Noin aika tasan tarkkaan vuosi sitten lähdin unelmieni lomareissulle Costa Ricaan. Lupailin silloin kunnon matkaopasta avuksi niille, jotka haluavat tutustua tuohon fantastiseen maahan – ehkä vähän surffatakin. Kuvat jäivät jumittamaan tietokoneenvaihdon yhteydessä vanhalle PC:lle, mutta nyt sain vihdoinkin homman kuntoon. Parahultaisiksi, kun sadekausi siellä päättyy juuri joulun aikaan – ja paras matkustus- ja surf-sesonki kestää tuonne huhtikuulle.
Loppuyhteenvetona näin heti alkajaisiksi voin todeta, että reissu oli hienoimpia, mitä olen ikinä tehnyt ja Costa Ricaan haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen.
Costa Rica on poliittisesti tasapainoinen – ja naapureihinsa verrattuna varsin hyvin toimeentuleva maa. Vaikka länsimaisella mittapuulla mitattuna maa ei olekaan varsinaisesti rikas, jotain paikallisten onnellisesta ja stressittömästä elämänasenteesta kertonee se, että siellä ihmisten odotettu elinikä on maailman pisimpiä!
Alle 90 päivää kestävälle visiitille ei tarvitse viisumia. Paikalliset puhuvat omaa versiotaan espanjasta, mutta bf pärjäsi aivan mainiosti brasilian portugalilla myös. Mintun italian alkeet ei paljoa ilahduttanut, mutta vaikka harva paikallinen puhuu englantia, halu elekielikommunikointiin on suuri ja silläkin pärjää auttavasti.
Osallistuimme reissulla ruotsalaisen Surfakademin järjestämälle kymmenpäiväiselle surffileirille. Surf Camp sopii ihan kaikenikäisille – vanhin meidän leirillä oli jo täyttänyt 60 v. (hän tosin oli surffannut koko ikänsä…) ja nuorimmat olivat alle kouluikäisiä. Suurin osa oli kuitenkin 20 – 30 vuotiaita. Etukäteistaitoja ei tarvita, mutta haasteita löytyy konkareillekin. Surfakademin opetuskielinä on ruotsi ja englanti.
Nicoya-niemimaa ja varsinkin Tyynenmeren rannikkoseutu on Costa Rican suosituin matkailukohde. Meidän kohteemme oli pieni Santa Teresan kylä. Tosin niillä paikkeilla “kylä” on ehkä vähän liioittelua. Kaikki rantaelämän ulkopuolelle jäävä action on sijoittunut yhden rantaviivaa seurailevan kuoppaisen hiekkatien molemmin puolin ja pikku taajamat Santa Teresa, Carmen ja Mal Pais ovat käytännössä kasvaneet yhteen.
Surffileirillä jokainen aamu alkoi parilla tunnilla meressä. Aamusessio aloitettiin klo 5.30 ja 9.00 välillä – riippuen täysin aalloista. Tosisurffarit tuntuvat olevan varsinaisia luonnontuntijoita ja leirimme opettajien lisäksi kaikki kaupanmyyjistä ravintoloitten baarimikkoihin keskustelivat pääasiassa siitä, mihin aikaan seuraavana päivänä on odotettavissa parhaat aallot!
Päivälevon jälkeen ohjattua surffausta oli lisäksi pari-kolmetuntia myös iltapäivällä – illalla.
Surfakademin päämajana toimii ihan beachillä sijaitseva Papa Pochote -niminen ranch. Suurin osa leiriläisistä myös asuu ranchilla.
Ranchin suuri avokeittiö on leirin sydän. Tänne kokoonnuimme joka aamu keskustelemaan aalloista, kuulemaan hyviä vinkkejä, syömään taivaallista brunssia tuntikausiksi ja iltaisin hengailemaan, juttelemaan ja muutaman kerran söimme yhdessä myös loistavaa paikallisen kokin valmistamaa illallista yhteisessä keittiössämme.
Heti keittiön vieressä on leirin surffilautavarasto. Laudan vahaaminen auringon siilautuessa ihanasti pahimmalta kuumuudelta suojaavien palmunlehvien välistä on erittäin meditatiivista puuhaa.
Siitä tulikin mieleeni, että melkein joka ilta auringonlaskun jälkeen oli ranchilla tarjolla myös joogaa. Osallistuin pari kertaa iltajoogaan, mutta täytyy sanoa, että kaikki mahdolliset lihakset olivat surffihommasta sen verran muusina, että asanat olivat aikas tutisevia…
Ennen reissua kuvittelin, että yli kymmenen lumilaudalla vietetyn talven jälkeen olisin edes jotenkuten harjaantunut myös surffilaudan käsittelyyn. No, lumilautailussa ja surffauksessa on se pieni ero, että lumilaudan voi laittaa jalkaan ja painovoima hoitaa varsinaisen vauhdin. Tekniikkaa voi alkaa harjoitella heti.
