Miltä oikein tuntuu, kun se, mitä on lukenut lehdissä, nähnyt uutisissa ja vain – muka -kauempaa viisaana tarkastellut, tuleekin ihan lähelle, koskettaa?
Varmaan teistä jo kaikki tietääkin, että eilen iltapäivällä joku hullu kaappasi Spendrupsin kaljakuljetuksia hoitavan kuorma-auton, ajoi pitkin suosittua Drottninggatanin kävelykatua ihan Tukholman ytimeen ja lopulta sisään keskustan Åhlénsin isosta näyteikkunasta. Matkalla auto törmäsi kaikkiin ihmisiin, jotka eivät ehtineet alta pois. Neljä on menettänyt henkensä, viisitoista joutui sairaalahoitoon ja ainakin yksi koira silppuuntui hullun raivokkaan ajomatkan vuoksi. Sairaalaan joutuneista vielä yhdeksän tila on epävakaa.
Auton vauhti on ollut aivan järjetön. Tosin Drottninggatanin betonileijonien tarkoitus on ollut pitää asiattomat autoilijat pois kävelykadulta – ei pysäyttää sekopäätä, joka ajaa painavalla kulkuvälineellä tuhatta ja sataa. Auton kaappauspaikka on kätevästi ylämäessä, siitä on tainnut saada hyvät alkuvauhdit terroriteoille.
Olen vieläkin vähän shokissa. En kykene lopettaa uutislähetysten seuraamista, vaikka eihän se enää mitään auta. Kuorma-auton kuljettaja on ilmeisesti pidätetty ja globaalisti ajateltuna vahingot ovat numeroissa mitattuna kuitenkin melko rajalliset. Mikään media ei ole kuitenkaan maininnut sitä koiraa.
Inhimillisen kärsimyksen määrää ei voi mitata numeroilla.
Sain tiedon iskusta, kun olin vielä toimistolla. Tampereen lentokoneeseen astuvat Karkki ja Peetu viestittelivät messengerissä, että kai äiskällä on kaikki hyvin. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään.
Pikaiset tsekkaukset täkäläisiltä uutissivustoilta – ja tajusin, että juuri tismalleen se paikka, jossa minun olisi tarkoitus olla noin 28 minuutin päästä, oli joutunut terrori-iskun kohteeksi.
City Åhlénsin pääsisäänkäynti on tosi suosittu treffipaikka. Siinä on tilaa, katos huonon sään yllättäessä, ovista huokuu lämmintä ilmaa kylmällä säällä ja siihen on helppo tulla niin jalan kuin kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä.
Itse olin sopinut treffit neljäksi juuri tuonne Peetun kaverin Linan kanssa. Lina on tulossa pääsiäiseksi kissavahdiksi, kun itse pääsen vihdoinkin Karlskronaan Karkin uutta kotia ja kotikaupunkia tsekkaamaan.
Tarkoitukseni oli lähteä ajoissa kaupungille. Oli yhtä sun toista asiaa. Piti käydä Clasulla (korttelin päässä Åhlénsista Drottninggatanilla) hakemassa pölypusseja ja Åhlénsilla tsekkailemassa meikkivoiteita (tarvitsen jonkun kunnollisen!!). Jäin kuitenkin jumiin toimistolle jonkun triviaalin työhomman kanssa. Muuten olisin ollut tismalleen iskun sydämessä, tismalleen silloin, kun se tapahtui.
Nämä kuvat on ottanut kollegani ja ystäväni Hanna eilen, kun olimme tavallisella lounaan jälkeisellä kävelylenkillä. Tuntuu hiukan oudolta katsella kuvia nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen.
Muistan hyvin, miten kuvaustilanteessakin kelasin viikonlopun to do -listaa. Miten tärkeää oli, että pääsen ajoissa kotiin, että ehdin tehdä asiat x, y ja z.
Vielä silloin en todellakaan voinut kuvitellakaan, että asiat eivät mene niinkuin olin suunnitellut. Että on aivan mahdotonta päästä keskustaan – ja jos pääsisikin, sinne ei suositeltu kenenkään menevän. Että jään jumiin toimiston liepeille ja olen kotona vasta yhdeksän jälkeen illalla. Että suunnittelemani tapaamispaikka on tuusannuuskana ja elämä sellaisena, kun sen on tähän asti ajatellut, on loppu.
