Sain jo joskus alkusyksystä testattavakseni Casall-merkkiset treenitrikoot. Taisin olla juuri silloin aloittamassa jotain lukuisista “nyt kyllä jumankekka” -tyyppisistä silmänräpäyksessä-huippukuntoon -projekteistani. Ja kun mitään kahden viikon pikaihmettä ei tapahtunutkaan jäi treenipöksytkin kuvaamatta.
Nyt, kun taas ulkoilukelit ovat olleet mitä mainioimmat, olen kaivellut esiin juoksutyyppiseen liikuntaan sopivia vetimiäni. Ensimmäisenä käteen osui samaiset Casallin Sculpture-sarjaan kuuluvat trikoot. Pieni vilkaisu peiliin – ja mitä ihmettä!

En nyt varmastikaan seuraavaksi ryntää ilmoittautumaan mihinkään bikini-fitness -kisaan, mutta aika ällistyttävän timmiltä sitä voi näköjään näyttää ihan vain hyvien, oikeasta paikoista tukevien trikoiden avulla! Peppu kohoaa, vatsa litistyy ja lihaksien kaaret piirtyvät mukavasti esiin. Kuka muka vielä uskaltaa väittää, etteikö täydelliseen kroppaan olisi ainakin jonkinlainen oikotie!

Enkä nyt siis tosiaankaan yritä väittää, että kuvissa näkyisi mikään virallinen täydellinen body – olenpahan vain vilpittömän iloinen siitä, että jopa urheillessa voi näyttää parhaimmalta itseltään, kun valitsee oikeat, kropan hyviä puolia korostavat vetimet.
Sen lisäksi, että trikoot näyttävät tosi kivalta, ne tukevat liikkuessa oikein mukavasti ja ei-ahdistavalla tavalla, materiaali on erittäin miellyttävää ja se tuntuu kuivalta iholla jopa silloin, kun hikoilu on kovimmillaan.

Olen aina ollut pikkuisen skeptinen urheilutekstiilien suhteen. Varsinkin juostessa on ollut se fiilis, että kunhan tossut ja liivit ovat hyvät, muun ei niin ole väliä. Nyt olen kyllä täysin valmis kääntämään takkini tässäkin suhteessa – ihanat, tekniset trikoot siivittävät askelia ja kyllä täytyy sanoa, että ajatus siitä, miten pelkät juoksupöksyt voi muokata ulkonäköä positiiviseen suuntaan ilahduttaa oikein kovasti!

Nyt ei muuta kuin toivotaan, että se takatalvi ei iske ihan liian kovaa. Nyt on niin hyvä ulkoliikuntaputki käynnissä, että ihan harmittaa, jos juoksureitit (ilman talvikunnossapitoa) menisi uudelleen umpeen!

Olin tosiaan eilen päivän mittaisella pikavisiitillä Helsingissä. Herätyskello soi aamulla vähän viiden jälkeen ja sen jälkeen olikin sitten varsinaista haipakkaa siihen asti, kun kymmeneltä illalla taas istuin lentokoneessa matkalla takaisin Tukholmaan.
Ohjelmassa oli ensin uusien profiilikuvien kuvaamista id:n etusivua varten. Ja jos ihan totta puhutaan, toivon, että sieltä löytyisi myös joku kiva otos, jolla voisin korvata tuon blogin sivupalkissa olevan, nyt jo ziljoona vuotta vanhan esittelykuvan.
Tuntui aivan superluksukselta saapua paikalle Indiedaysin toimistolle, jossa odotti ihana Kira, joka vastasi kuvausmeikeistä ja hiustenlaitosta.

Lasillinen Fresitaa kädessä istahdin kammattavaksi. Esitin toiveeksi, että haluaisin rennon, hiukan sekaisen ja surffihenkisen kiharakampauksen sekä meikin, missä painopiste on silmissä. Tunsin oloni aivan superstaraksi, kun kaikkia toivomuksia kuunneltiin ja itse ei tarvinnut muuta kuin rentoutua ja antaa asiantuntijan hoitaa hommansa!

Tämä oli ihan ensimmäinen kerta ikinä, kun olin varsinaisesti meikattavana. Joskus on tullut käytyä muotiviikoilla ja muissa häppeningeissä “pikameikissä”, mutta silloin on aina pohjalla ollut oma ehostus ja kysymys on ollut lähinnä siitä, että meikkaaja vähän kohentelee lopputulosta. Sovimme meikkaaja-Kiran kanssa, että hän tekee päivänvaloon sopivan, vähän kevyemmän sumusilmäehostuksen.

