Tuntuu vähän kummalliselta olla näin hymyileväisenä näissä kuvissa.
Sain eilen, melko myöhään illalla, suruviestin Suomesta; ystäväni ja yhden parhaimmista ystäväni aviomies, ei ole enää keskuudessamme.
Samainen ystäväni oli vain parisen viikkoa sitten täällä “päivä Tukholmassa” -risteilyllä perheensä kanssa. Vielä samana päivänä tuumasin aamulla, että josko karkaisin töistä niin, että ehtisin kaffelle keskustaan tuon loistopoppoon kanssa. Se sitten jäi, mitä lie triviaalia toimistohässäkkää siihen väliin muka tuli. En saanut edes vastattua viestiin – tuntui, että mitä nyt sitä enää, kun hekin ovat jo takaisin laivassa ja matkalla kohti Suomea.
Nyt en saa mielestä pois sitä, että olisi pitänyt toimia toisin. Töitä ehtii tehdä aina, ihmiset ne on ne, jotka merkitsee. Tässä iässä ja tällä kokemuksella tuon opetuksen olisi kyllä luullut menneen tajuntaan. Kaduttaa, että missasin viimeisen mahdollisuuden tavata tuo upea, valoisa ja positiivista energiaa säteilevä ihminen. Kaduttaa, vaikka tiedän, ettei se mitään tai ketään hyödytä.

Taas kerran tuntuu myös todella raskaalta asua näin kaukana Tampereelta – vaikkei Tukholma nyt oikeasti niin kaukana olekaan. Ei täältä kuitenkaan poikkaise illaksi Kangasalle suuren menetyksen kokenutta rakasta ystävää halaamaan. Puhelimessa voi onneksi puhua. Se tuntuu ihanan henkilökohtaiselta aikana, kun melkein kaikki viestintä on siirtynyt messengereihin ja whatsappeihin.
Ja lentokoneella pääsee Tampereelle – ja siitä Kangasalle – kuitenkin aika nopeasti. Priorisointia se vain vaatii. Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Nyt sain taas kipeän muistutuksen siitä, että milloinkaan ei pitäisi olla liian kiireinen tai stressaantunut tapaamaan ystäviään. Koskaan ei voi tietää, mikä kerta on viimeinen. Työt kyllä odottaa, mutta ihmiset aina ei. Ja mikä lopulta on tärkeämpää – sekö, että joku ziljoonasta excel-taulukosta on päivitetty just nyt eikä puolen päivän päästä vai se, että kuulee ystävänsä remakan naurun korvapuustinmurusten keskeltä?

Hymyilen tämän päivän asukuvissa leveästi, vaikka sydäntä puristaa ja mahassa on outo jääklumppi. Toinen ei silti sulje toista pois, sillä samanaikaisesti olen onnellinen siitä, että sain tuntea tuon hienon ihmisen ja hän, positiivisen elämänasenteen ruumiillistuma, olisi varmasti arvostanut sitä, että häntä muistetaan myös hymy huulilla.
Silti tuntuu vähän hölmöltä höpistä vaatteista tässä yhteydessä. Vaikka tykkään kyllä tosi kovasti tuosta H&M:n Kenzo-malliston muhkeasta villasekoitehuivista.

• mekko, H&M
• huivi, Kenzo x H&M
• neuletakki, Filippa K
• kengät, Acne