Kukaan ei kylläkään heittänyt haastetta, mutta aika monessa blogissa oli avoin kutsu. Joten tässä kuusi faktaa Mintusta.

1. Reputin autokoulun kirjallisissa
Olen tasan ainoa tuntemani henkilö, joka ei päässyt autokoulun kirjallisesta osuudesta ensimmäisellä kerralla läpi! Eikä puolusteluksi kelpaa edes se, että kokeet olivat maanantai aamuna kello 8.00 jossain Hervannan perukoilla heti Provinssirock-viikonlopun jälkeen. Liian monta virhettä liikennemerkkikysymyksissä. Eihän liikennemerkkejä ollutkaan opeteltu kuin jostain ala-asteelta lähtien. En vissiin ollut ihan vireessä…

2. Olen ollut 15 vuotta töissä elokuvateatterissa.
Aloitin 15-vuotiaana Tampereella elokuvateatteri Nordiassa. Unelmapaikka nuorelle leffafriikille. Urani aikana teatteri vaihtoi omistajaa ainakin pari kertaa ensin yksityisestä Kinostolle ja lopuksi Finnkinolle. Lopetin, kun valmistuin KTM:ksi. En saanut kultakelloa läksiäislahjaksi. Ha ha!

3. Ramppasin vuoden verran ihmisten kodeissa Tupperi-kippoja kaupittelemassa.
Innostuin, kun naapurikin alkoi Tupperi-myyjäksi. Kaverit kyllä hiukan ihmettelivät, että miten ihmeessä tyyppi, joka ei laita ruokaa, eikä ylipäätään tee mitään keittössä, voi pärjätä esittelijänä. Ensimmäiset Tupperi-kutsut, joissa ylipäänsä olin paikalla oli samalla ensimmäinen omani. Helposti 0-100 innostuvaa sorttia??

4. KTM-tutkintoni oli jäädä kiinni pakollisesta ruotsin 2 kurssista.
Gradu oli jo jätetty ja kaikki muutenkin kunnossa, mutta ruotsi kanitti. En enää edes muista, miten monennella kerralla lopulta pääsin alimmalla mahdollisella arvosanalla läpi. Tärkeänä selitin, että ruotsin kieltä en tule ikinä missään tarvitsemaan – kaikkialla kun pärjää enkulla. Eiks vaan niin…

5. Olen aloittanut italian alkeet vaikka miten monta kertaa.
Haluaisin niin kovasti osata puhua italiaa!! En tiedä johtuuko se harjoituksen puutteesta vai yleisestä kielellisestä lahjattomuudesta, mutta kaikkien käytyjen kurssien jälkeen ainoa kunnollinen lause, jonka osaan pinnistelemättä on La mattina mangio solo una mela elikkä aamulla syön vain omenan. Eipähän tule ainakaan kova nälkä Italiassa. Kiitokset vaan Fornaciarille Tampereelle! 🙂

6. Kuljeskelen ihmisten ilmoilla ilman piilareita.
Silmälasini on jo niin monta vuotta vanhat, etten edes kehtaa kertoa (no okei, seitsemän) enkä ainakaan kulkea ne päässäni kotiympyröiden ulkopuolella. Aina ei kuitenkaan jaksa/pysty/kykene/ehdi/vapaavalintainen muu selitys tökkiä piilareita silmiin. Niinpä turvaudun luovaan ongelmanratkaisuun ja painelen menemään puolisokkona. Eihän -1.50 ole niin paljon?? Jos siis törmäätte sekavan näköiseen Minttuun, joka ei vastaa tervehdykseen, on selitys yleisen himpulamaisuuden lisäksi piilarien puuttuminen.

Ja jos nyt vielä on joku, joka tähän ei ole vastannut, niin haaste on vapaa!!

