Miten kauan kestää, että jostain uudesta tavasta tai elämäntyylistä tulee automaattinen, luonnollinen osa olemista? Optimistisimmat tutkimukset puhuvat kolmesta viikosta, mutta jotkut väittävät, että vaaditaan niinkin kauan kuin kahdeksan kuukautta, että uudet tavat istahtavat luonnolliseksi – ja ennenkaikkea automaattiseksi – osaksi elämää. No, tutkimuksista viis, yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä, että totuttujen tapojen muuttaminen ei ole helppoa; ei, vaikka intoa ja päättäväisyyttä löytyisikin. Vaaditaan melko pitkä uudelleenoppimisaika, jos haluaa oikeasti tehdä jotain eri tavalla kuin ennen.
Tällä hetkellä ainoa suuri muutos, jonka oikeasti haluan tehdä, on liikunnan tuominen takaisin osaksi normaalia elämääni. Tuumasin, että koska kysymyksessä ei kuitenkaan ole mikään sen suurempi ajatusmaailman muutos tai totaalinen elämän uudelleen arviointi, kuusi viikkoa on varmasti ihan riittävästi, että opin upottamaan riittävän määrän liikuntaa jokaiseen viikkooni, mieluiten jokaiseen päivääni.

Tavoitteenani on siis kuuden viikon aikana istuttaa liikunta olennaiseksi osaksi omaa arkeani. Ei niin, että miettisin, että mahdanko olla tänään sillä fiiliksellä tai onko nyt kurja keli vai ei. Haluan, että liikunta on itselleni yhtä itsestäänselvää kuin hampaiden pesu. Yhtä luonnollisesti kuin pesen hampaani aamuin illoin, haluan, että osaan myös pitää huolta kropastani. Siis eihän kukaan jätä hampaita pesemättä vain sen takia, että ulkona on vähän kurja ilma tai olo on muuten vaan vetku?
Tiedän olevani hiukan vale-alkaja. Tiedättehän ne tyypit, jotka tulevat kansalaisopiston italian alkeiskurssille ja sitten käy ilmi, että he ovat käyneet saman kurssin noin ziljoona kertaa. Olen siis ollut aikaisemmin hyvässä kunnossa. En missään omg-wau -kunnossa, mutta kuitenkin neljä läpijuostua maratonia takana. Yritän ammentaa tuosta tiedosta voimaa nyt, kun tunnen sekä henkisesti että fyysisesti olevani jälleen lähtökuopissa. Kun on kerran pystynyt, kai sitä voi toistekin, vaikka juuri nyt kymppikin menee pääasiassa kävellen.

Vähän reilu viikko sitten aloitin tosiaan tämän haasteen, jonka alunperin löysin jostain töihin tulevasta akkain-lehdestä. (Ensimmäisen kesälomani jälkeisen viikon vietin käytännössä yksin toimistolla ja silloin tuli selailtua muutamia töihin tulevia lehtiä. Don’t tell my boss… :P). Jutun perusidea on se, että kuuden viikon kävely-ohjelman avulla voi a) saada aerobisen liikunnan osaksi tottumuksiaan ja b) päästä sen verran kuntoon, että voi aloitella juoksemista.
Kuusi viikkoa ei ole niin kovin pitkä aika. Tai on, kun sitä katsoo eteenpäin, mutta ei, kun sitä katsoo taaksepäin. Leikkasin sen  äsken mainitun naistenlehtijutun irti ja liimasin kalenteriini, mutta ihan niillä ohjeilla en ole kuitenkaan mennyt. Perusidean säilytin kuitenkin ja se on se, että vähintään neljä kertaa viikossa tulee liikkua ja jokaisen kerran tulee kestää vähintään 30 minuuttia. Mutta että 30 minuuttia myös riittää. Tuollaiset “vähintään” -haasteet ovat itselleni helposti hankalia. Päädyn kahdeksi ja puoleksi tunniksi salille hinkkaamaan jotain tehottomia toistoja. Se tuntuu – tietenkin – niin raskaalta ja aikaavievältä, että mieluiten teen jotain muuta vapaa-aikanani.

