Stressi on salakavala ja vaarallinen olotila. Pitkään jatkuessaan se aiheuttaa kaikkea mahdollista kurjaa sydän- ja verisuonitaudeista astmaan ja lihavuuteen. Stressin kokeminen on subjektiivista, mutta yhteistä on se, että ihminen ei tunne hallitsevansa tilannetta, kaikkea – töitä, vaatimuksia, murheita, muutoksia, paineita – on vain yksinkertaisesti liikaa.

En väitä, että stressi olisi pelkästään asennekysymys, vaikka toisinaan joidenkin ihmisten kanssa sitä puistelee mielessään päätä ja miettii, että miten tuostakin muka voi stressata… Avainkysymys on hallinnan tunne. Mikäli se puuttuu, muuttuu ulkopuolisesta yksinkertaisen näköinen tilanne epämääräistä painetta ja stressiä aiheuttavaksi. Ei ole mikään ihme, että sekä yksityis- että työelämän puolella juuri ne asiat, jotka vaikuttavat voimakkaasti itseen, mutta joihin ei pysty vaikuttamaan mitenkään, aiheuttavat eniten stressiä. Esim. läheisen kuolema, jätetyksi tuleminen, työpaikan konkurssi tai irtisanominen ovat aika ekstremejä stressinaiheuttajia.

Muistan lukeneeni joskus tutkimuksen, jossa todettiin, että johtopaikoilla – teoriassa erittäin stressaavissa tehtävissä – työskentelevillä ei ole havaittu keskimääräistä enempää työperäistä stressiä, vaikka näin voisi helposti kuvitella. Yksi syy on varmasti se, että tuollaisissa hommissa myös päätösvalta oman ajankäytön ja töiden järjestelyn suhteen kasvaa.

No mitä tällainen stressi-höpinä tekee täällä blogissa? Sitä vaan, että tajusin tuossa yhtenä päivänä, että vaikka kaikkea stressiä ei voikaan poistaa, muuttamalla suhtautumista sen aiheuttajiin lisääntyy hyvinvointi aika eksponentiaalisesti.

Mintun stressinkäsittelyohjelmaan kuuluu kolme vaihetta:

1. Etäännytä itsesi tilanteesta – yritä katsoa sitä ulkopuolelta ja saada mittasuhteet kohdalleen. Ehdottomasti useimmat (työ)asiat ovat täysin merkityksettömiä esim. 50 vuoden, 5 vuoden tai viikon päästä. Tosi pahassa paikassa voit kuvitella, että elämäsi onkin elokuva (Kaurismäet toimivat itselläni usein aika hyvin) ja tässä nyt vaan esitetään yhtä hankalampaa kohtausta, että koko leffa ei olisi ihan lame.
2. Keksi ainakin yksi asia, miksi asiat eivät ole ollenkaan niin huonosti, miltä ensiksi tuntuu. Töissä tuumaan aina stressin pyrkiessä iholle, että ei tässä kuitenkaan missään lasten ensiavussa olla töissä, kukaan ei kuole, vaikka kaikki taulukot eivät olisikaan iltaan mennessä viimeistä pilkkua myöten viilatut. Niille, jotka oikeasti ovat töissä lasten ensiavussa, toivotan voimia!
3. Listaa joka ikinen päivä vähintään viisi (5) konkreettista asiaa, joista voit olla onnellinen/iloinen/tyytyväinen. Tarkoitus on hämätä ajattelua ja johdattaa alitajuntaa pois stressin helposti itseään ruokkivasta kehästä mukaviin ja hyvinvointia lisääviin asioihin.

Kohdassa 3 on tärkeää olla konkreettinen ja todella nostaa aktiivisesti tietoisuuden tasolle niitä juttuja, jotka kaiken keskelläkin ovat hyvin. Ohimennen tajunnassa vilahtava mmmm…. noo… toi nyt ei oo ihan niin syvältä… ei vielä riitä panemaan kapuloita stressirattaisiin.