Surffatessa pitää a) tunnistaa aalto, jossa on tarpeeksi voimaa ja vauhtia b) kauhoa hullunlailla menemään, että hyvän aallon saa kiinni (muuten se vain pyyhkäisee yli) c) hypätä salamannopeasti laudan päälle, kun vauhti on “sopiva” d) päätyä tasapainoon laudan päälle ja e) surffata nautinnollisesti ihanan aallon kanssa. Kohdassa e) lumilautakokemuksesta on kovasti hyötyä – tosin aloittelija pärskii suurimman osan ajasta kohdissa a) – d).
Ennen aamusurffausta keitettiin kahvit ja painuttiin mereen. Pari tuntia aalloissa – ja sen jälkeen meitä odotti ranchilla maailman mahtavin brunssi! Joka aamu oli tarjolla yllin kyllin tuoreita hedelmiä, pannukakkuja, ranskalaisia köyhiä ritareita (kookosta ja siirappia…), munakokkelia, kasviswrapsejä, papumuhennosta, jogurttia, tuoreista hedelmistä puristettua mehua ja tilanteen mukaan muita herkkuja!
Costa Rica ei varsinaisesti ole kuuluisa gastronomisesta keittiöstään. Paikallista perusruokaa on mustista pavuista tehty pata. Vaikutteita on niin argentiinalaisesta kuin meksikolaisestakin keittiöstä, mutta oikeastaan aika mauttomana versiona.. Tuo ei paljoa haitannut, kun tarjolla oli aivan mielettömiä hedelmiä, tuoreita, mehukkaita ja maukkaita sellaisia määriä, että en juuri muuta olisi syönytkään. Paitsi tuoretta kalaa, jota oli tarjolla oikeastaan paikasta riippumatta. Useimmiten kala oli valmistettu varsin yksinkertaisesti pariloimalla, mutta mitä muuta oikeastaan juuri merestä nostettu kala kaipaa?
Costa Rican rahayksikkö on Colon, mutta melkein joka paikassa voi maksaa myös US dollareilla. Hintatasoltaan maa ei ole yhtä halpa kuin muut Väli- tai Etelä-Amerikan maat. Kaupasta ostettuna ruoka ja olut on halpaa, ravintoloissa saa valmistautua maksamaan lähestulkoon täkäläisiä hintoja. Shoppailukaan ei ole varsinaisesti ilmaista. Turistikrääsää saa toki edullisesti, mutta kuka siitä nyt enempää maksaisikaan?
Ilmasto Costa Ricassa on trooppinen. Paras matkailukausi alkaa joulun tienoilla ja kestää huhtikuuhun. Iltapäivällä saattaa iskeä ravakka monsuunisade. Sen ansiosta luonto on pääasiassa ihanan vehreä ja tiet herkullista punaruskeaa mutavelliä. 🙂
Nicoya-niemimaalle ei ole suoria lentoja – enkä ole oikein tietoinen järjestetäänkö sinne charter-matkojakaan. Helpointa on lentää ensin New Yorkiin ja sieltä Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen. San Josesta Nicoyalle pääsee joko maita pitkin (+ noin tunnin lauttamatka) tai lentämällä. Maitse matka kestää vähän teiden kunnosta riippuen noin 5 – 6 tuntia ja lentomatka suloisella pikkuisella pörr-pörr-lentsikalla noin 45 min.
Santa Teresassa – tai koko ranta-alueella ei ole kovin montaa varsinaista hotellia. Suurin osa majoituksista on cabinas – eli yhden tai kahden perheen mökkejä, halutessaan keittomahdollisuuksin. Useimmissa majoituspaikoissa – paremmissakin – tulee suihkussa vain kylmä vesi, joten asia kannattaa tarkistaa etukäteen, mikäli ehdottomasti haluaa myös lämmintä vettä.
Surf Campillä majoitus kuuluu leirin hintaan. Vaihtoehtoisia majoituksia löytyy parhaimpaan hintaan paikanpäältä kyselemällä.
Santa Teresa
Liikkuminen Nicoyalla sujuu parhaiten mönkijällä. Mönkijöitä vuokrataan vähän joka toisen putiikin nurkassa tunti-/päivä-/ ja viikkoperiaatteella. Kaikelaisia mönkijäsafareitakin järjestetään lähellä sijaitseviin luonnonnähtävyyksiin. Rannalla ajaminen on kielletty ja täkäläiselläkin mittakaavalla huikeat sakot (useita satoja euroja…) pitävät huolen, että hurjastelu pysyy aisoissa.
Veneretket, snorklaus, urheilukalastus… Surffaus ei todellakaan ole ainoa mahdollinen vesiaktiviteetti!
Costa Rican pääkaupunki San Jose ei ole varsinaisesti mikään kiinnostava turistikaupunki. Kaikki, joiden kanssa juttelin olivat samoilla linjoilla. Jos kuriositeettina haluaa käydä maan pääkaupungissa, saa siellä kulutettua päivän tai kaksi, mutta varsinkin lyhyemmällä matkalla kannattanee aika käyttää muuhun.
