Ruotsissa on tänään äitienpäivä.
Heräsin aamulla puoli kahdeksalta messengerin plingahdukseen; Karkki siellä lähetteli toivotuksiaan juhlapäivän kunniaksi. Aamukahveita en ole tainnut enää vuosiin saada sänkyyn ja muutenkin äitienpäivän vieton intensiivisyys on meillä vaihdellut. Joskus ollaan kakuteltu kunnolla, joskus homma on ohitettu tekstiviestein.
Tänä vuonna sain lapsukaisiltani ihanan lahjan: moskiittoverkkoja, rokotuksia, ravintolisiä, vedenpuhdistustabletteja ja muuta tärkeää lähti Unicefin kautta niille maailman äideille, jotka joutuvat kamppailemaan lastensa terveyden ja hengissä pysymisen, riittävän ravinnon ja puhtaan veden saatavuuden kanssa. Liikutuin todella ihanasta lahjasta – ja siitä, miten upeat ja fiksut tyttäret olen onnistunut saamaan.

Tänä vuonna emme viettäneet päivää yhdessä muuta kuin virtuaalisesti. Karkki on melkein tuhannen kilometrin päässä etelässä, Karlskronassa – ja Peetu yhtä kaukana pohjoisessa, Uumajassa. Ihan matkustusteknisistä syistä varsinaiset juhlallisuudet hoidetaan, kun olemme taas kaikki samalla paikkakunnalla.
Pitkin päivää olen kuitenkin miettinyt äitiyttäni, äitinä olemista, lapsiani. Sitä, miten tajuttoman kaukaiselta tuntuu ne ajat, kun olin raskaana ja tytöt vauvoja. Toisaalta en voi mitenkään käsittää, mihin kaikki aika on mennyt, missä välissä Karkista ja Peetusta kasvoi aikuisia, nuoria naisia.
Oli pakko kaivaa esiin vanhoja valokuvia, että saisin vähän konkreettisemman otteen ajan kulusta.
Tuossa ylläolevassa kuvassa on vasemmalla vauvamasu Karkista ja oikealla Peetusta. Keräsin kummankin raskauden aikana reilut 25 kg painoa, mikä kyllä näkyy. En tuntenut itseäni kauniiksi tai hehkeäksi ikinä odotusaikana – lähinnä ensin huonovointiseksi ja sitten ryhävalaaksi. Koin, että suurin kohteliaisuus, minkä voi saada, on se, että raskaus ei näy ollenkaan.

Olin suhteellisen nuori, kun aloin odottaa Karkkia (ja ei, se ei ollut 50-lukua, jolloin “oli tapana” haluta lapsia jo hädin tuskin parikymppisenä). Ensimmäiset visiitit terveydenhoitolaitoksissa olivat hämmentäviä: kaikkien ensimmäinen kysymys oli, aionko pitää lapsen. Useimmat toki peittivät hämmästyksensä, kun kerroin, että kyllä ja että raskaus on ihan suunniteltu ja toivottu, mutta eivät kaikki. Minulle oli jo alle kaksikymppisenä sanottu, että lastentekoa ei kannata lykätä, jos vain mahdollista, sillä muuten en välttämättä tulisi raskaaksi ollenkaan.
Raskausaika meni “siinä sivussa”. Olin kovasti marinoitu siihen ajatusmaailmaan, että raskaus ei ole sairaus ja että koko maailman sivu on naiset tehnyt lapsia, joten turha siitä on nyt vouhkata. Ei tehrä tästä ny numeroo -ajattelu ajoi siihen, että suhtauduin raskauteen kuin finniin leuassa – näkyyhän se, mutta ei sille mitään voi, eletään nyt vaan niinkuin ei mitään. Rakkain muistoni Karkin odotusajalta on se, kun pienellä vauvalla oli koko ajan hikka.
Osasyy siihen, että en ollenkaan keskittynyt laskeutumaan ensimmäiseen raskausaikaani oli se, että olin perustanut yrityksen (nimeltään Go 4 it – toim. huom) juuri samoihin aikoihin, kun testi näytti plussaa. Teimme yhtiökumppaneitteni kanssa töitä käytännöllisesti katsoen 24/7, eikä aikaa tai energiaa jäänyt oman kropan ihmeeseen keskittymiseen.