Mintun tämän tiistain viisi ihanuusasiaa:

1. Aamuherääminen kehräävä kisu kainalossa
2. Kuukausi sitten äitiyslomalta palannut kannustava, rohkaiseva ja tsemppaava kollega
3. Väkevä kesäniityn tuoksu lounaskävelylenkin varrella
4. Peetun tekemä herkullinen trendipapupastaillallinen, josta jäi vielä lounaslaatikko huomiselle
5. Kohta tv:stä ilmoille pärähtävä True Blood S06E02 – I wanna make bad thing with you

Miten sitä aina ajatteleekin, että kesän tullen töissä olisi vähän lunkimpaa. Ihmiset alkavat painua lomille, uusia projekteja ei enää aloitella ja päivät kuluvat leppoisasti sähköisiä ja fyysisiä arkistoja sekä muita kasautumia siivoillen. Ja miten väärässä sitä joka kerta onkaan! Tällä viikolla ollaan siinä pisteessä, että palavereja laitetaan alkavaksi jo ennen varsinaisen toimistopäivän alkua, että kaikki ehditään pitää.

Lähin kollegani on palannut juuri äitiyslomalta. Tänään iltapäivällä, harvinaisen kipakan kokouspäivän päätteeksi, häneltä meni niin sanotusti kuppi nurin. Juteltiin siinä sitten rauhassa hetki; minä toistelin mantraani “ei tässä nyt kuitenkaan missään lasten teho-osastolla olla töissä – kenenkään henki ei riipu näistä meidän hommista – turha stressata liian kanssa”. Pian kävi ilmi, että pikkuinen valvottaa – kollegani ei ole nukkunut kunnolla moneen yöhön.

Unen puute tekee hulluksi. Liian lyhyet yöunet, rikkinäinen uni, stressikieppuminen sängyssä jne. Jo parin yön jälkeen maailma muuttuu kumman mustaharmaaksi, hermot kiristyy, pinna lyhenee eikä mikään tunnu hyvältä. Onnellisuuden metsästyksessä hyvät ja riittävät yöunet ovat aivan varmasti yksi tärkeimmistä työvälineistä. Ja uniongelmaiselle ehkä se kaikkein tärkein.

Happiness Project -kirjassakin yksi ensimmäisiä tehtäviä, jonka kirjoittaja itselleen määräsi, oli riittävän unen saannin turvaaminen. Harva pytyy venyttämään yöuniaan aamusta, joten ainoa keino on mennä aikaisemmin nukkumaan.

Pienten lasten vanhemmille, jotka eivät saa tarpeeksi unta, koska piltti pitää hereillä, en oikein osaa sanoa muuta kuin, että koittakaa kestää. Kyllä se siitä. Kannattaa ehkä laskea ambitiotasoa ja yrittää nukkua aina, kun se on mahdollista. Kyllä ne lattialle levinneet puurot ehtii siivota myöhemminkin, eikä ole mitään järkeä yrittää pitää kaikkea tiptop ainakaan unien kustannuksella.

Mitäs sitten me muut, jotka teoriassa voisimme nukkua tarpeeksi, mutta niin vain ei lukuisista syistä tapahdu?

Itse aloitin tekemällä listan nukkumaanmenoa pitkittävistä asioista. Tietokoneella roikkuminen, blogin päivittäminen ja muiden blogien lukeminen on looginen ykköspahis. Tajusin kuitenkin, että alitajuisesti pitkitän iltapuuhiin siirtymistä, vaikka varsinaiset blogihommat olisikin jo pulkassa. Nukkumaan meno tuntui hankalalta – niin omituiselta kuin se kuullostaakin. Katkipoikkiväsyneenä jään mielummin hengailemaan Pinterestiin kuin lähden iltapesulle, koska se tuntuu helpommalta vaihtoehdolta. Ratkaisuna tähän pieneen, mutta monta tärkeää unituntia vieneeseen ongelmaan on hampaiden ja meikkien pesu heti illallisen jälkeen, ennen tietokoneen avaamista. Siinä vaiheessa, kun unikello (herätyskellon vastakohta…) kilahtaa, ei tarvitse enää kuin kömpiä peiton alle. Lupaan, että toimii!

