Rahan pyytäminen lahjaksi on aika monisyinen – eikä ollenkaan mitenkään täysin ongelmaton asia. Yksi pitää sitä tunteettomana ja röyhkeänä, toinen kätevänä ja helppona. Kysymys on jossain määrin myös sidoksissa kulttuuriin, sillä esim. monissa lähi-idän maissa kuuluu ihan tapoihin, että eritysesti häissä, mutta myös muissa isommissa juhlissa, kuuluu ihan tapoihin antaa lahjaksi vähintään “illalliskorttia” vastaava summa rahaa.
Pohdinnat tulivat meillä ajankohtaiseksi luonnollisesti Karkin häiden yhteydessä, mutta nämä ajatukset tässä ovat omiani. Karkki puolisoineen ovat aikuisia ihmisiä ja tekevät päätöksensä ihan itsenäisesti! Tavoilleni uskollisena olen toki ollut mielipideautomaattina tässäkin asiassa… Haha!
Alunperin suosittelin Karkille, että tekisivät lahjalistan esim. NK:n tavarataloon. Kyseinen keskustelu käytiin ennen ennenkuin edes hääpäivää oli lyöty lukkoon (eli ihan liian aikaisin otin asian puheeksi) ja tyttäreni oli tuolloin sitä mieltä, että siinä ei ole mitään järkeä. Hän koki, että lahjalista saatetaan tulkita vaatimuslistaksi ja erityisesti vähän tyyriinä ja poshina tunnettu NK liian leuhkana valintana. Sittemmin asenne muuttui – ehkä eniten, koska tosiasiassa häihin yleensä tullaan lahjan kanssa ja vieraat poikkeuksetta haluaa antaa jotain, mitä hääpari oikeasti haluaa.
Mutta miten on rahan kanssa? Harva nuoripari (tai vanhempikaan) on sitä mieltä, että rahaa on riittävästi, tuokaa mieluummin kynttilänjalkoja. Toisaalta raha on persoonatonta – ja niin usein hubaa. Se vain häviää jonnekin.
Ehkä oma ajatukseni siitä, että vietetään 20-vuotishääpäivää ja tunnelmoidaan häälahjaksi saadun astiaston (ja hyvän ruuan…) äärellä, on vanhanaikainen ja romanttisuudessaan nykytodellisuudelle vieras. Ehkä enää ei ole arvoa sellaisella höpöilyllä, kun lapsenlapsi saa ensiasuntoonsa koristeeksi mummun häälahjaksi saaman kristallimaljakon?
Monet perustelevat sitä, että toivovat rahaa lahjaksi sillä, että ovat asuneet jo niin kauan yhdessä, että kaikki perinteinen häälahjakama astioista kodinkoneisiin ja kodintekstiileihin on jo hankittu. Enkä nyt oikeastaan halua kritisoida tätäkään näkökulmaa, mutta erityisesti, jos on kysymyksessä vanhempi, ehkä jo hyvätuloinen pariskunta, tuntuu tuokin aika välinneelliseltä tavalta ajatella.
Ehdottomasti mukavin tapa pyytää rahaa nimenomaan häälahjaksi, on ilmoittaa jokin kohde, johon vieraat saavat osallistua kukin kykynsä mukaan.
Sanotaan nyt vaikka niin, että hääpari toteaa, että kaikki perinteisen lahjalistan toivomukset heillä on jo hyvissä kantimissa, mutta uusi sohva tarvittaisiin kipeästi. Tai vaikka keittiöremontti. Silloin tuo isompi hanke muuttuu tavallaan lahjalistaksi ja lahjan antaja voi halutessaan miettiä, että tässä on nyt teille kolme niskatyynyä siihen sohvaan tai pätkä pöytätasoa keittiöremonttiin.
Näin ehkä myös hääparille tulee mukavia muistoja, kun ajattelevat, että juuri tämä juttu muuttui todelliseksi häälahjojen ansiosta!
Itse kun menin naimisiin, olin niin uuno, etten mitään tällaista tullut ajatelleeksikaan. Äidiltäni häälahjaksi saatu musta Teema-astiasto on sittemmin siirtynyt Karkille. Tinni suuressa viisaudessaan masinoi valtavan keräyksen koko kaveripiirissä ja niin me rahattomat pennut, joiden viimeiset säästöt oli mennyt vaatimattomiin hääjärjestelyhin (oli silti hyvät bileet!) pääsimme lähtemään häämatkalle unelmien Lontooseen.
On kuitenkin juhlia, joissa rahan antaminen on koodattu moderniin etikettiin. Sekä rippilapselle että tuoreelle ylioppilaalle on ok ja jopa suotavaa sujauttaa kirjekuoreen kahisevaa. Tosin näissäkin tapauksissa jokin pysyvä muisto, koru tai vastaava, on mielestäni paikallaan.
Tähän lopuksi haluan vielä sanoa, että myös rahan antaminen lahjaksi – siis silloin, kun sitä ei erityisesti ole toivottu – on hiukan kaksipiippuinen juttu. Ilman perusteellisia saatesanoja voi lahjan saajalle tulla olo, että häntä ei ole ajateltu mitenkään erityisesti, että lahjan antaja halusi vain päästä mahdollisimman helpolla.
Eli kyllä se niin taitaa olla, että ajatus ratkaisee – oli lahjana sitten riihikuivaa tai tuore saunavihta!
