Meitä ei täällä Tukholmassa kovin runsaasti hemmotella suomalaisilla elokuvilla. Siis niin, että pääsisi oikein elokuvateatterin pimeyteen fiilistelemään. Ihan hurjasti tosin ei kai nyt viimeaikoina ole tullutkaan laadukkaita leffoja Suomesta – ei ainakaan niin, että maine olisi kiirinyt tänne asti.
Onneksi pääasiassa massaviihteeseen keskittyvien suurten elokuvateatteriketjujen lisäksi on vielä muutama independent-mesta, joka poimii esitykseen helmet valtavirran ulkopuoleltakin. Yksi näistä on viihtyisä ja supertunnelmallinen elokuvateatteri Zita. Vanhan leffakerholaisen sydäntä lämmittää, että ylipäätään on vielä olemassa paikkoja, joissa pop cornien päälle ripoteltavan keinotekoisen voiaromin tuoksu ei lyö vastaan jo kadulla.

Yksi Zitan ohjelmistoonsa poimimista Suomi-leffoista on Jörn Donnerin ohjaama, Marimekon perustajasta ja voimanaisesta, Armi Ratiasta, kertova Armi elää! Tiedän, että elokuva oli teatterilevityksessä Suomessa jo viime keväänä – ja keräsi ilmeisesti varsin kiitettäviä katsojalukuja ympäri maan. Jos nyt kuitenkin joku missasi sen, niin kannattaa yrittää etsiä käsiinsä DVD, sillä tässä on nyt leffa, joka todella kannattaa katsoa!

Aluksi elokuvan muoto hiukan oudoksutti. Armi Ratian tarinaa kerrotaan näytelmän muodossa – näyttelijät ovat ohjaajan avustuksella valmistamassa näytelmää ja tarina etenee osin “näytelmän” pätkien mukana, osin kun pääosan esittäjä Maria (Minna Haapkylä) pohtii roolitulkintaansa Armista. Tarina tempaa kuitenkin vahvasti mukaansa eikä tosiaankaan tarvitse olla mikään Marimekko-fani (kuten allekirjoittanut) nauttiakseen Suomen yhden kaikkien aikojen suurimman yritysjohtajan fiktiivisestä, mutta tosiasioihin perustuvasta henkilökuvasta.
Ennakkoluuloton, rajoja rikkova visionääri, intensiivinen luova taiteilija, peräänantamaton yrityksensä tukipilari, mutta sitten toisaalta herkkä, epävarma, ujo, sisäisen pimeytensä kanssa kamppaileva ja rakkautta kaipaava nainen – sellaisena Armi Ratia elokuvassa piirretään. Nainen, joka antoi kaikkensa Marimekolle, poltti kynttiläänsä molemmista päistä ja lopulta kuoli suhteellisen nuorena, vain 67 vuotiaana, osin varmasti elmäntyylinsä vuoksi.



Elokuva pitää todella tiiviisti näpeissään. Täytyy tunnustaa, että menin katsomaan sitä lähinnä vain siksi, että Marimekko-fanina olen kiinnostunut kaikesta, ei niin relevantistakin aiheeseen liittyvästä. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, että tarina ja kuvaus etenee niin ilmavasti ja jotenkin helpon oloisesti. Siis vaikka itse elokuvassa käsitellään vaikeita ja synkkiäkin asioita, kerronta rullaa. Minna Haapkylä on loistava Armia esittävänä Mariana ja useimmat pienemmätkin hahmot ovat tosi luontevia ja uskottavasti tehtyjä (ainoa poikkeus on se ameriikkaa jäykästi vääntävä ja teennäisesti liikehtivä rakastaja…)

Ja kyllä nyt pitää mainita vielä ne kankaat ja mekot – kyllähän niillä yksi elintärkeä sivuosa elokuvassa on.
Suosittelen siis lämpimästi hankkimaan käsiin Armi elää! DVD:n, jos elokuva on vielä näkemättä! Vahvojen naisten tarinoita ei ole tässä maailmassa yhtään liikaa – ja jo sellaisenaan leffa on ihan omaa luokkaansa. Puhumattakaan siitä, että Marimekko on osa suomalaista sielunmaisemaa, halusi tai ei.