Päätin lähestyä kuuden viikon kuntoiluhaastettani hyvin pragmaattisesti. Tiedän, että olen surkea salilla (=mietin kokoaja, joko saa lähteä kotiin, mutta koska en halua fuskata, hinkkaan kaikkia mahdollisia laitteita ja treeni venyy…) ja siitä syystä tykkään ohjatuista tunneista. Voisi kuvitella, että mikään ei ole sen helpompaa kuin käydä treenaamassa, kun on kerran oikein kuukausikortti kivan SATS-ketjun saleille. Paitsi että jos inhoaa tungosta ja jonotusta sekä puhuoneessa että salissa, voi ehkä olla parempi, että valitsee lisäksi joitain muita liikuntamuotoja.
Ohjattujen tuntien hyvä puoli on se, että vähän tunnin tyylisuunnasta riippuen, sitä tietää hyvinkin tarkalleen, mitkä lihasryhmät saavat treeniä ja miten voi tehostaa aerobista puolta. Noin tunnin verran huhkimista ja homma on siinä. Itsekseen treenaamisen ongelma itselläni on se, että olen peruslaiska – mieluiten lähtisin kotiin heti ekan sarjan jälkeen – mutta toisaalta olen myös supertunnollinen, mikä johtaa laiskanpulskealla tempolla vedettyihin ylipitkiin treeneihin.
Päätin siis muokata kuuden viikon kuntoiluhaasteeni perinteisten ohjattujen tuntien muotoon. Ohjelmaan kuuluu kolme lenkkiä, joiden nimet ovat: 1) Lounas, 2) Backen ja 3) Perus.

Lounaslenkki on noin 20 min pituinen kierros toimiston lähimaastoissa. Periaatteessa meillä on joka päivä tunnin (palkaton) lounastunti, joten siinä kyllä ehtii aivan mainiosti sekä syömään että tekemään pienen kävelylenkin. Ihan joka päivä ei lenkille kesken päivän ehdi, mutta tavoite on, että edes kerran – pari viikossa.
Täsmäisku Hammarbybackenin päälle eli Backen-lenkki on ollut suosikkini nyt syksyn alussa. Lyhyt iltalenkki on ollut helppo hoitaa kiireisempänäkin iltana, koko hommaan menee noin 35 minuuttia. Matka ei ole kaksinen, mutta hiihtorinteen päälle kiipeäminen nostattaa kyllä aikas kiitettävästi pulssia. Valitettavasti kohta alkaa olla arki-iltaisin sen verran pimeää, että tällainen arkajalka ei enää uskalla keskenänsä pimeään lenkkeilemään.
Lenkki nimeltä “Perus” on edellinen yhdistettynä järven ympäri -kierrokseen. Yllä olevassa kuvassa näkymä Hammarbybackenin päältä ja alla sama mäki järven toiselta puolelta nähtynä.

Kuuden viikon aikana toivon siis, että saan istutettua liikunnan yhtä olennaiseksi osaksi elämää kuin hampaiden pesun. En todellakaa halua elää mitään “fitness-lifestyleä” haluan, että minun lifestyleni täyttää se e:llä kutsuttu asia (eli elämä toim. huom.). Mutta samoin kuin en koskaan kyseenalaista hampaiden pesua, haluan, että liikunta on yhtä olennainen osa elämääni. En myöskään halua asettaa mitään muita tavotteita, vaikka useimmat “näin pääset kuntoon” -ohjeet niin neuvovatkin. Ehkä osasyy on se, että olen jo juossut ne maratonit sun muut, niiden läpikäyminen ei enää ole itselleni se juttu. Juuri nyt tuntuu tärkeämmältä tosiaan saada liikunta takaisin osaksi ihan normaalia arkea. Eihän kukaan ajattele, että nyt kun aloitan hampaiden pesun, puolen vuoden päästä hymyni on kolme kertaa leveämpi kuin tänään.
Kuusi viikkoa ei ole kovin paljon – kuka lähtee mukaan!?
Kaikki tämän jutun kuvat on viime lauantain “Perus”-lenkiltä. Aika ihanan kesäistä vielä silloin – ei uskoisi, että siitä on vain muutama päivä!