Mitäs sitten, jos uni ei tule? Maailma on täynnä unikouluvinkkejä: ei stimuloivaa ohjelmaa eikä treenausta juuri ennen nukkumaanmenoa, ei kofeiinia tai liikaa alkoholia, viileä ja pimeä makuuhuone, säännöllinen nukkumaanmenoaika ja makuuhuoneen rauhoittaminen vain nukkumiselle. Hyviä vinkkejä varmasti kaikki – ja toimivat kenelle toimivat.

Itse en varsinaisesti kärsi uniongelmista, mutta joskus tietty nukkumatti on hävöksissä. En jaksa käyttää verhoja, joten makuuhuoneeni on pimeä talvisin ja valoisa kesäisin. Pidän mielelläni officea sängyssäni, joka toimii myös kirjastona, aamiaishuoneena ja sängynalus on Feng Suin vastaisesti täynnä kaikenlaista säilytettävää kamaa kankaista valokuviin ja vanhoihin muotimagazineihin. En usko kuitenkaan ulkomusiikillisten asioiden haittaavan unensaantia. En myöskään usko siihen, että päässä pyörivät työ- tai muut projektiasiat tulisi kirjoittaa paperille – ja sitä myöten saisi rauhan unilleen. Listafani Minttu päätyisi aivan varmasti kirjoittelemaan kaikenmaailman todo-muistilappuja koko yöksi, jos sille linjalle lähtisin.

Paras vinkkini unen saavuttamiseen on keskittyä ajattelemaan omaa hengitystä. Itse mietin, että happi on sinistä (viileää) sisäänhengitettäessä ja punaista (lämmintä) uloshengitettäessä. Pakotan (=ohjailen lempeästi) itseni ajattelemaan ainoastaan ja vain hengitystäni – en mitään muuta. Jos päähän hiipii ajatus, että hemmettisoikoon, en taaskaan ehdi nukkua tarpeeksi, kun uni ei tule, sanon itselleni, että nyt on aivan sama nukunko vai en, nyt ajatellaan hengitystä. Lopulta homma muuttuu niin puuduttavaksi, että herätyskellon soidessa huomaan kuitenkin nukkuneeni – ja vielä ihan hyvin.

Vinkki on samaa sarjaa lampaiden laskemiselle ja jooga-ommmmille, mutta tuntuu luonnikkaammalta ja helpommalta omasta mielestäni. Hengitys on hyvä konkreettinen asia, mihin voi keskittyä. Suosittelen testaamaan – vinkki on toiminut jopa hysteerisillä teinitytöillä!

The Happiness Project -kirjan alussa todetaan, että yksi onnellisemman elämän avaimista on tehdä enemmän sitä, mikä on kivaa – ja pitää hauskaa. Ihan hävettää tunnustaa, mutta olen kompastellut tosi pahasti jo heti tässä ensimmäisessä haasteessa.

Muistatteko, kun The Artist Way -projektin aikana piti joka viikko käydä taiteilijatreffeillä itsensä kanssa? Treffien ideana oli tehdä jotain kivaa ja “epätuottavaa” vähintään tunnin ajan. Ensimmäiset pari viikkoa sujui ihan hyvin. Askartelin mood boardin, kävin metsäkävelyllä ei-lenkkeily-kuntoilu -mielessä ja varmaan jotain muutakin vielä keksin, mutta sitten tuli stoppi. En kertakaikkiaan keksinyt enempää asioita, joiden tekemisestä tykkäisin, joiden ajatteleminenkin jo ilostuttaisi.