Huono omatunto. Kyllä, monesta asiasta, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on jäytävä huono omatunto. Kaikkia syitä en voi enkä osaa mainita – ja toisaalta listasta tulisi niin pitkä, että eihän sellaista yhteen blogipostaukseen voi kirjoittaa. Yksi asia Karkin syntymisen jälkeen on kyllä ylitse muiden: Miten sitä nuori penska-äiti on niin itseään täynnä, että lähtee kymmenen päivän ikäisen vauvan kanssa takaisin töihin?
Olin vihdoin saanut sen ihanan vauvan, jota olin niin kovasti toivonut, mutta sitten en osannutkaan olla kotona. En kyennyt olemaan vauvakuplassa viikkoa kauempaa ja tunsin pakolliseksi kopata pikkuisen kainaloon ja palata ompelukoneen ääreen.
Toisaalta puolustuksekseni pitää sanoa, että yksityisyrittäjänä minulla oli ihan joustava olo työmaalla. Imetykset sujuivat, vauvalla oli koko ajan seuraa ja oma äitini vei Karkin joka päivä vähintään parin tunnin lenkille Pyynikille raikkaaseen ilmaan, pois kangaspölystä. Järjestelyä kesti lisäksi vain niin kauan, kunnes Karkki alkoi liikkua niin paljon, ettei leikkuupöydällä pötköttely ollut enää turvallista.

Vappukävelylle lähdössä reilun vuoden ikäisen Karkin kanssa.
Äidiksi tuleminen muuttaa, mutta olin niin onnekas, että koin muuttumisen omalla kohdallani positiiviseksi ja luonnolliseksi. Raskausaikana olin saanut kuulla aivan valtavan määrän varoituksia ja kauhuskenaarioita. Miten vauva huutaa yökaudet ja äiti tulee hulluksi, kun ei saa nukkua. Omalle vanhalle elämälleen saa varoittelijoiden mukaan heittää hyvästit ja mitään kivaa ei enää voi tehdä, koska vauva.
Itselläni ei ole sisaruksia, enkä ollut 15-vuotiaana tekemiäni lyhyitä lastenhoitopestejä lukuunottamatta ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan tekemisissä lasten, saatika sitten vauvojen, kanssa ennen Karkin syntymää. Siksi olin kai niin valmis uskomaan siihen, että vauva-aika on ihan painajaista, hyvä, jos selviää järjissään siitä showsta.
Heti ensimmäisistä hetkistä yhdessä vastasyntyneen Karkin kanssa tajusin, että minulle ei oltu kerrottu kaikkea. Vauvahan oli ihan valtavan ihana! Meillä oli tosi mukavaa yhdessä ja olin aivan ällikällä päähän lyöty, miten kivaa kaikki oli. Karkki söi ja nukkui – oli tyytyväinen ja iloinen vauva, jonka kanssa oli mahtava myyssata ja hommailla kaikkea. En voinut uskoa hyvää tuuriani, kun tajusin, että saan ottaa sen ihanan vauvan mukaani kotiin synnytyslaitokselta.
Yhden lapsen kanssa on oikeastaan aika helppo jatkaa elämää entiseen tapaan – etenkin, jos tyyppi sattuu olemaan perustyytyväinen, utelias ja iloinen pakkaus, kuten Karkki. Kaikki muuttuu, kun perheeseen tulee toinen lapsi. Kaksi on jo lauma, joka ei kulje yhtä helposti kaupungilla, kylässä, matkoilla ja muissa menoissa. Itsestäni tuntuu, että meistä tuli virallinen lapsiperhe vasta, kun Peetu syntyi.

Olin edelleen varsin nuori synnyttäjä, 27-vee, kun odotin Peetua. Kolmen vuoden ikäero oli ihan harkittu ja tulin raskaaksi melkein heti, kun Kauppakorkean pääsykokeet oli ohi ja aloimme suunnitella pikkusisarusta Karkille. Opiskelupaikka järjestyi ja verrattuna edelliseen, yrittäjänä kokemaani raskauteen, oli yliopistoelämä lunkia ja mukavaa. Ehdin fiilistellä enemmän ja vaikka tälläkään kertaa en kokenut mitään “onpas upeaa olla raskaana” -tunteita, en pyrkinyt kieltämään olotilaani tai olemustani itseltäni tai muilta.