Vanhat Karhuni pitää päästää hyvin ansaitulle eläkkeelle. Kyllä kaksi kesää on ihan hyvä saavutus yksiltä city sneakerseiltä – eikö vain? Harvoin tosin käy niin, että tossu menee varpaan päältä puhki, mutta kerrankos sitä niinkin. Seuraava probleemi on, että mitkä tilalle?
Muutaman kuukauden Peetun Air Max 90 -mallisia Niken tossuja ihasteltuani olin jo oikeastaan päättänyt, että haluan samat, mutta vähän simppelimmällä värityksellä. Sormi oli jo tilausnappulalla, kun satuin osumaan sivulle, jolla myytiin klassista Nike Air Force 1 -mallia mustana.

Nääs, nääs -tilanne on valmis. Molempia en halua hankkia – tulevat kuitenkin niin samanlaiseen tarpeeseen – mutta kummat olisi kivemmat nyt?
Toisaalta tykkään ihan hurjasti Air Force 1 -mallin kasarityyppisestä ilmeestä – toisaalta, jos hankkisin nyt mustasävyiset Air Max 90:t, voisi sitten loskakauden jälkeen hankkia valkoiset Air Force 1:t.

Tai sitten tekisi toisinpäin ja hankkisi nyt mustat Air Force 1:t ja kevääksi jotkut värikkäämmät sporttiset Air Max 90:t…
Jommat kummat näistä aion siis hankkia, mutta kummat?
Kuvat: Footlocker ja Net-a-Porter

Nyt ei kai voi enää edes tällainen syksyn kieltäjä väittää, että olisi loppukesä. Nopeasti se sitten lopulta kävi. Vielä lauantaina, kun olin aamulenkillä meidän lähijärven ympäri, näin pilvin pimein väkeä rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa – ihan kuin olisi keskikesä. Sunnuntai-aamupäivä oli vielä kaunis ja lämmin, mutta iltapäivällä pauhannut hillitön ukkosmyrsky vei kyllä kesän mennessään. Siitä lähtien on ollut ihan perussyksyisen sateista ja tuulista. Alkuillasta onneksi selkisi vähän ja aurinkokin kävi kurkistamassa ujosti vanhoja mestojaan.
Aamulla tosiaan satoi aivan kaatamalla, joten tuumasin, että olen fiksu ja vedänpä kumisaappaat jalkaani. Pidän aina toimistolla muutamia vaihtokenkiä (yhdet korot, ballerinat ja lenkkitossut lounaslenkkejä varten), joten Huntersit tuntui järkivalinnalta. Täytyy sanoa, että en tuntenut itseäni ihan yhtä viisaaksi, kun kotimatkalla tosiaan oli aivan kuivaa ja aurinkokin vähän pilkahteli. Oh well.

Viikonloppuna ehdin aloitella hiukan syysvaateinventaariota. Vaikuttaa siltä, että vaatevarasto on aika hyvässä mallissa – mitään isompaa hankintaa ei ole ihan pakollista tehdä. Asusteet (kuten esmes se laukku!) onkin sitten eri asia. Huiveja – mielellään monikossa – pipa ja hanskat pitäisi ainakin löytää.
Syysvaatehankintojen miettiminen jotenkin lievittää hiukan tätä pimeän ja sateisen kelin aiheuttamaa blues-mielialaa. Lupaan olla rutisematta tämän enempää syksystä, mutta kyllä täytyy sanoa, että en mitenkään superinnoissani odottele tulevia aikoja. Tänään oli jo aamulla niin pimeää, että oli pakko sytyttää valoja töihin lähtiessä. Onneksi kohta saa alkaa intoilla joulusta – se ainakin katkaisee kaamoksen mukavasti.

Peetun hienot punaiset minimarketin ystiksestä löytyneet nauhakengät on olleet täällä esittelyssä jo aikaisemminkin, mutta ne on niin hienot, että pistetään nyt vielä ainakin tämä kerta. Monet on kyselleet, mistä löytyisi samanlaiset, mutta ainakin omien tietojeni mukaan tuosta mallista meni valmistukseen vain musta versio. Eli Peetu omistaa yhdet muutamista mallikappaleista. Joskus käy mieletön tsägä!