Tosin täytyy muistaa, että The Artist Wayn perusajatus oli vähän eri – ja siinä oli tavoitteena oppia olemaan itsensä kanssa, löytää luovuus plus muut voimavarat omasta itsestään. Siksi taiteilijatreffeillä piti käydä yksin. Keksin kyllä hyvin paljon asioita, joiden tekemisestä nautin, kun vain saan olla minulle rakkaitten ihmisten kanssa.

Onnellisuuden metsästyksessä oleellinen vaihe on tunnistaa ne asiat, joiden tekeminen tuottaa iloa ja hyvää mieltä. Vähintään yhtä tärkeää on sen jälkeen pyrkiä tekemään enemmän kyseisiä kivoja juttuja.

Päätin yrittää kasvattaa omaa iloasioiden listaani. Mietin kaikkia mahdollisia, isoja ja pieniä, kaukaisia ja läheisiä juttuja, joiden kanssa tunnen oloni onnelliseksi. Apuna käytin Pinterestin inspiraatiokansioitani ja sitä kautta päädyin And that’s who I am -sivulle. Suosittelen jonkinlaista flown apuvälinettä, jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta.

Rakastan vettä, rantoja ja uimista. Meillä on tässä aika lähellä – vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä – puhdasvetinen pieni järvi. Viime kesänä siellä ei tullut juurikaan pistäydyttyä, mutta nyt onnellisuusprojektini myötä lupaan käydä ainakin pari kertaa viikossa uimassa. Viikonloppuiset aamu-uinnit kun on ehkä parasta mitä tiedän. Tai sitten iltauinti, mikäettei.

Leirinuotiota on hiukan hankalampi viritellä ihan itsekseen, mutta kyllä muukin elävä tuli käy. Eipä Minttua muutenkaan juuri tarvitse pakotta grillivahdiksi, mutta nyt ilmoittaudun vapaaehtoiseksi vaikka väkisin. Tulen katselemisessa on jotain mielettömän hypnoottista ja rauhoittavaa. Isomman roihun puutteessa kynttiläkin toimii ihan hyvin.

Lakkaan häpeilemästä sitä, että rakastan sentimentaalista krimskramssua. Jouluvalot eivät ehkä nyt ole ihan juuri tämän sesongin juttu, mutta jos nautin juhannuskuusista, kauniista serveteistä, kynttilöistä, ja kurpitsalyhdyistä silloin, kun kunkin aika on (ja vähän muulloinkin), ei se ole keneltäkään pois. Vaikka ehkä niin on joku joskus antanut ymmärtääkin…

Samaa pätee viihteeseen, televisiosarjoihin, elokuviin ja musiikkiin. Varsinkin musiikkiin. Aion nauttia omasta mielestäni loistavasta viihteestä vaikka se olisi muiden mielestä kuinka surkeaa, ala-arvoista, heikkotasoista, hipster-poliittisesti epäkorrektia tai muuten vaan kaikkien fiksujen halveksimaa. Culture Club here I come!

Ketut. Olen aina tykännyt ketuista. En oikein tiedä, miten tämä nyt olisi sovellettavissa onnellisuuden metsästykseen. Sen verran voin sanoa, että jos alan The Happiness Projectin innoittamana laulaa joka aamu “räven raskar över isen, räven raskar över isen…” tulee metsästysprojektilleni takuuvarmasti nopea ja karu loppu.

Ihana pieni karvamasu Sunshine on yksi iloisimmista ja onnellisimmista asoista, mitä kohdalleni on osunut viimeisien vuosien aikana. Valitettavasti kisu ei ole varsinaisesti mikään sylivauva – eikä todellakaan rakasta ylenpalttista lääppimistä tai halimista. Sen sijaan pallon heittely ja kaikenlaisten jahtausleikkien leikkiminen on ihan ykköstä. Karkki on jaksanut leikkiä Sunshinen kanssa pitkät pätkät joka päivä (kun Minttu on ollut muka liian kiireinen), mutta nyt aion käyttää enemmän aikaa kisun kanssa riehumiseen. Ilo on varmasti molemminpuolinen (ja siten entistä suurempi!) nyt, kun Karkki on taas muuttamassa pois.