Lopputulos on hiukan erilainen kuin mitä normaalisti käytän, mutta silti ehdottomasti itseni näköinen. Hiukset varsinkin onnistuivat mielestäni aivan täydellisesti. Tykkään myös meikistä, vaikka tuskin ihan samanlaista yritän itse toteuttaa. Kira ymmärsi hyvin toivomani sävymaailman ja jopa huulimeikki tuntui hyvin luonnikkaalta tällaiselle huulipunakammoisellekin. Kuvassa näköjään silmät vielä vähän punoittaa pensselöimisen jäljiltä, mutta onneksi se ehti laskeutua varsinaiseen photoshootiin mennessä.
Yksi ihanimpia asioita tällaisissa tapahtumissa on upeiden blogikollegoiden tapaaminen. Taas tuli parannettua maailmaa, annettua vertaistukea, hölpöteltyä niitä näitä mm. Tinder-deittailusta ja naurettua vatsalihakset kipeiksi. Mahtavaa!

Karkkipäivän Sanni kampausvuorossa, Mami GO GO:n Minttu on kuvausassistenttina, kun säädin kameran asetuksia ja Annikankin kampausta hiukan kohenneltiin. Saatoimme ehkä myös syödä kilon juustoa siinä sivussa…

Take a pose…

Kuvaussessio oli hauska, mutta yllättävän haastava. Jotenkin sitä kuvittelee, että mikä tahansa kuvaustilanne on helppo ottaa haltuun, kun kameran edessä tulee keikisteltyä tämän tästä. Enkä voi sanoa, että olisin tilannetta mitenkään erityisesti jännittänyt. Suorituspaineita oli toki hiukan. Edelliset viralliset profiilikuvat otettiin monta vuotta sitten ja sen tietää, että näiden kanssa tulee elää aika pitkään tästä eteenpäin.
Kuvaaja oli onneksi ihan rento ja huomasi kyllä, kun hymy alkoi hyytyä. Siinä vaiheessa hän kehotti ajattelemaan vain mukavia asioita, lomamatkaa ja auringonpaistetta. En tiedä mahtoiko hän arvostaa, kun kerroin, että Peetu alkaa aina höpötellä juttuja kissanpennuista päivänasukuvauksien yhteydessä, jos hän huomaa, että alan jännittää nenääni (= Peetun ilmaisu sille, että ilme kohmettuu paikoilleen…).

Kun kaikki halukkaat oli kuvattu, siirryimme id:n toimiston yläkerrassa sijaitsevaan edustustilaan syömään lounasta ja pitämään palaveria. Tsekkaa Jannin mielettömän ihana hapsuneule!

Aivan järkyn hyviä erilaisia salaatteja ja onko tuo nyt sitten joku pesto-versio bruschettasta… Omnomnomnom! Reilu parituntisen palaverin jälkeen oli pakko käydä santsaamassa vielä yksi kierros salaatteja – ja voin kertoa, että en ollut ainoa!
Päivän virallisen osuuden jälkeen suuntasimme vielä Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan Rekorderlig-bileisiin.

Ihan täydellinen, kuulas, aurinkoinen, tyyni kevätpäivän alkuilta. Niin uskomattoman kaunista!

On aika vaikea kuvitella makeampaa paikkaa pitää kesä-teemaisia juhlia näin heti talven loputtua kuin Helsingin kasvitieteellinen puutarha. Trooppinen lämpö, runsas kasvillisuus ja hilpeästi thai-henkinen monivärinen valaistus loivat ihan mahtavat puitteet bileille.

Pääsin myös toteuttamaan ikiaikaisen haaveeni ja viritin päähäni oikein näyttävän hennon vaaleanpunaisista muhkeista ruusuista koostuvan kukkapannan. Olo oli vähintäänkin kuin Disney-prinsessalla! Tai no, Disney-prinsessa, joka juo siideriä pullon suusta ja pukeutuu printtipaitaan ei ehkä ole mikään ihan normaali-ilmiö, mutta siitä huolimatta oli hauskaa saada tekosyy huvitella ruusuövereitten kanssa.

Pitihän sitä tietty ikuistaa myös bloggari-kollegoita kukkapannat päässä!