 

• paita, Isabel Marant pour H&M
• hame, Asos
• sukat, kummitädin Italiasta tuomat
• kengät, minimarket
• kaulakoru, Pilgrim

Nyt vihdoinkin tulee ne lupaamani Berliinivinkit! Ihan ilmeisimmät turistinähtävyydet jätin tällä kertaa pois, vaikka niidenkin kanssa saa helposti aikaansa vietettyä mielenkiintoisissa paikoissa. Olin Berliinissä melkein viikon, torstaista tiistaihin, mutta suurimman osan aikaa töissä ja osan aikaa flunssa vei voimat, joten tällä kertaa tein lähinnä täsmäiskuja hyviksi ja mielenkiintoisiksi tietämiin paikkoihin, kivoimpiin kahviloihin ja hauskimpiin ravintoloihin.

East Side Gallery kannattaa käydä katsomassa, vaikkei muuten lähihistorian maamerkeistä piittaisi. 1,3 km pituinen pätkä säilytettyä Berliinin muuria on täynnä upeita graffiteja, osa ennemminkin ihan seinämaalauksia kuin perinteisiä spray-pullo maalauksia. Muurin toisella puolella on nurmikenttää, jossa kaiken ikäiset ihmiset hengailevat ja syövät piknikiä. Paikalla on yleensä myös katusoittajia ja kivaa berliinimäistä elämänmenoa muutenkin. East Side Gallery sijaitsee Mühlenstrasse-kadun varrella suunnilleen Berlin Ostbahnhofin ja Oberbaumbrücken välillä.

Yksi tärkeä vinkki, jonka haluan tähän kirjoittaa itsellenikin muistiin, liittyy julkisilla liikennevälineillä kulkemiseen. Berliinissä pitää olla aina käypä lippu jo metroon tai paikallisjunaan astuessa. Raitiovaunuissa lipun voi ostaa junan sisältä. Kertalippu pitää leimata itse laiturilla olevissa leimauslaitteissa. Turistilippu on aika kallis (noin 25 euroa muistaakseni kahdelta vuorokaudelta), mutta se kannattaa hankkia, jos tietää liikkuvansa paljon. Kertalipun hinta on 2,60 ja joillakin asemilla automaatista saa myös 4 kerran lippuja 8,80 eurolla. Raitiovaunun sisältä ostettu kertalippu on valmiiksi leimattu. Leimattu lippu on voimassa kaksi tuntia.
Matkalippuautomaatteja löytyy ainakin metroasemilta ja paikallisjuna-asemilta. Useimmissa automaateissa (kuten esim. niissä raitiovaunun sisällä olevissa) käy vain kolikot. Paikallisjuna-asemien automaateissa käy yleensä myös setelit, mutta ei 50 euron suuruiset. AB-alueille oikeuttavalla lipulla pääsee kulkemaan jo aika pitkälle. Mm. Tegelhagenin lentokentälle pääsee tuolla samalla lipulla/kertamaksulla. Lentokenttäbussi (siis tavallinen bussi, joka menee kentälle) lähtee Alexanderplatsilta ja matka kestää noin 30 min, jos ei ole ruuhka-aika. Pahimmillaan matka voi kestää jopa tunnin.

Lauantaina käytiin shoppailemassa Zalandon outletisssa. Kaksikerroksinen outlet sijaitsee Kreuzbergissa melko keskustassa  (verrattuna siihen, että usein suurkaupunkien outletit voi olla jopa tunnin matkan päässä keskustasta…), osoitteessa: Köpenicker Strasse 20.