Kaikki (loistavat) sitaatit: Armi Ratia ja kaikki kuvat: Armi elää!
 

Niinkuin varmaan muistattekin, olin parisen viikkoa sitten pienellä blogilomamatkalla Helsingissä. Reissun ihaninta antia oli aivan ehdottomasti kaikkien mahtavien blogikollegoiden tapaaminen. Meille järjestetty hauska ohjelma ja kaikki ihanat herkut olivat nekin ihan ykkösjuttuja. Yksi asia tekee kuitenkin näistä Helsinki-viikonlopuista aivan erityisiä ja se on yöpyminen hotellissa!
Tällä kertaa meille oli varattu huoneet viime keväänä avatusta Hotel Indigosta. Elegantisti skandinaaviseen ja aavistuksen 50-lukuiseen henkeen stailattu hotelli sijaitsee kätevästi Boulevardilla, kävelymatkan päässä kivoista ravintoloista, kiinnostavista putiikeista – ja Helsingin rautatieasemasta!
Itselleni on tärkeää, että hotellini on Helsingissä kävelymatkan päässä rautatieasemalta, jonne päädyn aina Finnairin bussilla lentokentältä. Olen nimittäin niin onnettoman surkea suunnistamaan armaassa pääkaupungissamme, että sorrun helposti tuhlaamaan taksiin, mikäli etäisyys näyttää vähänkään pidemmältä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kertani Hotel Indigossa – vaan sain ilokseni yöpyä siellä jo viime keväänä ID:n ja Indigon yhteistyön ansiosta. Sinänsä hyvin mielenkiintoista, kun voi vertailla kahta eri kokemusta samasta paikasta. Oliko mikään muuttunut tai eri tavalla?
Vastaus on kyllä ja ei. Tällä kertaa sain astetta isomman huoneen kuin viimeksi. Yksinäinen matkailija, joka ei ole shoppailureissulla, mahtui kyllä ihan mainiosti siihen kaikkein pienimpäänkin huonekokoon yhdeksi yöksi. Pariskunnille, ystävyksille, suurshoppaajille ja useammaksi yöksi majoittujille suosittelen tätä isompaa huonetta. Siellä mahtuu levittelemään pariakin matkalaukkua, kaappitilaa on todella reilusti ja muutenkin huoneessa mahtuu hengittämään paljon paremmin.

Palvelu on hotellissa edelleen ihan kiitettävää – eli kaikki into ei ole karissut avajaisten jälkeisessä arjessa. Hiukkasen tosin palvelualan veteraanin korvaan särki se, että vastaanottovirkailija ilmoitti up-greidauksesta isompaan huoneeseen tyyliin “varaamanne huonetyyppi on valitettavasti loppu, joten siirrämme teidät isompaa huoneeseen”. Ehkä jokin muu kuin pahoitteleva äänensävy tällaisen postiivisen uutisen kanssa olisi ollut paikoillaan? Mutta pikkupottujahan tuo on, enkä halua antaa pelkästään sen vuoksi miinusta Hotel Indigon henkilökunnalle.

Edellisestä reissusta poiketen, söimme tällä kertaa illallista hotellin Bröd-nimisessä illallisravintolassa. Menu on tyylisuunnaltaan varsin skandinaavinen – ja tarjolla on paljon tuttuja makuja, osin innovaatisin yhdistelmin. Kaikki, mitä tarjottiin, oli mielestäni ihan ookoo hyvää. Mitään kovin huikeita makuelämyksiä ei syntynyt ja hiukan tuntuikin kuin ravintola Bröd ajattelisi asiakkaansa tulevan jostain Pohjoismaiden ulkopuolelta, jolloin meille tutut maut ovat jo sinänsä uusia ja kiinnostavia.
Parasta oli mielestäni ennen alkupaloja tarjotut hauskan kaareviksi kuivatut ohuen ohuet näkkärit, joiden päällä oli muutama pisara punajuurimajoneesia.