Juhliminen jäi omalta kohdaltani varsin pikaiseksi, koska piti lähteä kohti lentokenttää ja kotimatkalle. Ihan mahtavaa kuitenkin, että ehdin edes pyörähtää paikalla. Harvoin, jos koskaan, sitä pääsee näin erityiseen paikkaan irrottelemaan.
Kotimatka sujui ilman pahempaa turbulenssia. Mitä nyt viereen osui pahassa (ja äänekkäässä) parisuhdekriisissä oleva nuoripari… Onneksi Urbanearsin kuulokkeet eristävät mainiosti myös ulkoa tulevia ääniä.
Postauksen kuvista kaikki ne, missä esiinnyn itse ja jotka eivät selvästi ole selfieitä, on ottanut joko Sanni tai Minttu – suurkiitokset teille ja olipas niin kiva tavata!! Seuraavan kerran sitten Bloggers’ Inspiration Day:ssä huhtikuussa – eikö niin!?

On viimeisen Nutrilett-kuurin väliaikatiedoituksen aika. Tai Nutrilettin kohdalla on kai kyse päätösraportista, mutta omenankarkoitusta olisi tarkoitus vielä jatkaa.
Muistatteko vielä, kun joulun jälkeen haaveilin megalomaanisesta pikastartista painonpudotukseen? Itselleni tyypilliseen tapaan läksin soitellen sotaan ja tuumasin, että ihan kohtahan tässä saa alkaa kaivella vanhoja, pienelle jäähylle laitettuja vaatteita takaisin käyttöön.
No, se e:llä alkava tuli tietenkin väliin eikä kaikki sujunutkaan ihan niin suoraviivaisesti kuin olin haaveillut. Jo ensimmäisessä väliaikaraportissani tilitin sitä, kuinka suunnitelmien tekeminen on helppoa, mutta toteuttaminen hyvistä päätöksistä huolimatta aika raskasta hommaa.

Toisen väliaikaraportin kohdalla olin jo huomattavasti realistisempi. Tavallista elämää ja nutrauspäiviä vuorottelemalla homma kuitenkin eteni. Päänuppikin pysyi paremmin kasassa, kun välillä sai osallistua yhteisiin illallisiin ja viettää laatuaikaa tärkeiden ihmisten kanssa hyvästä ruuasta nauttien. Ja kuten yksi viisas blogin lukija kommentoikin, tällainen tiukempien ja normaalimpien päivien vuorottelu valmistaa huomattavasti paremmin Nutrilettin jälkeiseen elämään. Pitäähän sitä jatkossakin osata nauttia kohtuullisesti ja tarpeen vaatiessa pitää vähän kevyempiä jaksoja.
Nutrilett-kuurini ei siinä mielessä ollut mikään oikein kunnon yhtäjaksoinen kuuri, sillä en vetänyt varmasti ainuttakaan täyttä viikkoa pelkästään nutraamalla. Välillä oli reissuviikko, jolloin jätin pulverit kokonaan kotiin ja melkein kaikkina viikonloppuina tuli herkuteltua ainakin jonkin verran. Arkisin pyrin kuitenkin pitämään tiukkaa linjaa ja se on selvästi kannattanut.

Kaikesta silloin tällöin tapahtuneesta herkuttelusta huolimatta, voin ilokseni todeta, että SATS:in vaaka (en omista omaa…) näyttää melkolailla tasan kuusi kiloa vähemmän kuin aloittaessani. Vielä tärkeämpänä mittarina pidän sitä, että omenan ympärys on kaventunut peräti kymmenen senttiä!
Ensisijainen tavoitteeni siis oli sulatella vyötärölle kertyneitä ylimääräisiä. Suvussamme on paljon kakkostyypin diabetesta ja naisilla yli 80 cm vyötärönympärys kertoo kohonneesta riskistä sairastua. Tästä syystä hurraan erityisesti kadonneille kymmenelle sentille.