Zalando outletissa shoppailemiseen tarvitsee kortin. Sen voi periaatteessa tilata heidän nettisivuiltaan, mutta näköjään silloin pitää olla osoite Saksassa. Jäin kyllä siihen käsityksen, että kortin saa tilattua myös kassalta – eli tyhjin käsin ei tarvitse kotiin lähteä!
Myymälässä on aika tiukka meininki. Kaikki vähänkään isommat kassit ja käsilaukut on pakko jättää kassojen vieressä olevaan säilytykseen. Sain myös sanomista siitä, että putiikissa ei saa kuvata. Pari ruutua ehdin kuitenkin näpsäistä, ennenkuin käsky kävi…

Tarjontaa on aivan valtavasti! Pää menee helposti pyörälle ja meikäläinen eurohintoihin tottumaton, oli aivan pökerryksissä, kun mikään ei tuntunut maksavan juuri mitään. Lähemmin tarkasteltuani huomasin, että suurin osa tuotteista on -70% alkuperäisestä myyntihinnasta ja molemmat on ilmoitettu hintalapussa. Zalandon kalliita merkkituotteita oli vähemmän tarjolla, mutta löytyi sieltä Calvin Kleinia, Versace Jeansia, Hopea, The Local Firmia ja vaikka mitä. Oma saaliini jäi aika laihaksi, sillä kotiutin vain tuon alarivissä keskellä näkyvän neulepaidan. Vähän taisi iltapäivällä oleva työpresentaatio häiritä shoppailuun keskittymistä. 😀

Tämä ei nyt ole varsinaisesti menovinkki, mutta suosittelen lämpimästi testaamaan Paletas-nimistä käsintehtyä sorbettia ja jogurttijäätelöä. Niin herkullista ja raikasta! Lisäksi tosi kevyttä, joten illalla voi vielä hyvällä omatunnolla ottaa jälkkäriä.

Tärkeä matkailuvinkki: Berliinissä tarvitsee käteistä! Juuri mikään paikka, keskustan suuria tavarataloja ja hotellien ravintoloita lukuunottamatta, ei ota korttia. Itselläni ei normaalisti ole ikinä penniäkään käteistä, vaan maksan pienimmätkin ostokset kortilla. No, nyt tuli opittua, että kaikkialla modernissakaan maailmassa se ei ole mahdollista. Jotkut paikat saattavat hyväksyä korttimaksun, mutta silloin saattaa joutua maksamaan erillisen käsittelymaksun. Sama pätee myös pankkiautomaatteihin – nostaminen on usein ilmaista vain sen kyseisen pankin asiakkaille – muilta menee maksu, vaikka nostaisi omalta tililtään ja samaa valuuttaa.
Kannattaa siis varata käteistä jo kotona.

Berliinin paras kahvi löytyy ihanasta pikkuisesta kahvilasta, jolla on suloinen nimi Liebling (rakkaani tms.). Ehdin valitettavasti käydä siellä vain kerran, mutta saamani ennakkotiedot pitivät paikkansa ja kahvi oli todella aivan käsittämättömän hyvää! Eikä nauttimassani aamiaisessa ja pirteästi inkiväärille maistuvassa vihersmootihiessakaan ollut mitään valittamista. Liebling sijaitsee kivalla alueella Mittessä, osoite: Raumerstraße 36a.

Parhaimmillaan Berliini on vähän rouhea. Yleinen dress code on hyvin rento ja vapaa. Varmasti tuoltakin löytyy niitä hienostelupaikkoja, mutta aidoimillaan Berliini ei ehkä juuri niissä mestoissa ole. Hyvä esimerkki tästä voi olla vaikka se, kun edellisellä Berliinin reissullani olin juhlimassa hyvän ystävän nelikymppisiä. Kun siinä sitten yön korvalla mietittiin, että mihin mentäisiin jatkoille, tuumasivat kaikki siellä asuvat juhlavieraat, että oikein mihinkään kivaan paikkaan ei voi mennä, koska olemme niin hienosti pukeutuneita. Ja siis kyseessä oli kuitenkin ystäväporukalla vietetyt synttärit, normaaleissa suomalaistyylisissä juhlatamineissa. Päädyimme sitten johonkin randomiin diskoon, joka olisi voinut sijaita vaikka Ruotsin laivalla…

Suurin osa kahviloista tarjoilee aamiaista. Useimmiten tarjolla on erilaisia “lautasia”, jossa siis tulee juustoa, leikkeleitä, vihanneksia, leipää, voita ja mitä nyt sitten milloinkin. Kuulemma joissakin paikoissa on myös suomalaistyyppinen buffet, mutta itse en sellaiseen törmännyt – enkä kyllä kovasti kaivannutkaan.
Ilmaista wi-fiä sen sijaan ei ole tarjolla ollenkaan niin usein kuin mitä täällä kotona on tottunut. Yksi hyvä vinkki kivaa kahvilaa ja nopsaa ilmaista nettiyhteyttä kaipailevalle on Warschauer Strassella sijaitseva Milch und Zucker.