Peetu 2 kk hiukopalalla kummitädin häissä.
Peetun vauva-aikaa väritti paljon erittäin vakavaksi ja vaikeaksi osoittautunut allergia. Nyt sain todella maistaa sitä, miltä tuntuu valvoa yökaudet lapsen kanssa, joka on ihottumaisen ihonsa kanssa niin tuskainen, ettei pysty nukkumaan. Jälkeenpäin olen ajatellut, miten hyvä oli, että olin niin nuori. Muistan ajatelleeni monet kerrat, että kai nyt tässä jaksan valvoa, kun vain hetki sitten riekuin pikkutunneille ja pidempäänkin Doriksessa.
Valvomista pahempaa oli se, kun näki, kuuli ja tunsi, että toisella on ihan kamalan paha olla, eikä sille pysty tekemään mitään. Se tuntui kauhealta jotenkin tosi primitiivisellä tasolla. Tunsin olevani todella epäonnistunut, kun en voinut helpottaa vauvani oloa.
Itselläni ei ole koskaan ollut mitään allergioita ja koko se maailma oli siksi aivan uusi. Opin havainnoimaan Peetun reaktioita ja luottamaan siihen, että lapsi tietää jossain määrin itse, mikä sopii ja mikä ei. Tilannetta ei erityisesti helpottanut vanhan koulukunnan neuvolan täti, jonka tokaisu “rouva hyvä, ei perunalle voi olla allerginen” on jäänyt erityisesti mieleen.
Peetun vointi paheni asteittain ja onneksi pääsimme Suomen johtavan allergialääkärin potilaiksi. Pikkuhiljaa opin minäkin ja elämä alkoi vähitellen tasaantua. Nyt tänään tuntuu enää kaukaiselta painajaisunelta ne kolme kertaa, jolloin oli todellinen, sydäntä jäätävä läheltä piti -tilanne.

Karkin ensimmäinen kommentti nähdessään pikkusiskonsa synnytyslaitoksella “no, siinä se mun vauva nyt on!” kuvastaa hyvin näiden kahden ihanan suhdetta.
Meitä oli kovasti varoiteltu mustasukkaisuudesta, Karkki oli jo kolme vuotta ehtinyt tottua elämään ainoana lapsena ja kaiken keskipisteenä. Ystäville ja sukulaisille muistutettiin, että vauva ei vielä tajua huomionosoituksista mitään, mutta isosisko kylläkin. Meillä tuo ei mennyt ihan niin. Karkki oli niin ylpeä vauvastaan, että oli suorastaan loukkaantunut, jos vieraat vitkuttelivat hänen kuulumisiaan kysellen, eivätkä heti rynnänneet Peetua ihastelemaan.

Tärkeintä, mitä elämässäni on, on olla äiti näille kahdelle. Välillä en voi edes käsittää, miten olen voinut olla niin onnekas, että olen saanut kaksi niin upeaa ihmistä elämääni. Mistään en ole oppinut niin paljon ihmisenä olemisesta, rakkaudesta, ystävyydestä, anteeksiannosta, onnellisuudesta ja elämästä kuin omilta lapsiltani. He ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä.
Äitienpäivä on jo tässä kirjoitellessani kääntynyt yöksi. Painun nyt nukkumaan sydän täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! <3

Jos ollaan ihan rehellisiä, en ole ollenkaan pahoillani, että vuosi 2016 loppuu tänään. Tiedän hyvin, että aikuisten oikeasti tänään on lauantai ja huomenna sunnuntai, mutta uskon sitkeästi merkkipaaluihin, uusiin alkuihin ja kaikkiin sen tapaisiin rituaaleihin.
Otan jälleen kerran uuden vuoden vastaan fiiliksillä, että voin jättää kaiken kertyneen painolastin rajan tälle puolelle. Vuosi 2017 on yhtä puhdas kuin vasta aloittamani kalenteri – ja yhtä täynnä mahdollisuuksia. Vapaus täyttää sivut juuri sellaisella sisällöllä kuin itse haluan ja valitsen, tuntuu raikkaalta ja ihanalta, niin symbolista kuin se olisikin.
Ei niin, että 2016 olisi ollut läpeensä kurja – päinvastoin! Äidin vakava sairastuminen aika tasan tarkkaan vuosi sitten tosin antoi koko vuodelle tumman alavireen. Vaikka rakas äiskä toipuikin huomattavasti ennusteitaan nopeammin ja paremmin, en pystynyt karistamaan hartioiltani “minä olen nyt perheen pää (vaikken vielä haluaisi)” -tunnetta.
Instagramin “Bestnine2016”-kuvakollaasi – eli yhdeksän liketetyintä kuvaani – summaa loistavasti kuluneen vuoden highlightsit: yhdessäolo Karkin ja Peetun kanssa, Karkin valmistuminen, omat The Syntymäpäivät New Yorkissa helikopteriajeluineen, ystävät ja kissat. Kesäiset iltauinnit, hetket lapsuudenystävien kanssa, lukuisat muutkin reissut (Pietari, Berliini, Tampere) ja virkistävät kohtaamiset uusien ja vanhojen kavereitten kanssa, kuuluisivat ehdottomasti listalleni myös.
Oikeastaan mennyt vuosi on ollut kiva ja ihana, vaikka henkilökohtaisesti en tunne saavuttaneeni mitään erityistä. Henkisen kasvunkin kanssa on ollut vähän niin ja näin. Joskus on kuitenkin niin, että se riittää. Jokainen vuosi ei voi olla täynnä huikeita saavutuksia, aikakirjoihin merkittäviä voittoja tai pökerryttävää menestystä. Eikä tarvitsekaan!