Brödissä voi ihan vapautunein mielin ajatella tilaavansa kaikki aterian osat alkupaloista jälkiruokaan, sillä annosten koot ovat sen verran hienostuneet, että varsinaista ähkyn vaaraa ei ole. Enpä muista milloin viimeksi olisin jaksanut syödä yhdeltä istumalta neljä eri ruokalajia! Voin kertoa, että en ollut seurueemme ainoa, josta tuntui tältä ja monet olivatkin kuulemma parsineet tilannetta vielä samana iltana hampurilaisella. Itse tyydyin huoneen minibaarista löytyneisiin salmiakki-traktoreihin ja suklaapatukkaan…

Hotelli-aamiainen taitaa olla suosikkini kaikista maailman aterioista! Indigon aamiainen on pitänyt kutinsa: tuoreita hedelmiä on edelleen runsaasti, kaikki on ihanan freesia, pannukahvi maukasta ja maksapatee kertakaikkiaan taivaallista.
Vaikuttaa silti vähän siltä, että ainakaan aamiaistarjoilusta vastaavat eivät ole lukeneet edellistä arvosteluani, sillä tarjolla ei edelleenkään ollut maukkaita maustekurkkuja maksapateen kaveriksi – eikä lämpimiä kuuden minuutin munia tai munakuppeja. Toisaalta kaikki muu oli niin hyvää, että jotenkin ei kehtaa valittaa.

Virallinen hotellinvessa-selfie! 😀
Palvelun, mukavien huoneiden, ihanan aamiaisen, kauniin interiöörin ja erinomaisen sijainnin lisäksi Hotel Indigo on kunnostautunut yhdessä, matkailijalle täysin kriittisessä asiassa: sängyt on niin täydelliset, että jos niissä ei nuku hyvin, niin ei kai sitten missään!

Taisin jo mainitakin, että olen juurikin tällä hetkellä kesälomalla! Mikä uskomaton tuuri kesäkelien kanssa! Täällä ainakin on ollut ihan hurjan upeat kesäsäät – oikeastaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Ihanaa, että sekä Karkki että Peetu on ollut kotona – ja että ollaan voitu viettää yhdessä oikein kunnon kesälomaa.
Itselläni on ollut hinku päästä tutustumaan Tukholman saaristoon jo siitä lähtien, kun muutettiin tänne. Monet kerrat ollaan tehty erilaisia suunnitelmia, mutta tänä vuonna vihdoin haave toteutui ja vietimme muutaman lomapäivän Nåttarö-saarella.

Matka Nåttarölle – ja aika monelle muullekin Tukholman saariston saarelle – sujuu kätevästi. Julkisilla liikennevälineillä pääsee satamaan ja useimmiten myös laiva- tai lauttamatkan voi halutessaan maksaa matkakortin “reskassalla”.
Me otettiin aamuvarhainen raitiovaunu kotiovelta ja nuokkumispainotteisen junamatkan jälkeen päädyttiin aamuaurinkoiseen Nynäshamniin. Itselleni Nynäshamn on aina tähän asti ollut vain pääteaseman nimi paikallisliikenteen junakartassa. Oli todella yllätys, että määränpäässä odotti viehättävä satama monine tunnelmallisine pikkuputiikkeineen ja erityisesti suoraan kalastusveneistä myydyt kalat vei ajatukset huomattavasti Nynäshamnia eteläisemmille leveysasteille.

Ensikosketus Nåttarö-saarelle. Superhienoa valkoista merenrantahiekkaa, merta ja sinistä taivasta – ja lämmintäkin oli. Vaikea sanoa, mitä muuta sitä toivoisi..
No, maitokärryt kamojen kuskaamista varten on kyllä ihan jees.

Nåttarö-saaren keskusta eli sykkivä ydin.

Piknik hiekarannalla.
Kanasalaatti on aina hyvää, mutta Peetun valmistaman kanan kanssa vielä parempaa. Peetu laittaa uuniin kokonaisen kanan, sitruunan ja soijan ja en edes tiedä minkä kanssa – ja silloin siitä tulee aivan poskettoman hyvää. Lupaan kiristää neidolta ko. kanaohjeen ennenkuin hän karkaa takaisin Uumajaan ja laitan sen sitten tänne teillekin.

Käytiin myös katsomassa saaren päänähtävyyttä, Drottningrottania. Tämä huikea (ei syvä) luola on (ehkä) suojellut yhtä karkureissulla olevaa (ehkä) kuningatarta joskus muinoin. Kovin akateemis-vakavasti koko juttuun tuskin kannatta suhtautua ja aika hillitty kyllä on itse luolakin.

Luolanvalloittajat!