Mummin joululahjapaketeista löytyi koko poppoolle lahjakortti, jonka haltijalle oli luvassa “kirja tai elämys”. Yhteisellä sopimuksella päätimme viettää eilisen kirjamaisissa tunnelmissa elämyksiä hankkien.
Ensiksi oli vuorossa ranskalainen kiitelty elokuva Entre les murs. Leffa kertoo lukukauden ajan yhden koululuokan elämästä Pariisin vähemmän varakkaalla esikaupunkialueella. Oli oikein virkistävää käydä välillä katsomassa muunkinlaista elokuvaa, kuin perinteisiä Hollywood-tuotantoja, vaikka ihan samaan ylistykseen, kuin jotkut kriitikot, en ehkä alkaisi. Sunnuntain kirja-teema tuli kuitenkin näin välillisesti täyteen.
Elämyspuolelle voisi ilman muuta laittaa myös Kungsgatanilla sijaitsevan elokuvateatteri Sagan. Vanhan leffakerholaisen ja elokuvateatterityöntekijän sydäntä lämmittävät vanhat kauniisti säilytetyt teatterit, kuten esimerkiksi juuri Saga. Irtokarkkiseinältä ei tosin sielläkään voi välttyä…

Aikuisten mielestä elokuva oli oikein kiinnostava, kiehova ja tulevaisuudenuskoa nostattava. Karkin ja Peetun omat kouluajat ovat niin konkreettisesti läsnä, että he ehkä olisivat mielummin viettäneet sunnuntai-iltapäivän muulla tavoin, kuin katsellen omaa arkipäiväänsä vastaavaa dokumenttityyppistä elokuvaa.

Leffan jälkeen matkasimme illalliselle Gamla Staniin. Ravintolaksi valikoitui kaverin vinkin perusteella keskiaikainen ravintola Sjätte Tunnan.
Gamla Stan on siitä jännä paikka, että täällä asuvana sen mieltää niin voimakkaasti turistialueeksi, että siellä ei tule juuri poikettua. Mikä on sinänsä harmi, koska alue on hurjan kaunis, tunnelmallinen ja täynnä kivoja pikkuravintoloita. Pahimmat turistirysät välttää, kun pysyy poissa Gamla Stanin pääkadulta Västerlånggatanilta.
Tammikuisena sunnuntai-iltana valitsemamme ravintola oli varsin rauhallinen, mutta se jotenkin sopi kellarikerroksessa sijaitsevan karun paikan tyyliin. Valaistuksena oli ainoastaan kynttilöitä – mitä nyt tulennielemistemppuja harjoitteleva tarjoilijapoika toi vähän lisävalaistusta. Muutenkin kalustus, astiat ja muutkin yksityiskohdat vaikuttivat mietityiltä ja tyyliin sopivilta. Tiedä sitten, mitä joku keskiaikaspesialisti olisi ollut mieltä.
Ruoka oli tyyliin sopivasti simppeliä ja maukasta. Suppealta listalta löytää oman suosikkiannoksensa niin vegetaristi, kalansyöjä kuin riistan rakastajakin. Hintatasoltaan Sjätte Tunnan on vähintäänkin kohtuullinen. Alkupalat ovat yhtä lukuunottamatta alle 10 euroa ja pääruuistakin vain yksi kohoaa yli 20 euron. Aitoja keskiaikaisia reseptejä mainostettiin lähinnä jälkkäriosastolla, mutta asiaan vihkiytymättömälle muukin meni ihan täydestä.

Ystävällinen, huomaavainen ja ripeä palvelu täydensi hienosti “kirja tai elämys”-päivämme! Kiitos mummi ihanasta lahjasta!!

Pelkät YouTube-pätkät ovat kuulemma ihan syvältä. Tässä olis niinku Mintun perjantaifiiliksiä kummiskin:

Pieni anekdootti ehkä piristää. Tiesittekö, että biisin radioversion viimeinen kertosäerimmi menee:
Once I had a love and it was a gas
Soon turned out I had a heart of glass
kun taas albumiversio on:
Once I had a love and it was a gas
Soon turned out as a pain in the ass

Sugar Kane kumminkin tiesi!

Ha ha. Mukavaa perjantaita kaikille ihanille!!

Todella virkistävää mennä elokuviin tietämättä käytännöllisesti katsoen yhtikäs mitään kyseisestä leffasta. Aika harvoin niin pääsee käymään – aina jotain jutunpätkiä ja väliotsikoita osuu silmiin ja pesiytyy mieleen ennakkokäsityksiä muodostamaan.