Näillä saatesanoilla haluan toivottaa kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille upeaa ja mahtavaa vuodenvaihdetta sekä:

Onnea, mielenrauhaa, toivomasi kaltaista menestystä, lämpöä, ystävyyttä, kohtaamisia, läsnäoloa ja auringonsäteitä vuodelle 2017!!

Alkuun pieni hurahdusvaroitus: jos olet yhtäänkään sitä tyyppiä, että innostut uusista jutuista, olet jo valmiiksi aina puhelin käden jatkeena ja sinulla leikkimieltä sekä pisara kilpailuviettiä, Pokémon GO on hyvin, hyvin addiktoiva peli!
Suomeen ja Ruotsiin käsittämättömän suosion saavuttanut peli saapui virallisesti muutama päivä sitten. Pientä hypetystä on toki ollut havaittavissa jo aikaisemmin, kun malttamattomat tosifanit on hankkinut itselleen aikaisemmin julkaistun jenkkiversion. Me Karkin ja Peetun kanssa ladattiin appi lauantaina – ja ollaan oltu ihan koukussa siitä lähtien!
Taustaksi sen verran, että en ole mikään pelaaja normaalisti. En ole seonnut candycrasheihin, farmvilleihin tai angrybirdseihin, saatika sitten online pelattaviin WoW:in kaltaisiin suurpeleihin. Ainoan kerran, kun innostuin vähän pelaamaan, oli ysärin puolenvälin tietämillä, kun saimme kotiin ihka ensimmäisen Sim Cityn.
Miksi Pokémon GO on niin hauska?
Ensinnäkin siksi, että se yhdistää herkullisella tavalla oikean elämän ja pelimeiningin. Pohjana on Google Maps ja gps-paikannuksen kanssa oma pelihahmo, avatar, liikkuu kartalla tismalleen siellä, missä itsekin. Tarkoitus on kulkea kävellen tai hölkötellen ulkona Pokémon-hahmoja bongaillen (ilmeisesti hitaasti pyörällä liikkuminen onnistuu myös). Peliä ei siis voi pelata sohvan nurkassa nyhjöttäen (eikä fuskata autoillen), vaan ulos on lähdettävä liikkumaan ihan oikeasti – mikä on mielestäni mahtavaa! Muuten pikkuiset iltakäpsyttelyt, lounaspromenadit ja verryttelenpä-vähän-jalkojani -lenkit jäävät helposti vain suunnitelmiksi.

Aikuisia pelaajia ilahduttaa varmasti myös se, että “kohteet” ovat ulkona yleensä jonkun nähtävyyden tms. kohdalla ja esim. kivoista patsaista, rakennuksista etc. löytyy usein myös vähän faktatietoa, taiteilijan nimi, rakennusvuosi, arkkitehdin nimi ja muita fun fact -tyyppisiä asioita. Itse olin esimerkiksi aivan tietämätön, että meidän lähiympäristössä on todella paljon kivoja pieniä veistoksia, mutta Pokémon jahdissa, pelin kartan avulla, löytyi vaikka mitä mielenkiintoista.
Joko olen vakuuttanut, että Pokémon GO on hauska peli? Hyvä, aloitetaan!
Ihan ensimmäisenä pitää ladata pelin appi. Se on ilmainen – mikä ainakin itselleni on olennaista tällaisen huvituksen kohdalla.

Sisäänkirjautumisen jälkeen luodaan oma avatar. Tarjolla ei ole paljoa vaihtoehtoja, mutta sukupuolen lisäksi voi muokata hiusten värin mieleisekseen ja valita vaatteet muutamasta eri sävyisestä vaihtoehdosta. Pelinimen valinta voi tuntua turhauttavalta, sillä yllättävän monet ainakin itse testaamistani olivat jo varattuja. Vakio-nickini, “MenthaCat” oli jo napattu, ja siitä sitten muotoutui tosi töntiltä kuullostava pelinimeni “Minttukissa” (Kissanminttu oli varattu, samoin kaikki testaamani Minttu-johdannaiset…).
Kun avatar on valmis, päästään pelaamaan. Autenttinen kartta näyttää tosiaan vähän Google Mapsilta, mutta värit ovat kirkkaammat. Olen ehkä hiukan lapsellinen, mutta mielestäni jo pelkästään avatarin liikkumisen seuraaminen oman kävelyn mukaan on tosi hauskaa!  Kartalla näkyy siniä tolppia (PokéStops), joista voi käydä noutamassa lisää palloja, lääkkeitä ja muuta tärkeää. Isommat, härvelin näköiset tolpat, ovat nimeltään Pokémon Gyms ja niissä on tarkoitus “treenata” Pokémoneja. Ja tietty myös itse Pokémonit ilmestyvät kartalle.

