Nyt taitaa olla jo kolmas kerta muutaman päivän sisään, kun mainitsen (rehvastelen), että taisinpa siivota vaatekaappini. Kertoo ehkä jotain siitä, millainen duuni siinä oli – ja miten kipeästi raivausta tarvittiin. Siinä puuhastellessa heittäydyin filosofoimaan aiheesta oikein äärimmäisen syvällisesti. Esimerkiksi henkaritankojen järjestäminen on aika monimutkaista puuhaa ja muistuttaa hyvin paljon kirjahyllyn järkkäämistä. Laittaisiko vaatteet roikkumaan mieluiten käyttötarkoituksen perusteella, jakut tuohon, juhlavetimet sinne ja hameet tänne. Vai olisiko sittenkin hauskempaa, jos kaikki olisi kertakaikkiaan alusta loppuun asti värijärjestyksessä? Entäs sellainen fuktionaalinen järkivaihtoehto, että eniten käytetyt olisivat helpoimmin saavutettavissa?

Päädyin itselleni tyypillisesti sumean logiikan ratkaisuun. Eli vaatteet on nyt järjestetty vähän niinkuin tarkoituksen mukaan, värijärjestykseen ja fiilispohjaisesti kivoimmat saivat parhaan paikan. Pääasia, että on joku järjestys.

Säilytystilaekonomisesti parasta on valita mahdollisimman lituskaiset henkarit. Yleensä vaatekaappitilaa on raivaamisen jälkeenkin aika niukasti tarjolla ja kapoiset ripustimet sujahtaa tangolle näppärimmin. Jakut tosin pitää laittaa kunnollisille leveille vaatepuille, ettei ne menetä muotoaan. Ja missään tapauksessa ikinä koskaan yhtäkään vaatetta ei pidä säilyttää pesuloitten metallilankahenkareilla. Ellei välttämättä halua murhasyytettä.

Monet neuleet ovat säilytyksen kannalta hiukan ongelmallisia. Oikeastaan neuleet eivät viihdy ollenkaan henkarilla. Olkapäihin muokkaantuneet henkarinpääpylpyrät ja yleisesti venähtänyt olomuoto on riskinä tuossa. Toisaalta kuitenkin monet neuleet menevät aikasmoiseen ryppyyn, vaikka miten siististi ne viikkailisi vaatekaapin pinoon. Leveät pehmeät henkarit toimivat hyvänä kompromissina ainakin kevyemmille paidoille, mutta vievät turkaisen paljon tilaa kaapissa.

Vyönaulakko ei selkiintynyt kovinkaan paljoa siivouksesta. Olen aika huono käyttämään vöitä ylipäätään, ja siksi niitä tulee hankittua aika harvoin. Koska kuitenkin aina joskus asu kaipaa jotain vyöttämistä, säilyttelen ikivanhaa varastoa vuodesta toiseen.

Tuollainen kevytrakenteinen pikku naulakko on älyttömän kätevä vöiden ja pikkuhuivien säilytystä varten. Taitaapi siinä roikkua jokunen pikkulaukkukin… Naulakko (Ikeasta…) on kiinnitetty kaapin oven sisäpuolelle eli kamppeet ovat helposti käsillä, mutta pois silmistä. Tosin kaapin ovi lakkaa menemästä kunnolla kiinni, jos erehtyy esim. hätäisen pikasiivouksen yhteydessä ripustamaan siihen myös vähän isompia pikkulaukkuja roikkumaan.

Kaapinsiivousassistentti pitää huolta siitä, että neulepaitapinot ovat asianmukaisesti kissankarvaistettuja ennen kaappiin laittamista.

Yleensä suositellaan, että garderobin raivauksen yhteydessä kaikki vaatteet lajitellaan kolmeen pinoon: säilytettävät, kierrätettävät ja pois heitettävät. Koska olen säälittävä sentimentaalinen pehmo, lisäsin tuohon vielä yhden: varastoitavat.

Säilytykseen pääsivät ainoastaan ja vain tasan ne vaatteet, joita käytän ihan oikeasti juuri nyt. Hämmentävää, miten pieni osa päätyi tähän kategoriaan.

Kierrätykseen laitoin kaiken mielestäni kunnossa olevan, mutta josta koin, että meidän yhteinen taipaleemme on tullut tiensä päähän. Todella vaikea kategoria! Niin monesta retkurytkystä kun ajattelee niin helposti, että kyyyyllähän tällekin vielä voisi olla käyttöä – vaikka mökillä. Ainiin, eihän mulla ole mökkiä. Tai sitten sitä ajattelee haikeana kaikkia niitä mukavia hetkiä, joita vaatekappaleen kanssa on tullut vietettyä ja tuntuu kuin samalla joutuisi luopumaan muistoistaan. Samalla kuitenkin tämä on se kasa, joka aiheuttaa eniten hyvää mieltä ja joka mielellään saisi olla se kaikkein suurin.