Läksin perjantaina toimistolta puoli neljän aikaan. Siinä vaiheessa olin jo jossain määrin tietoinen, että jotain on tapahtunut. Ihan tarkalleen mitä, sitä en tiennyt.
Lähimmällä tunnelbana-asemalla tilanteen vakavuus alkoi kirkastua. Kaikki raideliikenne oli pysähdyksissä ja virkapukuiset vaksit kehoittivat kaikkia pysymään kaukana asemasta. Laitoin viestin kissavahti-Linalle ja sain melkein hermoromahduksen, kun hän ei vastannut heti. Pelkäsin, että hän olisi ollut ajoissa paikalla ja siksi yksi iskun uhreista. Tunsin, että en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos Linalle olisi tapahtunut jotain sen vuoksi, että hän on ajoissa ehdottamassani tapaamispaikassa.
Lina vastasi kuitenkin hetkisen kuluttua ja sanoi olevansa turvassa.
Siitä alkoi oma projektini miten päästä kotiin. Kaikki raideliikenne oli tosiaan seis ja bussejakin kulki vain satunnaisesti – ja aina niin täynnä, että huristelivat pysäkin ohi pysähtymättä. Eihän mulla mitään hätää ollut. Käytiin siinä sitten pizzalla parin kohtalotoverin kanssa ja odoteltiin kaaoksen selkiintymistä. Todo-listalla olevat asiat jäivät tekemättä, mutta se tuntui aikas minimaaliselta uhraukselta tällaisessa tilanteessa.
Elämä jatkuu ja täytyy sanoa, että olen itseasiassa aika ylpeä kotikaupungistani. Varsinkin sosiaalinen media on ollut täynnä saman suuntaisia viestejä: meitä ei lannisteta, elämä jatkuu, pelolle ei anneta valtaa.
Jo eilen sai havaita kylmiksi ja cooleiksi moitittujen tukholmalaisten sydämellisyys ja auttamishalu: hastagillä #openstockholm yksityiset ihmiset tarjosivat kyytiapua ja avasivat kotinsa ihan vieraillekin ihmisille, jotka olivat jumissa julkisen liikenteen pysähdyksen takia.
Monet keskustan putiikit ja muut organisaatiot tarjosivat myös suojaa. Riskialueen ulkopuolella, mutta kävelymatkan päässä, sijaitseva Dagmarin putiikki ja entisen kollegani luotsaama Scenkonstmuseet ilmoittelivat sekä Twitterissä että Facebookissa, että heille sopii tulla turvaan.
Päiväkodit ilmoittelivat niinikään Facebookissa, että vanhempien ei tarvitse olla huolissaan, toimintaa pidetään yllä niin kauan kuin tarvitaan. Yksi mahtavimpia esimerkkejä yhteishengestä on mielestäni se, kun paikallinen ruokakauppaketju ilmoitti, että lapset voivat tulla sinne “ostoksille”, jos on tarvis, ja vanhemmat voivat maksaa myöhemmin.
Sosiaalisia medioita parjataan milloin mistäkin, mutta eilen ne olivat todellinen apu. Kaikki puhelinverkot olivat niin ylikuormittuneita, että mitkään puhelut eivät menneet läpi tai katkesivat saman tien. Somen kautta sai kuitenkin tarvittavaa tietoa ja sai ilmoiteltua itsestään.
Yhteenvetona kaikesta: on ihan järkyttävää, kun jotain sellaista, mitä normaalisti on tottunut kuulemaan vain uutisissa, tapahtuukin juuri siinä, missä itse on, omalla kotinurkalla. Toisaalta on ollut ihan mielettömän upeaa nähdä ja kuulla, miten voimakkaasti kaikki kanssaeläjät täällä Tukholmassa on sitä mieltä, että terrorismi ei meitä riko. Me jatkamme elämäämme emmekä anna pelolle emmekä pelon tekijöille valtaa.
Siksi kai tänään tuntuu ihan randomin perjantaisen asun postaaminen melkein kannanotolta.
- t-paita, Marni x H&M
- housut, H&M
- neuletakki, Filippa K
- trenssi, Monki
- tennarit, Adidas Originals, Superstar
