Muistatteko vielä, kun ennen joulua testailin Sally Hansenin kynsilakkatarroja ja julkaisin oikein mahottoman professionaalin videotutorialinkin? Tuntuu, että sen jälkeen kynsilakkatarramarkkinat ovat ihan villiintyneet ja aika moneltakin merkiltä löytyy omat versionsa. Sain vähän aikaa sitten testiin L’Oréalin kynsitarroja, jotka osoittautuivat yllättävänkin erilaisiksi kuin nuo Sally Hansenin.

Ajattelin, että tuollaiset raitaset olisivat oikein kunnolla keväisen sailor-henkiset. Suurin osa kynsitarroista – ihan merkistä riippumatta – ovat aika tummanpuhuvan glitterisiä tai muuten biletysfiilistä huokuvia kuosiltaan. Sinänsä kyllä ymmärrettävää, kun yhden pakkauksen hinta, josta riittää yksi kierros kaikkiin kynsiin ja pari ekstraa, liikkuu siinä 10 euron hujakoilla. Vaikka tarrat pysyisivätkin siisteinä jopa sen luvatut kymmenen päivää, tulisi melkoisen kalliiksi pitää aina tarralakkauksia kynsissä. Todennäköisimmin nuo valitaankin johonkin erityistilanteeseen, bileisiin tai kun ollaan lähdössä ulos.

Periaate kaikilla tarroilla on about sama. Kynnen pinta pitää olla puhdas ja kuiva. Alustava puhdistus öljyttömällä kynsilakanpoistoaineella on erittäin suositeltava ja kynsinauhojen olisi hyvä olla ainakin kutakuinkin siistit.

L’Oréalin pakkaus sisältää 18 tarraa, joista on helppo läpinäkyvän tarrapohjan läpi mallailemalla valita oman kynnen kokoiset tarrat. Harmittaa vähän, että jonkun aivomyrskyn kourissa heitin aikoinaan Sally Hansenin pakkauksesta ylijääneet tarrat roskiin. Sen jälkeen näin Pinterestissä vaikka miten monta kivaa manikyyriä, jossa vasemman nimettömän kynteen on taiteiltu jotain hienoa ja muut kynnet on ihan asiallisen yksiväriset. Nyt olin sen verran viisas, että laitoin yli jääneet tarrat talteen. Katsotaan nyt, mitä kivaa niiden kanssa vielä keksii…

L’Orealin kynsilakkatarrat ovat huomattavasti tarramaisemmat kuin Sally Hansenin (jotka ovat siis ainoat muut tätä lajia, mitä olen testannut). Se on oikeastaan sekä hyvä että huono. Hyvää siinä on se, että L’Oréalin tarrat on huomattavasti helppokäyttöisemmät. Sally Hansenin tarrat ovat lötköt, melko haastavat käsitellä ja helposti venyvät. L’Oréalin tarrat on pikkuisen vaikea saada irti alustasta ilman, että reunaan tulee ryppyjä, mutta sen jälkeen niitä on helppo käsitellä. Tarra kestää jopa pienen säätämisen ennenkuin sen on painanut kunnolla kiinni kynnen pintaan. Varsin hyödyllistä, kun yrittää saada esmes raitoja suoraan, huomasin.

Tarramaisuudessa on kuitenkin se huono puoli, että L’Oréalin kynsilakkatarrat eivät kiinnityksen jälkeen muotoudu ja sulaudu kynsilakan tavoin kynnen pintaan, kuten Sally Hansenin tarrat tekevät. Tästä syystä kynsinauhojen viereen ja etenkin, jos kynnet ovat kovin kaarevat, voi reunoihin tulla minipieniä vekkejä. Toisaalta niiden poistaminen on myös kätevämpää: tarrat vain irrotetaan kynsistä ja mahdollinen liima lähtee lämpimällä vedellä ja saippualla. Sally Hansenin tarrat piti puhdistaa kynsilakanpoistoaineella.

Kivat ja raikkaat raitakynnet! Vastaavia ei varmasti saisi vapaalla kädellä piirreltyä – en ainakaan minä.  Mintun käsienpesu- ja -rasvausfrekvenssillä kynnet tuskin pysyvät hyvässä kunnossa luvattua maksimiaikaa, kymmentä päivää. Toisaalta erityistilaisuuksiin tarrakynnet on hyvä vaihtoehto. Kiva lopputulos kestää taatusti ainakin sen yhden tärkeän illan – eikä valmistautumisvaiheessa tarvitse hermoilla puolikuivien kynsilakkojen ruttaantumisen pelossa.

Olen tässä nyt jo varmaan muutaman viikon miettynyt yhtä Todella Tärkeää Asiaa. Nimittäin pitäisikö hankkia Dr. Martensin maihinnousukengät?

Olen ollut periaatteessa vailla siistejä, mutta mielellään vähän rokuja kävelykenkiä – ja tuossa vaiheessa Dr. Martensit ovat olleet yksi harkintalistalla olevista vaihtoehdoista. Nyt kuitenkin on käynyt niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: olen suunnitellut nauhakenkien hankintaa sen verran pitkään, että olen itseasiassa aivan kyllästynyt koko ideaan.

Sitten tajusin, että olen käyttänyt tänä talvena ehdottomasti eniten Peetun Vagabondin maihareita (sori muruuuu!!) ja jopa hiukan haikeana mietin, että ne pitää a) luovuttaa takaisin oikealle omistajalleen ja b) laittaa talviteloille. Pienen miettimisen jälkeen tuumasin, että perus-mustat kasireikäiset Dr. Martensit voisivat olla täydellinen vaihtoehto. Tai sitten ei.

Siis, jos kyseessä olisi ainoastaan kenkä, tässä ei olisi mitään vaikeaa. Hyvä, silmää miellyttävä, laadukkaaksi ja pitkäikäiseksi tunnettu klassikkotuote sopii Mintun garderobiin kuin mansikankivi hampaankoloon. (ehe ehe)

Mutta sitten on se toinen puoli… En mitenkään haluaisi viestiä pukeutumisellani olevani mummo, joka joko yrittää epätoivoisesti pukeutua nuorekkaan rohkeasti tai joka on niin pihalla, että hankkii tukevat hyvät kengät tajuamatta lainkaan niiden lähettämiä viestejä.

Tiedän, että monet inhoavat ajatusta, mutta tällaisissa tapauksissa trendien levinneisyys on kaltaiselleni kuluttajalle helpotus. Viestit laimenevat ja alakulttuuriassosiaatiot hälvenevät, kun jokin juttu leviää niin, että “se on jo kaikilla”.

Nyt pitäisi vaan päättää, että onko Dr. Martensien hankkiminen ookoo vai ei? Mistä ihmeestä senkin nyt sitten tietäisi??

(Tietääkö joku muuten, mitä tarkoittaa Brandoksella mustien maihareitten perässä oleva Z? Muissa saman mallisissa tsetaa ei ole…)

Kuva: Brandos (ja ei, Mintun blogissa ei ole edelleenkään klikkituottoa antavia mainos- tai yhteistyölinkkejä…)