RRrakasta käydä elokuvissa! Miksi sinne tulee mentyä niin harvoin? Tykkään käydä leffassa, vaikka katsottavana oleva elokuva ei olisi mitenkään ihmeellinen. Lisää elokuvakäyntejä – kiitos!

Uintihomma tulikin jo käsiteltyä tuolla ihan ensimmäisenä. Huomaan, että alitajuntani yrittää sanoa minulle jotain, koska valitsin tämän aihepiirin kuvan kahteen kertaan. Kyllä – haluan mennä uimaan!

Road Trip ei ole niin yksinkertaisesti järjestettävissä nyt, kun omaa autoa ei ole käytettävissä. Toisaalta rakastan myös suunnittelua, joten voisin ihan hyvin aloittaa nautiskelemalla kunnon autoseikkailuretken suunnittelusta. Määränpäällä ei ole niin väliä.

Listojen tekeminen on IHANAA! Kaupalista, pakkauslista, todo-lista, mitä-tekisin-lauantaina -lista, sunnuntai-päivällisen tarjoilulista, juhliin kutsuttavien lista – mikä tahansa toimii! Tajusin juuri, että listojen kirjoittaminen ei olekaan mikään epätoivoinen tapa yrittää saada järjestystä liian kaoottiseen todellisuuteeni, sillä siinä tapauksessa käyttäisin varmasti tehokkaita ja hyvin organisoituja sähköisiä apuvälineitä, iPhonea ja monia tarjolla olevia appeja. Ei, kirjoitan listoja käsin, koska se on minusta mukavaa haaveilua ja ajankulua. Vähän kuin kartan tai mind-mapin piirtämistä – ilman sitä piirtämisosuutta.

Kaikkia asioita ei ole mahdollista tehdä enemmän vain omalla päätöksellä. Arvostan kuitenkin perhettäni ja ystäviäni aivan mielettömästi ja siksi haluan olla enemmän läsnä niissä hetkissä, kun yhteistä aikaa on. Aina ei saa olla kiire bloggamaan, pyykkäämään, sinne ja tänne. Useimmiten on paljon tärkeämpää pysähtyä, kysyä mitä toiselle kuuluu, kikattaa tyyny sylissä sohvan nurkassa niin kauan, että maha on krampissa, etsiä vaihtoehtoja elämän kimurantteihin haasteisiin ja katsoa silmiin, kuunnella. Vaikka kyllä puhdas pyykkikin toisinaan tuo ihan silkaa onnea ja iloa, mikään ei voita hetkiä omiensa kanssa.

Lopuksi pitäisi vielä löytää sen verran viisautta, että tajuaisi, mitkä kaikki kivat ja iloiset jutut eivät ole lainkaan itsestä kiinni. Niitä ei kannata laittaa omalle listalle kuin korkeintaan niin, että tajuaa tarttua hetkeen, kun se tulee kohdalle. Mikäli rakentaa iloisten asioittensa arsenaalin sellaisista asioista, jotka ovat pääasiassa jonkun toisen toiminnasta kiinni, ollaan aika heikoilla. Äkkiä huomaa olevansa entistä pettyneempi, entistä ärtyneempi, kun maailma ei suostukaan taipumaan omien halujen mukaiseksi.

Tärkeintä on keskittyä iloa, onnellisuutta ja hyvää mieltä antaviin juttuihin, joiden toteutuminen on kiinni vain omasta itsestä. Silloin ei tarvitse kuin ryhtyä listan kirjoittamisesta toimiin!

Kuvat: http://andthatswhoiam.tumblr.com/

“Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.