 
Vielä tosin on muutama sentti matkaa turvallisemmille lukemille, mutta uskoisin, että lopusta selviän perinteisemmillä kevennyskeinoilla. En usko, että tulen enää varsinaisesti puuttumaan tähän aiheeseen täällä blogissa, mielestäni laihduttaminen ei sitten lopulta ole niin kovin kiinnostavaa. Sen sijaan aion varmasti jakaa löytämiäni ja testaamiani keveitä reseptejä – niistähän on iloa useimmille!
Nutrilettia suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka haluavat selkeän, hyvän ja testatun tavan päästä kevyemmän elämän makuun. Itseäni ainakin auttoi kovasti se, kun ei tarvinnut ollenkaan miettiä ja arpoa ja punnita, että onkohan tämä nyt liikaa ja mitähän sitä sitten söisi. Hankalien hetkien yli auttoi kummasti se, kun vain tiesi, että eikun ne on nyt nämä viisi jauhepussia tämän päivän ateriat ja siinä se.
Olo on ollut koko ajan tosi hyvä. En kiellä, etteikö välillä olisi ollut nälkä. Toisaalta sekin on ollut ihan hyvä opetus – aina ei ole ihan pakko välittömästi rynniä syömään jotain, kun ensimmäinen näläntunne ilmoittelee itsestään. Jumpassa olen jaksanut käydä ihan normaalisti, mutta painoja en kyllä ole tänä aikana lisännyt. En nyt tiedä olisinko lisännyt muutenkaan. Haha!
Seuraava haaste onkin sitten yrittää jatkaa “omin voimin”. Ihan luottavaisin mielin olen, kyllä tässä nutrailun aikana on tullut opittua monenlaista itsestään ja huonoista tavoistaan. Uskoisin, että ainakin pahimmat kurimukset osaan kiertää ja samalla nauttia elämästä ja hyvästä ruuasta!

Pikku muistutus upeasta arvonnasta, jossa kaksi onnekasta voittaa Fiskarsin Functional Form -keittiövälineitä 100 eurolla! Osallistumisaikaa on vielä koko tämä sunnuntai.
Eli klikkaa itsesi kilpailupostaukseen tästä, inspiroidu maukkaasta lohi-avokadosalaatin ohjeesta ja osallistu arvontaan!

Toissaviikonloppuna juhlittiin sekä Mintun synttäreitä että ylihuomenna ainakin puoleksi vuodeksi Berliiniin vaihtoon suuntavan Karkin läksiäisiä. Ohjelma oli varsin herkuttelupainotteinen perjantai-illan sitruunapastasta, lauantain ravintolavierailuun ja sunnuntain brunssiin.
Brunssipaikaksi valikoitui Södra teatern ja heidän likilegendaarinen Tukholma-klassikko: Jazzbrunch. Ei niin, että olisimme varsinaisesti mitään tolkuttomia jatsifaneja, mutta leppoisa swing live-bändin soittamana toimii kyllä – etenkin juhlaviikonlopun sunnuntai-aamupäivänä.

Tunnelma Södra teaternissa on mukavan hämyinen ja kotoisa. Kun tulimme sisään, meiltä kysyttiin, että haluammeko istua lähellä bändiä vai katsella hienoa näköalaa. Valitsimme näköalan ja meidät johdateltiin viehättäävään saliin, joka toi mieleen tyttökirjojen isoäidin, kiemuraisine antiikkituoleineen, samettisohvineen ja lehvätapetteineen.
Brunssibuffetissa on tarjolla monenlaisia herkkuja: perinteistä kermaisen pehmeää munakokkelia, rapeaa pekonia, herkullisia juustoja ja monenlaisia paikanpäällä leivottuja leipiä, focacciaa, hapanjuureen leivottua leipää, pikkusämpylöitä, erilaisia salaatteja (oi, niitä marinoituja erilaisia pikkutomaatteja oliivien ja artisokan kanssa) etc. Eksoottisempaa osastoa edustaa taivaalliset pulled pork -minihampurilaiset, nachot lisukkeineen, ihana uunijuuresvuoka, råbiff (mitähän se on suomeksi? “Raakapihvi” ei kuullosta oikein järkevältä…), ihanan tulise chorizot ja tillin makuiset marinoidut lohipalat, jotka olivat erityisesti Karkin mieleen.

Peetu ja Karkki santsikierroksella.

Brunssikuvia selaillessani tajusin, että en ollut juurikaan ottanut kuvia meidän suolaisista annoksista… Taidettiin olla hiukan nälkäisiä!
Jälkiruokiin siirtyessämme toivoin taas kerran, että voisin syödä varastoon. Siis ei niin, että herkut varastoituvat vyötärölle, kuten niillä on tapana, vaan niin, että tällaisena hetkenä voisi nälkäisenä maistella ihan kaikkea ilman pelkoa ähkystä. Yllättävän nopeasti sitä kuitenkin toteaa, että ei, nyt saa kanankoivet ja nachot jäädä väliin, että kykenee maistamaan vielä makeitakin herkkuja.