Kuva: Giphy.com

Ensimmäinen Pokémon ilmestyy kartalle yleensä aika pian. Kun hahmoa painaa peli muuttuu hauskaksi yhdistelmäksi virtuaalimaailmaa ja oikeaa todellisuutta. Joskus karttaa pitää vähän käännellä, että Pokémonia saa näpsäytettyä tarpeeksi kohdistetusti, mutta mitään ryntäilyä tai jahtaamista pelaaminen ei vaadi. Pyydystäminen myöskään ole muutamasta metristä kiinni – pelisäde on lopulta aika pitkä. Siksi en oikein ymmärrä juttuja keskelle tietä pysähtyvistä pelaajista, liikenteen vaarantamisesta tai kukkaistutusten tallomisesta. Jos on järki päässä muuten, Pokémon GO -pelin pelaaminen ei vaadi sen kadottamista.
Kuvaruudun alareunassa näkyy Poké Ball -pallo, joka saa liikkeelle sormella pyyhkäisemällä. Parhaiten pyydystyksen pitäisi onnistua, kun heittää pallon juuri silloin, kun hahmon ympärillä oleva värillinen rinkula on pienimmillään. Itse olen niin surkea heittäjä, että en osaa tuohon sanoa mitään.

Parhaiten Pokémoneja löytyy puistoista ja yleisistä paikoista, joissa on paljon ihmisiä. Kartalla saatta leijailla vihreitä lehtiä ja se on sen merkki, että siellä saattaa olla jotain löydettävää, mutta ei välttämättä. Jos sen sijaan jossainpäin näkyy ihanaa vaaleanpunaista lehtisadetta, sieltä löytyy aivan varmasti myös Pokémoneja. Iltakävelyllä kantsii siis pyöritellä vähän karttaa ja suunnistaa sinne, missä näkyy lentelevän vaaleanpunaisia konfettilehtiä. Tosin olen kyllä löytänyt Pokémoneja ihan vain kadulla kävellessäni. Kuulemma hyviä metsästyspaikkoja on myös kaikenlaiset pienemmätkin nähtävyydet ja esim. kauppakeskukset.
Aika ihanaa muuten myös se, että päivällä on pelissäkin valoisaa ja yöllä pimeää. Säätilasta en ole ihan varma, seuraako peli sitäkin jotenkin, sillä täällä on ollut nyt joka päivä pelatessamme juuri tuollainen aurinkoinen/puolipilvinen sää. Toisaalta voisin kuvitella, että esim. sadepäivät näkyisivät, sillä kuulemma sateella esiintyy ihan eri Pokémoneja kuin aurinkoisella säällä.
Muutenkin sijainti vaikuttaa siihen, että millaisia Pokémoneja haaviin tarttuu. Meidän kodin lähellä on tosi paljon kaikkia vesieläimen kaltaisia hahmoja, koska asumme melkein meren rannassa. Lounaslenkillä työpaikan lähimaastossa on ihan toisenlaisia ja kuulemma metsistöissä asuu myös oma Pokémon-väestö. Yöllä tai pimeän aikaan voi saada kiinni päivisin piilossa olevia haamumonstereita.

PokéStop on tosiaan sininen tolppa, jonka päässä pyörii kuutio. Kun tolppaa lähestyy, se muuttuu ympyrän muotoiseksi pyöriväksi himmeliksi. Sitä klikkaamalla pääsee pyöräyttämään PokéStoppia ja palkinnoksi saa pelipalloja, lääkettä ja munia. Tolppa muuttuu visiitin jälkeen vaaleanpunaiseksi.
Lisäksi PokéStopeissa on usein hauskaa nippelitietoa kohteesta. Olen ottanut tavaksi poimia kaikki mahdolliset PokéStopit, sillä pallonkulutukseni on aika valtaisaa. Ja saman PokéStopin voi käydä pyöräyttämässä uudelleen vaikka miten monta kertaa aina, kun sen väri on palautunut takaisin siniseksi.