Sitaatti on jonkun suomalaisen julkkispsykologikirjailijan sanomisista vuosien takaa; en valitettavasti muista enää kenen (varmaankin se Virtahepo olohuoneessa -tyyppi). Ihanan lohduttavasti sanottu. Onnellisen lapsuuden voi saada vaikka nyt. Sillä ei tietenkään voi korvata oikeassa lapsuudessa mahdollisesti koettuja kamaluuksia tai olennaisia puutteita. Mutta että koskaan ei ole myöhäistä saada siihen rinnalle onnellisen lapsuuden kokemuksia.

Ei niin, että itselläni – normaalin avainkaulalapsi -lapsuuden eläneellä – olisi mitään omakohtaisia kokemuksia sen paremmin kamaluuksista kuin henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin puutteestakaan.

Tällaisia kuitenkin aloin ajatella, kun huomasin, että rakkaan Peetun kotiinpaluu sai aikaan spontaanin parin päivän blogiloman. Pahoitteluni kaikille, että eiliseksi lupailemani “The Happiness Project” -postaus tuleekin vasta tänään – ja tällaisen lapsuus-pohdiskelun muodossa. En vain ole kertakaikkiaan raaskinut hengata koneella, kun kahvipavuksi paahtunut surffitukkainen kaksikymppiseksi varttunut lapsukaiseni on vihdoin taas saman katon alla.

Reissujutut tulevat ryöpsähdyksittäin epäkronologisessa järjestyksessä, aussisloganein höystettynä. Jossain vaiheessa vilahtaa kuva nauravasilmäisestä pojasta, joka kuulemma juuri tällä hetkellä varailee lentolippuja loppukesäksi Tukholmaan. Ei – tämä ei ole minun lapsuuttani, eikä hänenkään, mutta olen niin onnellisen kiitollinen jokaisesta sekunnista, etten ikinä arvannutkaan.

Tehdä enemmän asioita, joista tykkää, pitää enemmän hauskaa. Nauttia lapsuudesta vaikka olisi jo aikuinen. Tehdä hyviä valintoja oikeilla hetkillä. Esimerkiksi jättää tietokoneella roikkuminen silloin, kun ympärillä tapahtuu ehkä jotain ainutlaatuista. Ja onhan se ainutlaatuista, kun ympärillä pörrää yksi kuplivan iloinen (ja jet lagissaan kiukutteleva) maailmanmatkaaja ja toinen siskoaan kipeasti kaivannut muuttolaatikoitaan pakkaava nuori nainen.

Hengailtiin tänään koko helteinen päivä brygganilla, nautittiin auringosta ja kikateltiin ihmisille (oletteko huomanneet, miten hassulta viimeisillään raskaana oleva nainen voi näyttää hellevaatteissa!?). Kotona laitettiin (Peetu laittoi) ihanaa ruoka, istuttiin partsilla syömässä, juttelemassa, suunnittelemassa ja parantamassa maailmaa, kunnes viimeisetkin auringonsäteet katosivat vastapäisen talon taakse.

Tällaisen päivän, nämä tunteet ja koko fiiliksen haluan pakata vaaleanpunapallolliseen silkkipaperiin ja ottaa matkaevääksi onnellisuuden metsästykseen. Aina ei paista aurinko, aina ei yhdessäolo ole leppoisaa. Pieni kipinöinti kuuluu toki elämään, mutta että oppii tunnistamaan hyvät hetket ja osaa pysähtyä niihin. Priceless.

Kaikilla ei ole ollut tuuria saada onnellisen lapsuuden lottovoittoa. En pysty kirjoittamaan tänne ainuttakaan esimerkkiä luottavaisesta pienestä ihmisestä, jonka elämän ensimmäisistä vuosista tulee painajaista piittaamattomien, julmien tai vain yksinkertaisesti pahojen aikuisten vuoksi. Pelkkä ajatuskin saa voimaan fyysisesti tosi huonosti. Lisäksi sitten kaikki ne lapset, joiden lapsuutta varjostaa köyhyys, puutteelliset olot, sairaudet.