Tähän on nyt pakko pysäyttää hetkeksi lomakuvien esittely. Pari ylläolevaa kuvaa on meidän mökkisaunaltamme. Ihan sattumalta meillä oli koko vuokramökkirivistön reunimmainen mökki (vaikka eihän niitä nyt niin hirmu montaa ollut muutenkaan), lähellä rantaa ja lähellä rantasaunaa. En osaa sanoa, millainen meininki on high-seasonilla, mutta nyt oli kyllä todella rauhallista. Tuntui kuin sauna olisi ollut meidän oma mökkisauna!
Ihan ajankuluksi ja vähän support-your-local-act -hengessä poikettiin paikallisessa, kaksi tuntia aamupäivisin auki olevassa kaupassa. Hyllyt ammottivat varsin vakuuttavan oloisesti täysin tyhjänä. Edes mökkielämäni kauppa-auto -aikoina en muista nähneeni kauppaa, jossa on niin vähän myytävää suhteessa vapaaseen hyllytilaan. Jätskivaihtoehtoja oli kolme (kaksi mehujäätä ja mansikkatuutti) tiistaina, mutta torstaina oli tarjolla vain mehujäätä. Olimme selkeästi liikkeellä off season -aikaan.
Ratsasimme  kuitenkin hyllyt supertarkasti (mikä kävi kyllä tosi nopeasti..) ja löysimme maailman ehkä hienoimmat feikkitatuoinnit. Ne piti tietty heti hankkia ja seuraavan illan saunaillan ohjelma oli siinä.

Niin kivaa, niin hauskaa ja niin helppoa!!

Mintun uudet tatuoinnit!
Koomisinta on se, että voisin ihan hyvin kuvitella hankkivani just tuollaiset oikeat tatuoinnit. No ehkä en alaselän “tramp stamp” -kukkahässäkkää, vaikka se onkin mielestäni ihan kaunis – siis kuva. Sitäpaitsi Karkki ja Peetu sanoi, että ei saa sanoa tramp stamp, koska se on rumasti sanottu (olen mummo enkä ymmärrä mitään…).
Jalkapöydän tatska ei näy oikein hyvin, mutta siitä tykkään tosi paljon ja se sopii erityisen hyvin noiden violettien Havaianas-lipsujen kaveriksi. Kävin tänään illalla hakemassa pesussa ollutta kamaa pesulasta ja kun oli tosi kuuma ilta, päälläni oli vain shortsit ja nirunarutoppi. Pesulanpoika (joka sittemmin kyllä erityisesti kertoi, että hänellä on kolme pientä lasta) kehuskeli topin alta pilkottelevia pääskys-tatuointeja ja kun kuuli, että ne ei ole oikeat, kehoitti sellaiset hankkimaan. Pitäisköhän tässä nyt..

Nåttarö posse! <3

Lupasin heinäkuiselta Berliinin reissultani vähän muitakin kuin ravintola-/kahvila-/baarivinkkejä. Tässä niitä nyt sitten tulee!
Berliini on siitä ihana kaupunki, että sinne voi matkustaa miten usein tahansa ja aina on jotain uutta ja mielenkiintoista, mitä voi kokea. Itse en ole oikeastaan kertaakaan ollut siellä ihan puhtaasti turistireissulla ja siksi en ole esimerkiksi tehnyt mitään “virallista” koetaan-kaikki-nähtävyydet-kerralla -kierrosta milloinkaan. Toisaalta monien kiinnostavien suurkaupunkien kohdalla voisikin olla parempi, että nähtävyyksiä voisi maistella vähän pala kerrallaan eikä kaikkea yhtenä helposti toisiinsa sekoittuvana pötkönä.
Virallisista Berliini-nähtävyyksistä tämän kerran ohjelmassa oli juutalaisten muistomerkki. Suosittelen ehdottomasti käymään tutustumassa siihen, miten kuluneelta tai itsestäänselvältä se tuntuisikaan. Itselläni oli hiukan sellainen tunne, että olen nähnyt niin monia kavereiden valokuvia, joissa tyypit kurkkii hilpeänä muistomerkin kivipaasien takaa, että hiukan tuntui, että olen jo nähnyt ihan tarpeeksi. Olin kuitenkin väärässä. Muistomerkki on todella vaikuttava – ja itselleni teki todella tiukkaa edes hymyillä kuvassa. Saatika sitten vehtailla pelleilevästi..