PokéStopeilta toisinaan löytyvät munat ovat hauska – ja liikkumaan innostava juttu. Kun munan siirtää hautomopurkkiin (incubator), sen voi saada kuoriutumaan kävelemällä tarvittavan määrän kilometrejä. Heti alusta asti kaikilla on yksi hautomopurkki ja lisää voi joko ansaita tai ostaa ihan rahalla. (Peli itsessään on ilmainen, mutta toki tarjolla on kaikkea, millä voi nopeuttaa omaa etenemistään. Itse olen vähän sitä mieltä, että rahan käyttäminen on huijausta).
Kävelymatka on joko 2 km, 5 km tai 10 km ja munasta kuoriutuu ainakin Pokémoneja ja ehkä jotain muutakin kivaa. Sitä hienompia, mitä enemmän kävelyä on tarvittu – of course!

Kaiken toiminnan seurauksena sinulle (avatarillesi) kertyy XP-pisteitä (Experience Points) ja kun niitä on kertynyt tarpeeksi, pääsee seuraavalle tasolle. Tasolla 5 pitää valita oma treenijoukkue, keltainen, punainen tai sininen. Ei ole tietääkseni mitään erityistä väliä sillä, minkä tiimin valitsee.
Ainoa, mistä kuulemma on jotain hyötyä on se, että pelikaverit valitsevat saman värisen joukkueen ja voivat näin tukea toisiaan. Siitä syystä me Karkin ja Peetun kanssa ollaan kaikki punaisessa joukkueessa. Sininen on kuulemma yleensä suosituin.

Treenijoukkueen valinnan jälkeen on mahdollista mennä vierailulle Pokémon Gymiin – eli “treenata Pokémoneja”. Olen nyt käynyt kolme kertaa gymissä, kerran oman joukkueeni ja kaksi kertaa sinisen joukkueen hallinoimassa. Ilmeisesti tavoite on voittaa kaikki “hallitsevat” Pokémonit ja ottaa gym omaan haltuun. En ole vielä niin pitkällä, mutta hauskaa treenaaminen (taistelulta se kyllä näyttää) on ollut. Tappelu menee niin, että sitä vastapuolta näpytetään niin tiuhaan kuin voi. Ilmeisesti myös oma Pokémon voisi väistellä vastahyökkäyksiä, mutta ei kyllä mitään hajua miten.
Treenihässäköissä rähjääntyneitä Pokémoneja voi hoitaa PokéStopeista löytyneillä lääkkeillä.

Kantsii kerätä kaikki mahdolliset Pokémonit, joita vain näkee. Oikeasti sitä tarvitsee vain yhden jokaista lajia, mutta ylimääräiset, ne, joilla on pienempi CP-luku kuin parhaimmalla, voi muuttaa karamelliksi antamalla ne professorille (scrollaa Pokémonin oman sivun alareunaan ja klikkaa “transfer”). Karamellit voi sitten käyttää CP-luvultaan korkeimpien Pokémonien vahvistamiseen.
Tässä on nyt suunnilleen se, mitä neljässä päivässä olen tehnyt ja oppinut. Se on riittänyt täydelliseen koukuttumiseen! Haha! Paljon on toki vielä opeteltavaa, jos innostus jatkuu – esimerkiksi, miten Pokémon Gym oikeastaan toimii. Näillä vinkeillä pääsee kuitenkin hyvää alkuun ja saa loistavasti pientä ohjelmaa kävelylenkeille.

Olen ollut totaalisesti poissa somesta useamman päivän – ja missannut sen, että mielensäpahoittajat ovat jo sankoin joukoin kerääntyneet paheksumaan Pokémon GO -peliä.
Omana kokemuksenani voin kertoa, että tunsin suorastaan pulppuilevaa iloa, kun lauantaina olimme oman taloyhtiömme pihassa (jossa on kolme PokéStopia…) ja sinne ilmestyi erittäin Pokémon-rikas vaaleanpunainen lehtipilvi. Sen seurauksena joka puolelta alkoi pihaan tulvia peliporukoita, pari muutaman teinin ryhmää, isä kahden alle 10-vuotiaan pojan kanssa, kolmekymppinen nuoripari ja pieni porukka esiteinejä poikia sekä parikymppisiä nuoria aikuisia. Ja sitten siellä olimme me, Karkki, Peetu ja minä. En ole kokenut vastaavaa sitten lapsuuden, että keräännytään jollekin pihalle pelaamaan ja leikkimään yhdessä. Toisilleen täysin tuntemattomat jakavat vinkkejä, vertailevat menestystään ja kannustavat kaveria. Ihan kuin joskus muinoin, kun pelattiin kymmenen tikkua laudalla tai rokee ja pokee.
Ja sekin vielä, että joka kerta, kun meillä oli lyhyt paussi remonttihommissa, maalin piti kuivua tai jotain vastaavaa, lähdettiin pienelle kävelylenkille Karkin ja Peetun kanssa. Ei olisi todellakaan tullut mieleenkään ilman Pokémon GO:ta!
GOTTA CATCH’EM ALL!!