Tuntuu vaikealta ajatella, että lasten oikeus lapsuuteen ja täysiin ihmisoikeuksiin ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkialla tai kaikille.

Haluan ajatella, että Childhood Foundationin kaltaiset järjestöt pystyvät auttamaan ja antamaan uuden mahdollisuuden vaikeissa oloissa eläville lapsille. Tiedän toki, että yksi rannekoru ei paljoa maailmaa muuta. Kieltäydyn kuitenkin olemasta niin kyyninen, että ajattelisin, että millään ei ole mitään väliä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siitä lähdetään.

Muistatteko vielä viime keväisen The Artist Way -juttusarjan? Reilun kahdentoista viikon ajan kirjoitin joka tiistai postauksen The Artist Way -kirjan pohjalta. Tavoitteena oli löytää tie omaan luovuuteen aamusivujen, taiteilijatreffien ja muiden tehtävien avulla. Harmi, että Pinterestin kautta huolellisesti valkkaamani kuvat ovat melkein kaikki hävinneet. Sinänsä edelleen käyttökelpoiset postaukset näyttävät vähän tylsiltä tyhjine aukkoineen.

Eihän se sisäinen tasapaino, luova keveys ja onnellisuus ihan niin vain löydy. Tai löytyy ja katoaa samoin tein kaiken kiireen, stressin ja erilaisten pakkojen miinoittamaan arkeen.

Törmäsin jokin aika sitten Gretchen Rubinin kirjoittamaan The Happiness Project -kirjaan. Opus on keikkunut peräti pari vuotta New York Timesin bestseller listalla, mikä ei toisaalta ole mitenkään automaattisesti suositus täällä järkevässä ja maanläheisessä Pohjolassa.

En ole vielä lukenut kirjaa kovin pitkälle, mutta toistaiseksi olen ilahtunut siitä, että amerikkalaistyylinen hurmoshenkinen meuhkaaminen loistaa poissaolollaan. Onnellisemman ja iloisemman elämän rakennuspalikat ovat yksinkertaisia, järkeenkäypiä ja helposti toteutettavia.

Epämääräinen sotku kotona rassaa keskittymiskykyä ja aiheuttaa epämääräistä tyytymättömyyden ja väsymyksen tunnetta, omaan asennoitumiseensa voi vaikuttaa positiivisesti ja pick your fights -tyyliset elämänparannusitsestäänselvyydet on The Happiness Projectin sivuilla pakattu kivasti etenevään pakettiin.

Juuri nyt olen tosin tökännyt kohtaan, jossa puhutaan valoisan parisuhteen elämänlaatua parantavasta voimasta. Mutta periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että ei tarvitse olla kirjoittajan tyyppinen ruuhkavuosia elävä uranainen, vaimo ja perheenäiti – vaan ohjeet on sovellettavissa monenlaisiin elämänvaiheisiin. Ja koska itse näköjään ajattelen selkeimmin silloin, kun kirjoitan lukemani ja toivon mukaan sisäistämäni asiat ylös, päätin aloittaa uuden The Happiness Project -kirjaan perustuvan “Onnellisuutta metsästämässä” -juttusarjan.

Eli tästä eteenpäin Go 4 it vol. 2 -blogissa ilmestyy keskiviikko-iltaisin Onnellisuutta metsästämässä -tagin alle ajatuksia ja vinkkejä matkalle kohti iloisempaa, kevyempää ja onnellisempaa elämää!

JEI!! Tuntuu, että oma elämäni muuttui heti astetta onnellisemmaksi tämän “projektin” myötä!