Karkki yliopistonsa edessä.

Humboldtin yliopiston edessä on kadussa muistomerkit keskitysleirillä menehtyneistä yliopistolaisista.

Lakitieteellinen laitos – eli Karkin Berliinin ajan kotipaikka. Laitoksen edessä on maassa – tai maan alla paremminkin – natsien kirjarovion muistomerkki. Pleksi-ikkunan kautta voi katsoa maanpinnan alla olleen kirjaston lukuisia tyhjiä hyllyjä. Yksinkertaisuudessaan aika hirveän karmea muistomerkki…

Karkin laitoksen sisääntuloaulan arkkitehtuuria.

Juridiikan tiedekunnan kirjaston ikkunoiden sosialistista lasitaidetta. En nyt ihan tarkkaan muista ketä kaikkia suurmiehiä tuossa on edustettuna – Stalin ainakin..

Tämä nyt ei ole varsinaisesti mikään menovinkki, mutta nähtävyys sinänsä, miten makea tietokonesali Humboldtin yliopiston lakitieteen opiskelijoilla on käytössään..

Tietokoneluokan vieressä on myös muistomerkki, jossa on säästetty osa vanhaa, alkuperäistä yliopiston seinää.

Karkki & Minttu Karkin koulun edessä. <3

Yksi tämän reissun mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä oli visiitti Deutscher Bundestagiin. Aivan huikea rakennus, todella hyvin toteutetut selostukset (englanniksi), jotka käsittivät itse rakennuksen lisäksi ison osan Berliinin keskeisistä nähtävyyksistä – joihin katolla olevasta arkkitehtoonisesta hässäkästä oli ihan mielettömän hienot näköalat! Ja kaikki tämä oli aivan ilmaista! Ennakkoilmoittautuminen on pakollinen, mutta muuten koko lysti ei tosiaankaan maksa mitään ja kokemus on todella hieno! Suosittelen ehdottomasti sekä kokeneille Berliinin-kävijöille että ekakertalaisille!

Vähän oli kyllä sellainen olo, että justiinsa täällä varmaan aletaan kuvata seuraavaa James Bond -leffaa, sen verran oli futuristinen ja tärkeän oloinen mesta.. 😀

Tiergarten oli sekin itselleni uusi tuttavuus. Suosittelen ehdottomasti vuokraamaan pyörät muutamaksi tunniksi ja polkemaan ristiin rastiin suurta puistoaluetta. Auringon laskiessa illalla on kultainen Siegessäule-muistomerkki Tiergartenissa varmasti kauneimmillaan.

Berliinin TV-torni oli yksi viime reissun kohteista, johon ei sitten lopulta ehditty. Kuulemma kuitenkin ehdottomasti visiitin arvoinen sekin – eli ainakin tuo täytyy kokea seuraavalla reissulla.

Potsdamer Platz oli meidän kohde sunnuntaina, joka oli viimeinen matkapäiväni tällä reissulla – ja valitettavasti sateen vuoksi emme halunneet mennä kiertelemään ulkoilmakirppiksiä (jotka tuskin olivat sateessa parhaimmillaan…).
Samalla pääsin vihdoinkin tutustumaan Berliinin elokuvamuseoon, joka oli todellakin kaikkien kehujen arvoinen paikka!

Leffamuseo keskittyy luonnollisesti erityisesti saksalaisen elokuvan historiaan. Marlene Dietrichillä on ihan oma osastonsa. Paljon siellä on myös dokumetti-osastoa ja ihan piti laittaa muistiin tuo, miten se Berliini oikeasti oli jaettu aikoinaan.

Elokuvamuseon lipulla pääsee tutustumaan myös tv-museon näyttelyyn, joka tosin on niin saksalaiseen telkkariin keskittyvä, että siitä ei meille paljon ollut iloa.
Mutta jos varsinaiset museot eivät kiinnosta, Euroopan lähihistoria on aina lähellä Berliinissä!