Pois heitettäviä ei ollut vaikea tunnistaa. Niitä ovat vaatteet, joita en missään tapauksessa käytä itse – enkä oleta muidenkaan käyttävän. Muutamien kanssa piti katsoa peiliin ja toistaa itseni perässä “jos oikeasti aikoisin korjata tämän, olisin sen jo tehnyt”. Eli ei muuta kuin meneen vaan.

Varastoitavien pinoon päätymistä edelsi ankara itsetutkiskelu jokaisen vaatteen kanssa (ei ihme, että vaatekaapin siivoaminen on raskasta ja aikaa vievää… Haha!). Halusin antaa armoa muutamalle suosikkivaatteelle, jotka eivät juuri nyt tällä hetkellä ole aktiivikäytössä. Tähän päätyi myös suurin osa itse tekemistäni vaatteista ja jotain coolia merkkiä olevat ajattomat puolijuhlavaatteet (silkkipaidat, pikkuisen kiiltävät mekot…), joita en juuri nyt osaa käyttää oikein juhlassa enkä arjessa, mutta joilla olisi potentiaalia esim. toimistovaatteena, kunhan jaksaisin perehtyä stailaamiseen tarkemmin.

Vaatekaapinsiivouksen jatkokurssi on luonnollisesti se, että aletaan suunnitella koko säilytys-helahoitoa uudelleen. Unelmoin (luonnollisesti) tilavasta walk-in closetista, mutta samat periaatteet pätevät kaappiratkaisuihin:

1. Tankotilaa saa olla reilusti. Täyteen ahdetuissa tangoissa vaatteet vain rypistyvät. Lisäksi olisi ihanaa saada ripustimiin kaikki housut, hameet etc, jotka yleensä tilanpuutteen vuoksi päätyvät viikattuina hyllylle.
2. Hyllyjen syvyys olisi optimaalisesti aika kapea. Syvien hyllyjen takaosaan on taipumusta kehittyä kaaospinoja, joihin lempparivaatteet piiloutuvat. Ulosvedettävät lankakorit tosin auttavat tähän vaivaan erinomaisesti.
3. Hyllyt on parasta asetella aika tiuhaan. Korkeat hyllyvälit tarkoittaa korkeita pinoja ja ankaraa avalanche riskiä. Lankakorit ovat loistoratkaisu tähänkin.
4. Asusteiden ripustus on paljon parempi tapa säilyttää niitä kuin helposti sotkuuntuvat laatikot, joista kaiken lisäksi ei ikinä löydä mitään.

Vielä tähän loppuun on pakko mainita, että harva asia antaa yhtä suuren sisäisen rauhan ja selkeyden tunteen kuin perusteellisesti siivottu ja järjestyksessä oleva vaatekaappi!

Tein viikonloppuna jotain todella uskomatonta. Jotain, minkä ansiosta ansaitsisin vähintäänkin kunnon aplodit. Jotain, mikä on normaalisti loppumattoman pitkän todo-listani hyljeksityimpiä ja vähiten ruksattuja ikuisesti pysyviä kohtia. Tähän vähän jännitysrummutusta… Siivosin vaatekaappini – JEE!

Tietenkään lopputuloksesta ei tullut täydellinen. Siihen tarvittaisiin vähintään ihku walk-in-closet ja puolet Schutermannin varastosta, mutta kun ei se lauantain jättipotti osunut tänne Mintun osoitteeseen (ei voinu edes osallistua lottoamalla netissä, kun ei ole suomalaista kännykkänumeroa, eikä kotipaikka Suomessa – vähän huonoo!). Piti siis mennä vanhalla liian pienellä vaatekaapilla ja ihan sillä, mitä siellä garderobissa oli jo valmiiksi. Ja lopputuloksesta tuli oikein riemullinen olo. Mukavan järjestyksen ja myös henkisesti selkeämmän fiiliksen lisäksi toimitus oli palkitsevaa siinäkin mielessä, että pinojen kätköistä löytyi joitakin vanhoja rakkaita helmiä.

Niinkuin esimerkiksi aivan mielettömän ihana kashmirneulepaita, jota aikoinaan käytin niin paljon, että pelkäsin kuluttavani kyynärpäät puhki! Paita on peräisin Arelalizzalta ja taitaa olla ihan ihka ensimmäinen lahja, mitä olen koskaan blogin kautta saanut. Ei nyt niin, että niitä tänne Mintun residenssiin mitenkään poskettomasti saapuisi nykyäänkään.