Erinomaiset tarjoilut – kaikki luomua – ja hyvät pöydät tehdä tietsahommia. Itse istuskelin tuolla yhden myöhäiseksi venähtäneen aamiaisen ja yhden blogipostauksen verran. Kuulemani mukaan sanomista ei tule, vaikka istuisi yhden kahvikupin kanssa koko päivän koneensa kanssa. Milch und Zuckerin osoite: Warschauerstraße 70.

Berliinin parasta hampurilaista ei tullut maistettua, mutta niitä saa kuulemma täältä. Burgermeister sijaitsee aivan paikallisjuna-aseman alla ja sinne on aina hillitön jono. Seuraavalla kerralla pakko testata! Osoite: Oberbaumstraße 8.

Pienet hassut putiikit on Berliinin suola! Paljon niissä myydään tietty ihan krääsää, mutta Kreuzbergissa sijaitseva Chaos in Form on kiva poikkeus. Putiikista löytää underground-suunnittelijoiden luomuksia, persoonallisia koruja, tuntemattomampien taitelijoiden teoksia ja esimerkiksi varsin edustavan valikoiman Polaroid-kameroita ja Polaroid-filmiä, jota on kuulemma tosi vaikea saada. Osoite: Falckensteisstrasse 46.

Hyviä aamiaispaikkoja on tosiaan melkein joka kulman takana, mutta Tante Emman mahtavat “aamiaislautaset” ansaitsevat vielä erityismaininnan. Tuorepuristettu appelsiinimehu on myös täysien pisteiden arvoinen herkku. Parasta on se, että aamiaista voi yleensä nauttia pitkälle iltapäivään – jollei jopa koko päivän. Mielestäni aivan mainio vaihtoehto lounaalle. Tante Emman osoite: Köpenickerstraße 1.

Berliinin paras pizza: il Ritrovo. Friedrichshainissa sijaitseva pizzeria ei ensi näkemältä houkuttele ulkonäöllään. Varsinkin sisällä on melkolailla aito-italialainen meininki: suuret punavalkoruutuisilla pöytäliinoilla peitetyt pöydät ovat täynnä suuria kovaäänisesti seurustelevia seurueita, perheitä ja kaveriporukoita. Valaistus on varsin kirkas ja palvelu hmmh, mutkatonta. Saan aivan elävän flash backin Italian reissuilleni: juuri samanlainen meininki on siellä ns. kansan ravintoloissa.

Pizza-lista on pitkä ja moneen makuun sopiva – jopa vegaaneille löytyy omat, juustottomat vaihtoehdot. Italialainen meininki jatkuu siinäkin mielessä, että pöytäviini juodaan pienistä juomalaseista, varsinaiset jalalliset viinilasit kun on tarkoitettu niille hienommille juomille.
Parasta on kuitenkin itse pizza. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että en ole milloinkaan maistanut yhtä hyvää pizzapohjaa (no, okei, Peetun pohja on kyllä yhtä hyvää: Maailman paras pizzapohja…) puhumattakaan tomaattikastikkeesta! Kuulin, että paikka on nimenomaan kuuluisa juuri tomaattikastikeestaan. Syvän intensiivisen ja mehevän tomaatin maun salaisuus on se, että kastike valmistetaan kirsikkatomaateista. Tuon kun olisin tiennyt ennen tilauksen tekemistä, olisin ehdottomasti valinnut sen normaalisti hyljeksimäni Margaritan – siinä olisi tomaattikastike päässyt kunniapaikalle. Mutta aivan sikahyviä olivat nuo meidän tilaamat lätytkin.
Ja yksi hyvä puoli vielä: Il Ritrovo sopii myös erittäin tiukalla budjetilla matkustaville, sillä hintataso on todella edullinen! Osoite: Gabriel-Max-Straße 2.