Kesä alkaa olla lopuillaan, mutta onneksi on kaikki ihanat muistot. Fiilistelin juuri Tinnin ja mun alkukesän Riminin reissua. Olen niin iloinen, että tuli lähettyä tuolle matkalle, vaikka se olikin alunperin vähän suunnittelematon ex tempore -päätös. Niinkuin Tinni viisaasti totesi: “Kyllä se on itse varmistettava, että kesällä saa edes vähän aurinkoa ja lämpöä.”
Maailmassa ei ole mielestäni milloinkaan liikaa kuvia auringosta, merenrannoista, lomahymyistä tai hapsullisista rantakimonoista. Toivottavasti nämä Italian kuvat toimivat samalla niinä postikorttina, joita en tältäkään reissultani saanut oikeasti lähetettyä (sorry äiti!!).


Ihana ja aina niin tyylikäs matkaseuralaiseni Tinni. Tässä taidetaan olla ihan ensimmäisen illan aperitiiveja odottelemassa.

Tinni bongasi yllä olevan rautarouvan muutamankin kerran. Melkein teki mieli käydä kysymässä viestiltään coolin t-paidan alkuperää. Ei sitten kehdattu kuitenkaan…

Mielenkiintoista ja aika liikuttavaa, että monet tekevät rakkaistaan kuolinilmoituksia ja vielä useammin “in memorial” -julisteita, jotka sitten liimataan kaupungin aitoihin. Ihan kuin omassa nuoruudessani paikallisten punk-bändien keikkajulisteet – paitsi viesti on vähän eri. Tavallaan kai ihan kiva ja ajattelevainen tausta tällä, mutta itse en kyllä ehkä haluaisi, että muistokseni liisteröitäisiin julisteita kenenkään seinille.

Parasta Riminissä: ihana biitsi ja hyvä palvelu joka paikassa! Me tosiaan lähdettiin reissuun pohjoismaisen juhannuksen aattona. Samana viikonloppuna Riminillä alkoi virallisesti “high season”, mutta aika rauhallistahan siellä silti oli monessa paikassa. Me diggailtiin puolitäyttä, mutta täydessä valmiudessa olevaa turistikohdetta tosi paljon.
Joka paikassa oli niin siistiä ja järjestelmällistä, että on oikeasti tosi vaikea kuvitella, että tämä on joskus ollut sellainen paheen pesä, että siitä on oikein tehty lauluja! Hurjinta, mihin me törmättiin oli rannoilla kiertävät thai-hierojat. Tosin ainoa asia, mikä heissä oli hurjaa oli se, että heitä oli niin paljon vähemmän kuin Thaimaassa ja että hinnat olivat, no tietenkin, sovitettu eurooppalaiseen tasoon. Itse otin joka päivä, kun oltiin rannalla, ainakin jonkin hieronnan – ja oli kyllä joka pennin väärti!

Tinni tulee varmasti vähintään mördaan mut virtuaalisesti tämän kuvan julkaisemisen johdosta! Totuus on se, että ensimmäisenä meidän Rimini-päivänä aurinko meni pari kertaa pilveen. Hiukan saatoin hellästi mobata Tinniä siitä, että hän a) on yliherkkä kylmälle (tämä on kyllä tosiasia, kukaan ei ole niin herkkä lämpötilojen vaihtelulle kuin Tinni) b) niin epäuskoinen auringon välittömään paluuseen (se ei tosin palannutkaan ihan heti, taisin joutua laittamaan t-paidan päälle minäkin!).
Mutta heti lounaan jälkeen paistoi taas – ja todella lämpimästi!

Riminille matkustetaan varmaankin useimmiten seuramatkoilla tai vastaavilla. Jos nyt joku on meidän kaltainen omatoimimatkailija, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan Tinnin  meidän reissua varten bongaaman neljän tähden hotellin: Erbavoglio Hotel.

Hotelli on aika uusi, vasta tälle sesongille avattu käsittääkseni, mutta kaikki toimii silti oikein mukavasti. Respassa on palvelualtista henkilökuntaa, jotka oikeasti haluavat ratkaista ongelmamme ja kun pyysimme lisää henkareita, niitä tuli kymmenen – eikä naurettavat kaksi niinkuin tavallisesti.
Hotellin kattoterassi on myös aivan tosi viihtyisä ja ihana – vaikkei uima-allas olekaan virallinen infinity-pool, emmekä saaneet ihan kaikkia sen pore-toimintoja päälle.