Facebookissa on virinnyt useampikin keskustelu aiheesta “montako lasta pitäisi hankkia”. Kaiken taustalla on ilmeisesti Suomen telkkarissa näytetty asia-/keskusteluohjelma (en pysty täällä katsomaan edes YLE-areenasta, joten ihan tarkkaan en osaa sanoa), jonka raflaava otsikko on “Ainoissa lapsissa on tulevaisuus”.
Ihan heti alkuun haluan alleviivata peruselämänfilosofiani, joka menee suunnilleen niin, että kaikenlainen yhteiskunnan tai sosiaalisen paineen kautta tuleva määrääminen ja säätäminen on mielestäni syvältä ja ei moderniin, liberaaliin ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan mitenkään kuuluva piirre. Kaikki tekee just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, jos se toisia loukkaamatta, alistamatta tai muuten vahingoittamatta onnistuu.
Lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, lapsien lukumäärä ja mahdollisten sisarusten välinen ikäero kuuluu samaan kategoriaan mielestäni. Kukin tekee niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja siihen ei pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista niin kauan, kun kaikki voi hyvin.
Paitsi että mielestäni lapsia ei hankita. Niitä saadaan, toivotaan tai suunnitellaan, mutta miten kaikki sitten lopulta menee – sen tietää vasta jälkeenpäin. Oli sitten kysymys biologisista tai muilla tavoilla odotetuista ja toivotuista lapsista.

Itse olen ainoa lapsi. Voin kertoa, että harva stereotypia on jaksanut raivostuttaa niin paljon kuin se, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja – että he kuulemma saavat aina kaiken, mitä haluavat. Tai että he ovat Heikki Soinin kirjoituksen mukaan yksinäisiä despootteja. Ja ainoat lapset saavat kaiken lisäksi vanhempiensa jakamattoman huomion, mikä nyt tekee heistä vähintäänkin narsisteja.
No, itselläni suurin toive – lapsena ihan ääneen lausuttu ja vielä teininäkin hiljaa mielessä – oli, että saisin sisaruksen. Kysymys ei ollut välttämättä siitä, että olisin kaivannut seuraa tai sisaruksen muodossa tulevaa parasta kaveria. Mutta kuitenkaan en saanut sitä, mitä kaikkein hartaimmin halusin, omaa sisarusta. Se siitä “saavat kaiken, mitä haluavat” -myytistä..
Ja mitä tuohon huomion keskipisteenä olemiseen tulee – ensinnäkin vanhempani tekivät todella paljon töitä ja jouduin viettämään pitkiä aikoja yksin kotona ja toisekseen sitten, kun lopulta “pääsin” jakamattoman huomion kohteeksi, olisin tosi mielelläni halunnut, että perheessä olisi ollut joku toinenkin, jonka ansiosta peruskiltin Mintun satunnaiset toilailut olisivat päätyneet omaan mittaluokkaansa. Eli jakamassa sitä kuuluisaa huomiota.
En tiedä johtuuko noista lapsuusajoista vai mistä, mutta en edelleenkään tykkää olla pitkiä aikoja yksin kotona ja huomaan käyttäytyväni ihan samoin kuin 12-vuotiaana, kun pimeä koti tuntuu liian painostavalta (= kaikki mahdolliset valot päälle, telkkari/radio/tai nykyisin spotify päälle ja illallisen/voileipäpinon kanssa omaan sänkyyn peiton alle).

Ihan lapsena toivoin sisarusta kaveriksi. Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa ja niinä kaikkina iltoina, kun sekä äiti että isä olivat töissä. Myöhemmin teininä ja jo vähän sitä ennenkin kaverit muuttuivat tärkeiksi, enkä enää tuntenut kroonisesti oloani yksinäiseksi, toivoin, että olisi ollut edes joku toinenkin antamassa perspektiiviä. Joku muukin viemässä huomiota ja käymässä edes osan perusteiniriidoista ja kasvutaisteluista.
Aikuisena olisin ollut iloinen, jos joku muukin olisi ollut se, joka soittaa liian harvoin ja vain silloin, kun tarvitsee lastenvahtia. Nyt vuodenvaihteessa koin todella sydämessäni sen, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, kun äiti sairastuu vakavasti. Mikä helpotus olisikaan ollut, jos olisi ollut sisarus asumassa hiukan lähempänä Tamperetta! Tai edes olemassa.
Hiukan sivuun aiheesta, mutta äiti voi nyt jo niin paljon paremmin. Kuntoutus on sujunut todella uskomattoman hyvin – paljon paremmin, mitä kukaan uskalsi ennustaa silloin, kun vuodenvaihteessa kävin äitiä Tampereella tapaamassa. Pääsiäisen jälkeen olen menossa pitkäksi viikonlopuksi kotikulmille – sen jälkeen sitten enemmän tilannepäivitystä tänne teillekin.
Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle. Mitenkään tuomitsematta niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät, mutta kysymys ei ole vain sisarusten välisestä mahdollisesta ystävyydestä (tiedän, että olen onnekas, koska Karkki ja Peetu ovat niin hyviä kavereita!), eikä oikeastaan edes seurasta. Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan ja neljän seinän sisällä tapahtuvat asiat samalla tavalla kuin sinä itsekin. Vaikka miten kertoisi yksityiskohtaisesti kokemuksensa jollekin muulle, se ei ikinä ole ihan se sama juttu. Itse en ikinä haluaisi antaa sellaista taakkaa kenellekään yksin kannettavaksi sanoi tutkimukset mitä hyvänsä.