Eilen illalla näkemäni Rachel getting married on yksi harvoista poikkeuksista pitkään aikaan. Leffaseurani mainitsi vain ohimennen, että kyseessä ei ole mikään perinteinen hilpeällä dialogilla ja herttaisilla pikku väärinkäsityksillä sokerikuorrutettu hääleffa, kun pyörittelin silmiäni elokuvan nimelle (yksi Mamma Mia vuodessa riittää!!).
Teatteriin saavuttuani muistin hämärästi lukeneeni jostain, että pliisunsöötti Anne Hathaway panee itsensä jossain oikein likoon ja uskaltaa näyttää – kuule ja kauhistu – rumalta! Mietiskelin siinä mainoskuvia katsellessani, että sen täytyy olla tämä elokuva. Ei siksi, että ihku Anne olisi näyttäny jotenkin kamalalta – päinvastoin, rooli-imagohan vaikutti oikein coolilta – vaan siksi, että kuvien joukosta sai etsimällä etsiä sellaista, jossa hän hymyilee.

Jo heti ensimmäisessä kohtauksessa tajusin, että nyt kannattaa nauttia ja heittäytyä mukaan. Nuori neiti Hathaway osaa näytellä! Siistimätön kuvaustapa alleviivaa elokuvan autenttista tunnelmaa.
Jälkikäteen luin parikin arvostelua. En ollut niiden kanssa ihan samaa mieltä.

Mielestäni kysymyksessä ei ole tarina Kymin huumeongelmista tai vierotuksen etenemisestä. Siinä leffassa, jonka näin ei myöskään Kymin tehtävänä ollut tuoda päivänvaloon perheen piilossa muhineita ongelmia. Sen verran voin antaa myöten, että kyllä, perheellä oli paljon vaikeita ongelmia, jotka räiskähtelivät esiin elokuvan edetessä.

Ei tarvitse kuin leikkiä ajatuksella samaisesta elokuvasta ilman hääjärjestelyjä niin tajuaa, että ihmiskunnan syvimpiin traditiohin liittyvän riitin, hääjuhlan, valmisteluilla on vähintään yhtä keskeinen rooli luurankojen esiinnousemisessa ja akuuttien kriisien syntymisessä.
Kuka minä olen? Minne kuulun? Kehen voin luottaa? Minne olen menossa? Ovat elokuvan keskeisimmät kysymykset. Verisiteen ja sisarussuhteen merkitys, lojaalius ja anteeksiantaminen. Aikuisenkin tarve leikkiin ja magiikkaan, keveyteen kaiken keskellä kerrotaan kauniisti kitchiä tiukuvilla häillä ja miesten välisellä mukakilpailulla.
Kuinka kauan pitää maksaa kerran tekemästään virheestä? Voiko itselleen antaa anteeksi, vaikka muut eivät antaisikaan?
Selitykset annetaan katsojalle hellävaraisesti yksitellen. Perheen ongelmat nousevat ulos omasta mittakaavastaan ja muuttuvat yleispäteviksi. Alleviivaamalla ja suurentelemalla saadaan esiin ydin, josta ainakin jokainen tyttären äiti, tytär ja sisko voi tunnistaa itsensä. Alemmuuden tunteensa, vallanhalunsa, rakkaudennälkänsä.

Voin kuvitella, että kovin nuoret katsojat eivät saa Rachel getting married -leffasta paljoakaan irti, mutta kaikille teille muille: menkää ihmeessä katsomaan, jos se vielä pyörii teattereissa teilläpäin!

Ruotsalainen kohublondi Victoria Silvstedt julisti haastattelussa, että hänen superhoikan vartalonsa salaisuus on korkokengillä kävely. Vicke tilitti, että kahdeksan tuntia päivässä stilettot jalassa antaa riittävästi treeniä koko vartalolle. Uskokoon ken tahtoo.

Korkkarikävelyn perusasioiden kertaus lienee paikallaan, vaikka treeni-endorfiinit hakisikin muualta:

Minttu taitaa nyt kyllä lähteä ihan perinteiselle lenkille… Pahus, että ehtikin jo tulla pimeää.