Herätyskello soi aamulla viideltä, ulkona on pilkkopimeää, lämpimien peittojen alta poistuminen tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä. Siinä vaiheessa, kun käsi vaistomaisesti napsauttaa seuraavaan torkun päälle, tiedät, että tästäkään aamusta ei selviä ilman kaaosta, stressiä ja hiuksenhienoa töistämyöhästymismarginaalia. Duunipaikan vaihdon myötä päädyin tehtäviin, jossa noudatettiin “suomalaisia toimistoaikoja”. Kun ottaa huomioon Suomen ja Ruotsin välisen tunnin aikaeron ja sen, että työmatkaani menee melkein tunti, voi aika helposti laskea, että kuuden bussiin olisi syytä ehtiä, jos mielii olla edes jossain määrin ajallaan toimistolla.

Herätyskello on siis soinut viimeiset noin kolme vuotta joka arkiaamu kello viisi. Olen saanut tosiaankin oppia, että on ihan eri asia nousta silloin tällöin tosi tosi aikaisin esim. lentokentälle lähdön tai jonkin muun erityisen syyn takia. Säännöllinen viideltä nouseminen on ihan toinen juttu. Univelkaa tuntuu kertyvän ihan väistämättä, vaikka miten yrittäisi mennä ajoissa nukkumaan – ja sen myötä aamuherätykset viikon edetessä yhä raskaamiksi ja raskaammiksi. Varsinkin näin syksyllä ja talvella, kun aamulla on aivan totaalisen pilkkopimeää, herääminen tuntuu välillä aivan ylivoimaiselta tehtävältä!

Olin siis Aivan Mielettömän Onnessani, kun pääsin mukaan Indiedaysin ja Philipsin Wake Up Light -kampanjaan! Olen nyt ehtinyt testailla lamppua muutaman päivän ajan – ja täytyy sanoa, että olen aivan totaalisen myyty jo nyt!

Aion kirjoitella tarkemmin kokemuksistani ja lampun toiminnoista, kunhan olen niihin itsekin paremmin perehtynyt – ja käyttökokemusta ehtinyt vähän kertyä. Jo näiden muutamien aamujen perusteella voin kuitenkin sanoa, että en olisi ikinä voinut uskoakaan, miten suuri merkitys sillä on, että jo ennen herätystä huoneen valaistustaso nousee lempeästi asteittain.

Itselläni ei ole varsinaisesti kokemusta kirkasvalolampuista tai korvakuulokevaloista. Monet ystäväni kyllä niitä (tai ainakin kirkasvalolamppua) käyttää ja tietääkseni ovat saaneet hyvän avun kaamosajan ikiväsymystä helpottamaan. Tuntuu siltä, että Philipsin Wake Up Light toimii vähän samaan tyyliin.  Alitajuinen pakottava tarve käydä parin kuukauden talviunille helpottaa ihan kummasti.

Alkoiko tehdä mieli omaa lamppua? No eipä hätää, sillä kampanjaan kuuluu ihan huippu arvonta.   Kilpailukysymys kuuluu näin: ”Vaikeuksia herätä? Kerro tarinasi ja perustele samalla, miksi juuri sinun pitäisi saada Wake-up Light.” Vastaukset sunnuntaihin 9.12. klo 23.00 mennessä tämän postauksen kommenttiboksiin. Paras vastaus voittaa Philipsin Wake-up Light -herätysvalon perusmallin, joka on arvoltaan 109 euroa.

Herätysvalon luksusmalli on arvonnassa Wake Up Lightin brändisivulla. Tuon hienomman lampun voi liittää iPhone– tai iPod touch -laitteisiin. Indiedaysin toimitus ja bloggaajat valitsevat palkittavat tarinat kummassakin kilpailussa – eli nyt kannattaa kaivella parhaimmat jutut ja ikimuistoisimmat pommiin nukkumiset esiin!

Kuulemma kymmenessä päivässä pitäisi jo huomata eron ihan omassa olemuksessaan ja varsinkin aamupäivän vireystasossa. Eli varmaankin joskus ensi viikolla kirjoittelen ihan seikkaperäisesti kokemuksistani herätysvalon kanssa. Siihen asti: osallistukaahan arvontaan ja ottakaa iisisti aamuisin!