Erbavoglio hotellin aamiainen oli aivan mahtavan ihana. Ja siitäkin huolimatta, että jätimme ne kaikki törkimysihanan näköiset kakkuset ja piirakat syömättä. (Ei mitään laihdutuskuurinäkemyksiä, mutta aikuinen ruuansulatus ei vaan kestä herkkuja sekä aamulla että illalla! :D)
Hintatasoltaankin hotelli oli mielestäni vähintäänkin ok. Viikon yöpymiset maksoivat alle 350 euroa/hlö kahden hengen huoneessa, mikä on mielestäni neljän tähden hotellista varsin hyvä hinta.

Siinä se hapsukimono nyt sitten on. Jotenkin kuvittelin, että tähän kesään mahtuisi pilvin pimein tilaisuuksia ottaa parempia kuvia – ja etenkin mahdollisuuksia käyttää uutta hienoa kimonoani. Nyt vaikuttaa vähän siltä, että näin ei käynyt.

Varmaan kaikki on ihan hirmu tietoisia siitä, miten rantsuhommat Italian turistikohteissa menee. Siltä varalta, että siellä ruudun toisella puolella on joku kaltaiseni, ehkä paljonkin reissannut, mutta ekaa kertaa italialaiseen rantakohteeseen matkustava, tässä pienet pikaohjeet:

• Riminillä ranta on jaettu sektioihin, joilla on numero. Yleensä englanninkielisessä tekstissä näihin viitataan “Beach 1/2/56”
• Rantatuolirannoilla pitää maksaa päivämaksu. Rahan vastineeksi saa käydä sisävessassa, suihkussa, vaatteidenvaihtokopissa, lainata lukemista (italia, saksa ja ehkä englanti) ja tietty sen oman rantatuolin ja aurinkovarjon.
• Maksullisten rantojen ulkopuolella on aina vapaata, maksutonta aluetta. Ihan siistiä oli meininki sielläkin, mutta ilman maksullisten rantojen mukavuuksia.

Ensinnäkin pitää muistaa, että Italia ei ole Pohjoismaat, missä perussiisteyden katsotaan kuuluvan maksetuksi verovaroilla. Sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran käyn rantsupisulla rannalla 45 ja havaitsen, että siellä on sekä vessa- että käsipaperia, valo katossa ja puhdas peili, jo silloin tiedän, että en maksanut turhasta. Tosin itse ranta on kyllä siisti ja hyvin hoidettu myös maksullisten alueitten ulkopuolella.

Edellinen Rimini vinkki-postaukseni jäi vinkkien osalta vähän vajaaksi. Tepsuttelimme iltapäivällä myös Riminin vanhassa kalastajakaupunginosassa, joka on todella pittoreskia ja näkemisen arvoista aluetta. Valitettavasti Mintulla alkoi tässä vaiheessa sandaalit aiheuttaa jo sen verran pahoja viboja, että kauniiden talojen sijaan keskityin lähinnä mahdollisten paikallisten kissojen bongaamiseen. Eli kantsii valita pehmeäpohjaiset, hyvät kengät, kun lähtee tutustumaan Riminiin, sillä innokkaalle tutkimusmatkailijalle riittää kyllä käveltävää ja mukulakiviset kadut on varsin haasteellinen alusta!

Riminin kauppahalli. Onko se nyt joku ihme, että kaikki siellä rakastavat ruokaa?

Viimeisen illan selfie. Vain hetkeä ennen, kun Minttu sai nervous breakdownin, koska loma on nyt loppu ja kaikkia niitä ziljoonia asioita, jotka piti muka lomalla saavuttaa, ei sitten tälläkään kertaa tullut nähtyä tai koettua. Kävimme turistijuna-ajelulla, nähtiin hulppea ilotulitus ja Tinni pakkasi mun matkalaukun ja sen jälkeen kaikki oli taas ok!

