeyritelmäni ovat olleet sen verran rankkoja kokemuksia, että kiinnostus lounaslöpinöitä tai pikkujoulujuhlaflirttiä vakavampiin juttuihin on ollut erittäin lähellä nollaa.
Jossain takaraivossa tai sielunperukassa elää kuitenkin pienen pieni ajatus, toive, että jossain saattaisi olla myös sellainen miespuolinen ystävä, jonka kanssa olisi kiva jakaa elämän tärkeät pienet jutut. Joku, jonka kanssa iloiset hetket tuntuisivat vieläkin hauskemmilta, arkiset asiat tärkeämmiltä, juhlat huikeammilta ja ne väistämättä eteen tulevat kuopat keveämmiltä ylittää.

Mutta mistä, pardon my French, hemmetistä sen ihmisen voi löytää?
Joskus silloin aikoinaan kysymys tuntui täysin irrelevantilta. Lähestulkoon joka viikonloppu kun pyörittiin jossain baarissa, konsertissa, elokuvakerhossa, partiossa etc. ja mukana oli aina vähintäänkin tutuntuttuja, joita saattoi tsiigailla sillä silmällä. Sittemmin, kun jäin vastoin omaa tahtoani aikuisiällä sinkuksi, tuumasin, että mikään ei voi olla surkeampi lähtökohta deittailuelämän aloittamiselle kuin olla kotitoimistossa töitä tekevä muotialan freelanceri. Tsäänssit tavata upeita, ihania ihmisiä silloin harvoin, kun jokin työaiheinen tapahtuma osuu kohdalle, on about 100 %, mutta naisvaltaisessa busineksessa niiden harvojen mukaan osuneiden miesten deittailutodennäköisyys oli lähestulkoon pyöreä nolla.
Tuolloin päätin ensimmäisen kerran “mennä nettiin” eli listauduin yhdelle käsittääkseni täkäläisittäin suosituimmalle nettideittisaitille. Tai oikeastaan se oli hyvä ystäväni ja partner in crime Tinni, joka sanoi, että nyt pistetään sulle profiili pystyyn.
Muistan hyvin sen illan. Tinnin kanssa kirjoitettiin parin viinilasin voimin meikäläiselle vetävä profiili. Peetu ja Tinnin tytär, oma kummityttöni, kävivät välillä pyörittelemässä silmiään meidän kikatukselle. Lupasin siinä samalla, että silloin parin viikon päästä koittavaan seuraavaan tapaamiseemme mennessä kävisin ainakin yhden ehdokkaan kanssa kahvilla.

Minähän olen tunnetusti yllytyshullu, joten otin haasteen kunnianhimoisesti vastaan. Kahden viikon jälkeen, kun tapasimme Tampereella, olin tavannut peräti kahdeksan eri tyyppiä, joiden kanssa olin ollut nettideittisaitilla yhteydessä. Yhden heistä tapasin sittemmin toisenkin kerran ja yhden toisen peräti kolme kertaa.
Kukaan tapaamistani miehistä ei ollut tyhmä, ruma tai creepy. Mikä heille kunniaksi laskettakoon. Yksikään ei kuitenkaan aiheuttanut myöskään mitään erityisiä tuntemuksia. Siis jos tuntemukseksi ei lasketa sitä, että ajattelin, että jos tämäkin henkilö olisi hyvän ystäväni poikaystävä, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että hän on löytänyt todella kivan ja mahtavan tyypin.
Kolmen kuukauden maksullisen periodin jälkeen deletoin profiilini ja tuumasin, että täytyy olla parempikin keino löytää kivoja ihmisiä.