Kaiken tuon sanottuani, kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että toivoin omilla lapsillani olevan sisaruksia. Joskus aikaisemminkin jo kerroin täällä blogissa, että syy siihen, että halusin yrittää raskaaksi tulemista jo varsin nuorena, on se, että olin vain 19-vuotias, kun minulta poistettiin toinen munasarja ja hoitava lääkäri sanoi ihan suoraan, että odottaminen voi olla kohdallani ihan kohtalokasta. Toinenkin munasarja oli lopetusuhan alla, mutta olin siinä mielessä onnekas, että myös Karkin ja Peetun isä tunsi olevansa valmis lapsiperheen vanhemmaksi.
Hartain toiveeni oli tulla raskaaksi ja että jos näin käy, saada lapselleni vielä sisarus.
Karkilla ja Peetulla on ikäeroa noin kolme vuotta ja kuukausi. Ysärin alussa suositeltiin, että kolmen vuoden ikäero on hyvä, koska silloin lapsi ehtii saamaan täyden huomion pikkulapsiaikanaan ja äiti elpymään vauvavuosista. No, muusta ei ole kokemusta ja meillä tuo toimi tosi hyvin. Silti tiedän, että ikäeron lyhyys tai pituus ei ole mikään takuu sille, että lapsista tulee kavereita.
Siinä olen kyllä ihan samaa mieltä Soinin kanssa, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Yhden lapsen kanssa on varsin helppo aika pian välittömien vauvakuukausien jälkeen jatkaa samansuuntaista elämää kuin ennen synnytystä. Kaksi lasta on teknisesti, logistisesti ja henkisesti lauma. Yhden lapsen kanssa voi vielä olla nuoripari, jolla on vauva, kahden kanssa sitä on auttamattomasti lapsiperhe.
Oikeastaan olisin toivonut vielä lisää lapsia – toisen kaksikon, kun Peetu on kouluiässä – mutta elämä päätti toisin. Kaikkea ei voi suunnitella ja päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi. Toisaalta, jos nyt eteen sattuisi ihana boyfriend, jolla on vielä kotona asuvia lapsia, se tuntuisi oikein kivalta ajatukselta.

En nyt ehkä kuitenkaan tohdi väittää, että vanhemmat, jotka päättävät, että yksi lapsi riittää, ovat itsekkäitä tai väärässä. Silti tuntuu kyllä aika hankalalta niellä Heikki Soinin yksilapsisuuden ylistystä ihan sellaisenaan. Tai itselleni ainakin tuosta jää sellainen kuva, että siinä nyt yritetään perustella yhden lapsen periaatetta lapsen edulla ja epämääräisillä tutkimustuloksilla, vaikka kysymyksessä on ensisijaisesti vanhemman/vanhempien mukavuudenhalu.
Vanhan afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mintun kylästä sattui onneksi löytymään lauma upeita naisia, ihania ihmisiä, joita saan kutsua siskoikseni. He ovat olleet elämässäni lähestulkoon niin kauan kuin muistan (ja jotkut jo ennen sitä. 8 ja puoli tuntia nuoremman Kaisun kanssa oltiin samaan aikaan synnytyslaitoksella ja samalla autolla kuulemma tultiin kotiin) – ihan kuin siskojen kuuluukin.
Mukavuudenhalussa ei ole mitään pahaa, enkä väitä, että ainoana lapsena kasvamisesta välttämättä koituisi lapselle sen suurempia ongelmia, jos ympärillä on tosiaan se koko kylä. Mutta voisihan omien valintojen perusteet tunnustaa ja sanoa suoraan, ihan niinkuin ne tekivät seitkytluvullakin. Turha siihen mitään “ainoissa lapsissa on tulevaisuus” -tutkimuksia on vetää mukaan.