Kashmir nyppyyntyy melko helposti käytössä – etenkin niistä kohdista, jotka hieroontuvat liikkuessa. Se on ihan normaalia ja johtuu kashmir-kuidun luonteesta. Nyppyjen poistamiseen ei siitä huolimatta ikinäkoskaanmilloinkaan pidä käyttää mitään nypynpoistajaleikkureita. Leikkurin terä pätkii muutenkin herkät kashmir-kuidut ja oikeasti vain pahentaa tulevaa nyppyyntymistä. Yleensä nimittäin tuo ominaisuus laantuu käytön myötä, kun irtokuidut on lähtenyt pois.

Leikkurien käyttö on sikälikin ihan turhaa sillä laadukkaasta kashmirista nypyt lähtevät helposti jopa vanhalla kunnon tarrarullalla, jos ei ole päästänyt tilannetta kovin pahaksi.

Tässä nyt siis päivän asu, jonka tähtenä on vaatekaappisiivouksen tuloksena jälleen käyttöön löytynyt vanha rakas neulepaita. Halusin vähän vauhtia lämpimänruskean neuleen ja valkoisen kauluspaidan muodostamaan asiallisuuteen ja koska ruskea ja turkoosi sopii mielestäni mainiosti yhteen, oli korvisten valinta aika itsestään selvä. Tänään oli myös jumppapäivä, joten vaihtokengät toimistolle kulkivat mukana kätsysti samassa kassissa.

• neule, Arelalizza (saatu)
• kauluspaita, Hope
• farkut, Acne
• korvikset, Anna Dello Russo for H&M
• kengät, DinSko

Enää kuusi päivää siihen, kun Tukholman muotiviikko – viralliselta nimeltään Mercedes Benz Fashion Week in Stockholm – starttaa! Wiiieee!!

Kolmen päivän häppeningissä esitellään tulevan syksyn 2013 mallistoja. Kutsuja alkoi kopsahdella siihen malliin, että päätin järkkäillä varsinaiset viralliset toimistoduunit silläviisiin, että ehdin käymään melkein kaikissa näytöksissä! Niin hienoa!

Muotiviikon “line up” on jälleen kerran todella vaikuttava. Mukana on vanhoja rakkaita muotitaloja Dagmarista ja Whyredistä Ida Sjöstedtiin, uusia tuttavuuksia Alice Finestä Jenny Grettveen sekä – ensimmäistä kertaa evö: suomalaisten ylpeys MARIMEKKO!

Olen niin innoissani kaikesta, että en ole melkein yhtään ehtinyt kriisailla vaatteiden kanssa. Tosin tämä talvimuotiviikko on aina vähän hankalampi, koska päällä on kuitenkin aina takit sun muut – eikä Mintun garderobista löydy mitään kattavaa talvisten fiksujen fashion-päällysvaatteiden valikoimaa.

Jotain sitä tulee väkisinkin kehiteltyä – ja mitä, sen saatte aivan varmasti lukea täältä!

Kivaa tammikuista pakkaskeliä ollut tänäänkin superkauniin viikonlopun jälkeen. Jotenkin tuo auringon näkeminen saa taas uskomaan, että kyllä se kevätkin vielä tulee. En tiedä oliko se se – vai mikä – mutta tänään oli ihan pakko laittaa päälle ikivanha kukallinen sifonkipaitani, jota oikeasti käytän yleensä vain kesällä. Ihan hyvin se mielestäni taipui kivaksi kuurankukka-asuksi mustan jakun ja hailakan vihreän hamosen kanssa.

Loppuviikoksi onkin luvattu ihan messevää pakkaskeliä. Se asettaa vähän haasteita toimistopukeutumiselle. Oikeasti olisi kaikkein parasta, jos olisi kunnon pilkkihaalari, jonka alle voisi pukea kevyet ja mukavat office-vetimet. Vaikka pitkä talvitakkini onkin lämmin, aina kun on kunnolla kylmä, pitää melkein valita, että paleleeko työmatkoilla vai hikoileeko toimistolla. Inhoan kumpaakin, mutta tunnun kestävän paremmin kylmää, joten hameella ja sukkiksilla mennään, vaikka olis millaset pakkaset.

• hame, Twenty8Twelve
• sifonkipaita, Next
• toppi (alla), Uniqlo
• jakku, H&M
• saappaat, Diane von Furstenberg

En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!