Tarjolla on aivan mieletön määrä kaikkea ihanaa, suklaamoussea, lemon curdia, suklaapalloja, vadelmapaistosta, pieniä kakkusia, hedelmäsalaattia ja vaikka mitä. Jostain syystä meidän porukka keskittyi pannukakkuihin, jotka olivat aivan suussasulavan syntisen hyviä! Päälle vaahterasiirappia, kermavaahtoa ja itsetehtyjä hilloja… Omnomnom! Peetu testasi myös amerikkalaista perinnettä, pekonia ja pannukakkuja vaahterasiirapin kanssa. Oli kuulemma tosi hyvää, mutta en sitten kuitenkaan itse maistanut.

Ja olihan siellä sitä jatsiakin! Soitto kuului oikein mukavasti, vaikka emme tässä esiintymissalissa istuneetkaan. Oikein leppoisa vaihtehto siis, jos ei varsinaisesti ole tullut fanittamaan jotain bändiä.
Parisen tuntia istuttuamme patojen äärellä olikin sitten Peetun aika lähteä lentokentälle ja kohti Uumajaa. Me Karkin kanssa vyöryimme masujemme kanssa kotiin.
Suosittelen Södra teaternin jazzbrunchia, jos kiikarissa on mutkaton leppoisa paikka, hyväfiiliksinen stressitön tunnelma ja perinteikäs, mutta myös uusia makuelämyksiä tarjoileva hyvä ruoka. Brunssihommat on Tukholmassa yleensä tosi suosittuja ja monissa, kivoiltakin tuntuvissa paikoissa, väkeä ja hulinaa on niin paljon, että melkein alkaa ahdistaa. Vaunujen tai rattaiden kanssa kulkevat eivät Södra teaternia juuri suosi, sillä sinne on kiivettävä rappusia toiseen kerrokseen. Mikä tietysti on hyviä uutisia kaikille niille, jotka haluavat nauttia brunssinsa ilman ruotslaisen vapaan kasvatuksen saaneiden pikkupilttien vilinää pöytien välissä…

Tasan vuosi sitten kirjoittelin tähän samaan aikaan juttua nettideittailusta ja aikuisen sinkun ongelmista löytää edes potentiaalisia deittailututtavuuksia – saatika sitten sitä oikeaa. Silloin tuumasin, että mikä voisi olla pateettisempaa kuin viettää Valentine’s Day:n ilta listautumalla erinäisillekin deittisivustoille. No, nyt voin kertoa rehellisesti, että jotenkin tuolloin kuitenkin kuvittelin tilanteeni olevan vain väliaikainen. Että kyllä se siitä, nettideittaillen tai ihan livenä. Vuosi eteenpäin tuntuu niin kovin pitkältä ajalta.
Tänäiltana olisin voinut “lähteä ulos”. Tukholmassa on tänään useampikin Alla Hjärtans Dag -häppeningi, joka on suunnattu juurikin sinkuille – ja pariin paikkaan on kaveriporukoita menossa. Valitsin kuitenkin jäädä kotiin, koska vaikka miten rakastan Ystävänpäivän kaltaisia (ja ihan mitä tahansa muitakin, kaupallisia tai ei-kaupallisia) kalenterijuhlia, en kertakaikkiaan jaksa lähteä tapaamaan laumaa ihmisiä, jotka ovat lyöneet otsaansa “sinkku”-leiman.

Ja miksi en? Hyvä kysymys. Hyvä ystäväni Camilla, myöskin aikuinen sinkku, sanoo aina, että ei pidä kieltäytyä kutsuista vain mukavuussyistä, sillä koskaan ei voi tietää kenet tapaa ja mitä tapahtuu. Jos aina valitsee sohvan ja Netflixin, voi olla aika varma, että kukaan ihana ihminen ei ainakaan sattumalta astele elämääsi. Mutta silti valitsin jäädä kotiin juuri tänään.
Sitten viime vuonna tehdyn postauksen olen hiukan varovaisesti yritellyt myös deittailua. En ikinä kyennyt kirjoittamaan itselleni oikeaa “profiilikuvausta”, johon olisin itse ollut tyytyväinen, joten päätin testata Tinder -pikadeittiappia.