Viimeinen vinkkini tältä reissulta on suunnattu liikuntaa ja ulkoilmaa kaipaaville. Tempelhofin vanha lentokenttä on muutettu ulkoilualueeksi niinkuin varmaan kaikki jo tietävätkin. Sinänsäkin paikka on ihan hillittömän kiinnostava – vanhaan, nyt täysin tyhjillään olevaan, lentoterminaaliinkin pääsee kuulemma joskus tutustumaan. Nyt me vain tehtiin pieni kävelylenkki ja ihmeteltiin historiaa, nykyisyyttä ja miten kaikki on sitten lopulta ihan vähästä kiinni. Filosofoinnin ohella tuumattiin, että olisi mahtava osallistua lumikitekurssille joskus. Siis lumilautailua tasaisella maalla pienen purjeen avulla – pakko olla aivan sikahauskaa!
Seuraavaa reissu tuohon valloittavaan kaupunkiin onkin jo suunnitteilla ensi keväälle, vapun tienoille. Mahtavaa! Myös edellisen Berliinin reissuni vinkit ovat edelleen ajankohtaisia ja niitä voi käydä tsekkailemassa täällä (Berliinivinkit on senkin postauksen nimi…).

Ollaan reippaasti yli syyskuun puolenvälin – ja edelleen vaan aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpötilat keikkuvat kahdenkympin paremmalla puolella. Niin uskomatonta! (Vaikka tänään kyllä lehdessä luki, ettei tämä ole mitenkään poikkeuksellista…). Säätiedotusten mukaan huomenna lauantaina on vielä lämpimämpää. Pitäisi varmaan kaivaa taas bikinit esiin. Karkin kanssa tuossa juuri puhuttiin, että uimaan voisi ainakin mennä. Tuskin järvivesikään kovin kylmää on, kun yötkin on varsin lämpimiä.
Sunnuntaille on sitten luvattu jo selkeästi viileämpää, vain 13 astetta korkeimmillaan. Tosin aurinkoista edelleen, mikä tarkoittaa sitä, että tuulensuojaisessa paikassa tarkenee hyvin vielä jatkaa kesän viettoa. Sandaaleille ja paljaille säärille pitänee kuitenkin sanoa heipat. Tämän pidennetyn kesän jälkeen tunnen olevani täysin henkisesti valmis siihen. Kyllä nyt jo kaipaa nilkkureita, villahuiveja ja kunnon päällystakkia. En olisi uskonut, että ikinä sanon tätä ääneen, mutta on suorastaan ollut vähän ikävä kaikkia lämpöisiä neulepaitojani ja kerrospukeutumista.

Mutta tosiaan – tänään oli vielä ihan täysi kesälämpö päällä. Jopa musta jakku hikoilutti auringossa. Toimistolla on kuitenkin vuoden ympäri tasainen ac-ilmasto, joten kovin kevyillä vetimillä ei töissä pärjää, oli ulkona millainen helle hyvänsä.
Aivan ihanaa, että on viikonloppu – eikä mitään suunnitelmia! Olen kyllä tullut aika mummoksi, kun kahden peräkkäisen maailmalla liesutun viikonlopun jälkeen suorastaan hekumoin ajatuksella, että saan olla vain kotona. Jätin aivan tietoisesti kaikenlaiset suunnitelmat tekemättä. Nyt haluan vain duunata kotihommia, siivota, pyykätä ja ulkoilla. Parvekkeenkin voisi laittaa syyskuntoon – kyllä siellä varmasti vielä tulee viikonloppuisin istuttua, jos vain vähänkään iltapäivisin paistaa.
Ja tosiaan kesävaatteet voisi nyt lajitella kierrätykseen meneviin ja talvisäilöön laitettaviin. Samalla kun toisi syys- ja talvivaatteet ylös tuuletukseen, olisi taas järjestyksen tuntuta ilmassa. Ja olisipahan kerrankin valmistautunut, kun kelit viilenevät.

 

• paita, Rika
• hame, Lindex
• jakku, H&M
• sandaalit, Marni for H&M
• laukku, Kate Spade