Nyt onkin jo seuraava – ensi kesän – Italian reissu suunnitteilla. Tinni ehdotteli Pisaa tai siinä lähistöllä olevia rantakaupunkeja. Itseäni kiinnostelisi hiukan Capri, mutta siellä taitaa olla kallista eikä juurikaan mahdollisuuksia rantsuhengailuun. Toisaalta olen kuullut nyt niin paljon hyvää Mallorcasta, että sinnekin voisi mennä noin about 35 vuoden tauon jälkeen. Tosin Tinnin puolelta taitaa Italia olla ainoa vaihtoehto, joten Mallorca jäänee sitten pois tai mahdollisen äkkirikastumisen kohdatessa sinne voisi tehdä ensi kesän toisen reissun.
No, mutta eletään nyt ensin tämä kesä loppuun – ennenkuin aletaan enemmän puhua seuraavasta! Pari lomailuviikkoa on itselläni vielä edessäkin jopa. Toinen niistä menee Tukholman muotiviikoilla, mutta toiseksi olemme vuokranneet Karkin ja Peetun kanssa mökin saaristosta. Olemme kaikki kaivanneet tänä kesänä erityisen paljon luontoon ja pois kaupungista – mökkiloma tulee juuri sopivasti siihen tarpeeseen!

Viikon kestänyt Stockholm Pride 2015 -tapahtuma huipentui viime lauantaina perinteisesti Tukholman keskustan läpi kulkevaan paraatiin. Aamulehtien arvion mukaan paikalla oli ennätysmäärä katsojia – melkein puoli miljoonaa – ja myös paraatiin osallistui enemmän väkeä kuin milloinkaan, yli 40 000 henkeä. Onneksi myös säänhaltijat olivat tajunneet, että on Pride-paraatipäivä. Lähes koko viime viikon vallinnut superkolea ja sateenharmaa keli muuttui lauantaina aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Niinkuin pitääkin! En muista yhtään paraatia, jolloin olisi ollut kurja ilma.
Olen käynyt niin kauan kuin muistan aina joka vuosi katsomassa Pride-paraatia. Ja ihan joka kerta yllätyn siitä rakkauden ja ilon ja yhteenkuuluvuuden aurasta, joka leijuu koko tapahtuman yllä niin vahvana, että katsojanakin sen tuntee mahanpohjassa asti. Joka kerta liikutun kyyneliin (onneksi aina on aurinkolasikelit…), kun näen, miten ihmiset tukevat toisiaan, ovat solidaarisia, hyväksyvät toisensa.
Tuntuu, että tänä vuonna tarvitsin tätä enemmän kuin koskaan. Niin paljon on ollut suoranaista p…tä konkreettisesti ilmassa, rasismia, suvaitsemattomuutta, avointa syrjintää, käsittämätöntä keskuskelua ihmisoikeuksien luvallisesta polkemisesta jne. Erityisesti tietty Suomessa (täällä meillä sentään avioliitto on tasa-arvoinen), mutta kyllä täällä Ruotsissakin vääryyttä riittää. Pääasiassa Romaniasta tulevat kerjäläiset on nyt viimeksi olleet tulilinjalla. Onneksi laki kuitenkin edes jossain määrin suojelee myös niitä kaikkein heikoimpia, jotka eivät varmasti osaa itse puolustautua.
Tiedän, että Pride on HBTQ-tapahtuma – eikä sinällään siis aja muiden vähemmistöjen asiaa. Silti olen sitä mieltä, että kun suvaitsevaisuus yhteiskunnassa lisääntyy, se vaikuttaa myös muihinkin osa-alueisiin. Eli, kun Pride levittää hyväksymisen sanomaa ja ilmapiiriä, se helpottaa myös muiden syrjittyjen asemaa epäsuorasti, kun ihmiset oppivat näkemään, että hei – ihmisiä me kaikki – ihon väriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen ja mitä näitä nyt on, katsomatta. Ainakin toivon niin.
Aikaisempina vuosina olen yrittänyt bongailla paraatista erikoisia asuja ja huikeita ilmestyksiä. Tänä vuonna halusin kuvata hymyjä ja iloa, tavallisia ihmisiä. Ja välittää sen viestin, että me ollaan kaikki yhtä!

 
Pride-paraatin jälkeen on aina jotenkin toiveikas olo. Jos kerran maailmassa on näin paljon rakkautta, iloa ja hyvää tahtoa, meillä ihan pakko olla vielä toivoa. Rakkaus voittaa #lovewins.
Tai niinkuin olen tainnut lopettaa kaikki tähänastiset Stockholm Pride -postaukseni:
“Suurin niistä on rakkaus”!