 
Sittemmin olen lopettanut vapaat mutta yksinäiset freelancer-päivät ja aloittanut oikeat työt oikeassa yrityksessä, jossa on varsin tasaisesti sekä miehiä että naisia töissä.
Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, yksin kotona ystävänpäivän iltaa viettämässä. En ole mitenkään surkeana… Karkki ja Peetu olivat kotona aikaisemmin illalla. Syötiin Karkin tekemää herkullista korvstroganoffia ja juotiin ekologista proseccoa. Tytöt lähtivät sitten sheikkaamaan Sónar Stockholm -festivaaliin ja minä jäin tänne miettimään deittailujuttuja.
Ei niin, että olisin epätoivoinen löytämään vain jonkun, kenet tahansa, arkeani jakamaan, mutta kieltämättä välillä ihmetyttää, että missä ihmeessä ihmiset, aikuiset, nykyään tapaavat potentiaalisia tyyppejä? Baari voisi varmaan olla ratkaisu myös (ajattelee hän optimistisesti). Tuota klassista vaihtoehtoa en ole käytännöllisesti katsoen testannut ollenkaan. Varsinaisesti en käy ulkona oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun on jokin fashion-tapahtuma, ja se on erityisesti deittailunäkökulmasta katsottuna aivan eri asia.
Vietän valtaosan vapaa-ajastani netissä – eli nettideittailu olisi siinäkin mielessä vähintäänkin loogista kohdallani. Jotenkin vain tuntuu, että se jos mikä on varsinaista neulan seulomista esiin heinäsuovasta. Ja minä kuitenkin olen viettänyt lapsuuteni kesät maatalossa, eli käytännössä tiedän, miltä heinäsuopa näyttää..
Sitten lopuksi vielä se viimeinen, vaikein ja rasittavin ongelma. Olen kirjoittanut itsestäni valehtelematta viisi erilaista “kuvausta” ja tyyliin “mitä olen etsimässä”. Valitettava ongelma on se, että itse en haluaisi pyytää deitille sitä tyyppiä, joka esiintyy profiilisivuillani… Olen kirjoittanut aikoinani vähintään ziljoona työhakemusta, mutta jostain syystä tämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Aaargh!!
Hauskaa Valentinen päivää!
Toivoo nimimerkki: “Ikuinen sinkku”.
PS. Postauksen kuvat otin juuri äsken, ihan vitsillä. Tarkoitus oli tehdä hauskoja versioita pateettisista nettideittiprofiilikuvista. Täytyy kyllä sanoa, että sexy face -poseerauksia on syytä todellakin harjoitella. Eihän noista ole mihinkään. Lisäksi Sunshinen yhteistyökyvyttömyys on ihan omaa luokkaansa. Mikä voisi olla aseistariisuvampi kuin söpö aikuissinkku ihkun kisunsa kanssa poski poskea vasten. Mutta Sunshine vaan rimpuilee ja näyttää badass-ilmeitä. Yritä tässä nyt sitten… 😀

Tarvitsisin nyt hiukan valistunutta apua niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin musiikin kuunteluun.
Oma musiikinkuunteluhistoriani alkaa radiosta äänitetyistä sekakaseteista ja päätyy vinyylien, cd:en ja autoradion kautta Spotifyhin ja Soundcloudiin. Oikeastaan olin aika tyytyväinen silloin, kun vietin noin pari tuntia päivässä autossa, eri musiikkikanavia kuunnellen. Samaan ajanjaksoon osui myös samassa taloudessa asumaan kaksi keskenään erilaisesta musiikista erittäin kiinnostunutta teiniä – eli sekä uusien vaikutteiden että turvallisen kaupallisen soundin tulva oli näin hyvinkin turvattu.

 
Niinkuin jo tuossa aikaisemmin kerroinkin, synttärini lähestyvät ja itse-itselle lahjaksi on tulossa updatea media-puolelle. Spotify-premium pitänee eniveis hankkia, mutta jostain syystä, kun googlailen kivaa uutta musaa kuunneltavaksi, päädyn aina Soundcloud-sivustolle. Ihan mummopihalla googlasin sitten näiden kahden eroa, ja sain vastaukseksi rakentavan (mutta ei selventävän) no, ne on ihan eri tarkoituksiin.
Spotifyssa(kin) ongelma on se, että tykkään tosi paljon musiikista, mutta muistan todella harvoin ketään esittäjiä/bändejä (enkä ole kovin kiinostunut niitä painamaan mieleen ylipäätään), musiikkisuuntauksista olen (ja todennäköisesti myös haluankin olla) ihan pihalla. Opin hetki sitten, että se, mitä mielessäni kutsun “muotiviikkomusiikiksi” on ilmeisesti oikeasti lokeroitu osastoon ambient.
Musiikkilokeroimisen tai kivemmin sanottuna -teemoittamisen opiskelun vastustamisen taustalla on ihan sellaiset mukavuussyyt, että monet diggailemani musat ovat seilanneet kategorioissa pop, rock, punk, hard rock ja niin edelleen – eli kysymyksessä ei ole mikään kirjastotyyppinen kategorisointi. Se mikä joskus oli punkkia tai “uutta aaltoa”, voi tänään olla poppia. Viitsi siinä nyt sitten opetella kategorioita vain löytääksesi musiikkia jostain nettipalvelusta.
Mutta jäljellä on vielä kysymykset: miksi ja miten Spotify? Miksi ja miten Soundcloud (vai pitäskö jättää väliin?)? Entä iTunes? Tai kuunteleeko joku Podcasteja – voisko siinä olla ratkaisu?