Tinderin perusperiaate on oikeastaan juuri se, mitä tavallaan haluankin. Eli se on jossain mielessä nettivastine baarissa hengaamiselle. Ihan samoin kuin muissakin, oikeassa elämässä tapahtuvissa kohtaamisissa, Tinderissäkin ensimmäinen vaikutelma tulee ulkonäöstä (kuvia voi laittaa käsittääkseni enimmillään kuusi) ja lyhyen esittelyn antamasta ensivaikutelmasta. Pinnallista, kyllä, mutta toisaalta netin ulkopuolella ensitapaaminen on aina enemmän tai vähemmän pintalähtöistä jokatapauksessa.
Parasta Tinderissä on se, että viestejä voi saada vain niiltä tyypeiltä, joita on itsekin likettänyt. Perinteisessä nettideittaamisessa ongelma ainakin omalla kohdallani oli se, että saatoin saada päivässä kymmeniä meilejä muka kiinnostuneilta miehiltä. Todella pian kyllä havaitsin, että suurin osa vain copy-pasteaa random-viestin kaikille vähänkään heidän haarukkaansa sopiville naisille. Useimmat olivat tuskin edes silmäilleet profiiliini kirjoittamiani asioita.

Eli plussat Tinderille siitä, että vain ne, joista itsekin olen tykännyt, voi laittaa viestin. Ja hei, täytyy sanoa, että suurimman plussan palvelu sai about heti siihen liityttyäni, kun viime kevään blogitreffeillä kuulin, että ihana ja mahtava blogikompikseni Nata on tehnyt todellisen superlöydön samaisesta palvelusta.
Hiukan olen siis tinderöinyt. Karkki ja Peetu olivat heti julistamassa, että ko. app on vain niille, jotka haluavat seksiseuraa – ja mieluiten heti nyt. Siihenkin olen törmännyt, kyllä, mutta uskoisin, että tässä on myös hiukan kysymyksessä se kuuluisa sukupolvien välinen kuilu. Alle kolmikymppiset käyttävät todennäköisesti Tinderiä ihan toisella tapaa kuin me aikuiset. Nelikymppiset miehet kertovat yleensä heti jo profiilissaan lyhyesti ketä ovat ja mitä hakevat – ja useimmat ovat ihan ainakin jossain määrin tosimielellä liikeellä.

Latasin Tinderin puhelimeeni joskus viime keväänä, muistaakseni pääsiäisen aikoihin. Silloin chattailin aika intensiivisesti joidenkin tyyppien kanssa, mutta en varsinaisesti halunnut tehdä treffejä virallisesti. Muutamalle kerroin tarkalleen mihin baariin olen menossa ja milloin, mutta kukaan ei ikinä tullut koputtamaan olkapäähän. Sitten kävi niin, että puhelimeni varastettiin heinäkuun alussa ja sinne jäi kaikki tinderöinnit.
No, tulihan ne kaikki vanhat Tinderi-historiat mukana, kun sitten joskus syksyllä latasin appin vanhaan neloseeni. Satunnaisesti on siellä tullut vierailtua ja aina välillä on joku, jonka jutut yllättäen tuntuukin keskivertoa viihdyttävämmiltä. En edes oikein osaa sanoa miksi, mutta joidenkin kanssa tuntuu jo se todella rasittava mitä-sä-teet-mitä-sä-harrastat-onko-sulla-perhettä -peruskeskustelu paljon kiinnostavammalta kuin joidenkin toisten.
Niistä keskusteluista on kuitenkin vielä matkaa tapaamiseen ja tapaamisesta on noin valovuosi, ei, ziljoona valovuotta siihen, että jokin oikeasti klikkaisi.

 
En voi väittää, että olisin ollut mitenkään superahkera tapaamaan potentiaaliseksi kokemiani herroja, mutta ne harvat kahvila-treffit, joita olen viimeaikoina suorittanut (kauhea verbi, mutta tarkoituksella…) on kyllä tuntunut huomattavasti enemmän työhaastatteluilta kuin mukavalta tapaamiselta mahdollisesti kivan kaverin kanssa. Positiivista on se, että useimmiten en ole kokenut itse olevani se työnhakija vaan tyypit ovat esittäneet ihan täydellistä kesäharkkari-roolia “onko sulla muuta kysyttävää” -kysymyksineen…
Tiedän, että vika on aina molemmissa osapuolissa, tottakai. Mutta kertokaa mulle pliis, missä voisi tutustua järkeviin, tavallisiin, elämästä kiinnostuneisiin, vapaisiin miehiin – muualla kuin netissä tai mobiilissa? Ja Tinnille tiedoksi: täällä ei ole mitään avoimia makkaranvalmistuskursseja nyt keväällä!
PS. Kaikki kuvat on otettu tänään, Mintun kaupunkireissulta ja kotona. Nyt breikki diettiin ja suklaata ja New Girl Netflixistä!