Esimerkiksi maan monet luonnonpuistot tarjoavat upeita elämyksiä. Vaihteleva luonto, tuuheat sademetsät, vuoristo ja eksoottiset eläimet salaperäisistä varaaneista härskeihin pikku apinailkiöihin ovat riittävä syy viettää päivä tai pari muuallakin kuin beachillä.
Montezuman boheemin pikkukylän läheltä löytyy pienen, mutta lipsut jalassa aika haastavan, trekkausreitin päästä ihana vesiputous. Makeavetinen lampi on kirkas ja syvä. Tosin lähemmäs 30 asteiseen meriveteen tottuneesta vesi tuntui suorastaan jääkylmältä!
Aikaisemmin olin sitä mieltä, että joka reissulle pitää ottaa mukaan ainakin yhdet korot. Costa Ricassa ne jäi kyllä käyttämättä. 😀 Kaikki tiet ovat kuoppaisia ja monsuunisateiden jäljeltä usein myös kuraisia virityksiä. Bf kyllä lupasi kuskata Mintun mönkijällä ravintolan ovelle ja takaisin jonain iltana, että voin laittaa violettiset stiletot jalkaani. Vesihanan alla huuhdeltavat lipsut on kyllä oikeastaan ainoat jalkineet, missä täällä on mitään järkeä.
Taksit ovat nelivetojeeppejä ja niillä pääsee kulkemaan silloin, kun on aika jättää mönkijä hotellin parkkipaikalle. Monet paremmat ravintolat sijaitsevat ylhäällä vuoren rinteellä ja huonolla tiellä jyrkässä rinteessä käveleminen käy työstä, vaikka välimatka ei olisikaan kovin pitkä. Taksin kanssa kannattaa sopia etukäteen hinta, sillä muuten edessä saattaa olla ikävä yllätys. Taksimatka saattaa myös yllättäen venähtää, jos kyytiin pitää käydä poimimassa kuskin kyläilemässä ollut tytär tai ostoskasseja raahaava vaimo…
Järjestetyillä veneretkillä pääsee tutustumaan vähän kauempanakin sijaitseviin saariin. Yleensä pakettiin kuuluu myös paikanpäällä valmistettava lounas (saarilla ei ole juuri ravintoloita tai muutakaan kiinteää asumusta) ja niin paljon tuoreita hedelmiä kuin jaksaa syödä.
Surffi-hippi-hurlumhei -fiilistä!
Tuoreita hedelmiä välipalaksi…
Rannoilla ei ole käytännössä lainkaan kaupustelua Thaimaan-reissuilta tuttuun tyyliin. Jokunen – yleensä eurooppalainen tai pohjois-amerikkalainen – elämäntapahippi saattaa levittää hengentuotoksensa myytäväksi. Näiden t-paitojen takana on ranskalainen parikymppinen tyttö, joka rahoitti jokatalvisen surffimatkansa itse painamiensa paitojen myynnillä.
Rantaviiva on avoin kaikille – eli hotellit sen paremmin kuin rikkaat yksityisetkään eivät voi omistaa itse rantaa. Sensijaan kulku rannalle voi olla haasteellista, jos oma majapaikka ei sijaitse tien rannanpuoleisella maakaistaleella. Onneksi säännöllisien välimatkojen päässä sijaitsee kaikille avoimia polkuja hotellitonttien välissä. Läpikulkupolkuja ei kuitenkaan ole kaikissa väleissä ja vain parissa havaitsin jonkinnäköistä valaistuksen tapaista. Kannattaa siis tarkistaa, mistä pääsee kulkemaan ennen pimeän tuloa!
Santa Teresan ranta on äänestetty yhdeksi maailman kauneimmista. Lisäksi se on merenpohjan muodon ansiosta yksi maailman turvallisimpia, sillä vaarallisia virtauksia ei jostain syystä juurikaan synny. Hai-vaarasta monet kyselivät minulta ennen matkaa. Ei, en pelännyt hai-hyökkäystä, eikä kukaan muukaan, joten oletan, että sekin vaara on aika minimaalinen.
Ensimmäisenä surf camp -iltana saimme pienen luennon liittyen yleiseen turvallisuuteen. Vaikka Costa Rica – ja varsinkin turistialueet ovat hyvin turvallisia ja rikollisuus alhaista, kannattaa silti pitää järki päässä. Paikalliset ovat varsin yritteliästä väkeä ja vaikka varsinaisia ryöstöjä ei juuri olekaan, valvomatta jätetyt kamppeet häviävät nopeasti ja jälkiä jättämättä. Paitsi, jos satut jättämään esim. tietokoneesi näkösälle cabinan pöydälle, ei yrittäjähenkinen paikallinen sääli särkyvää ikkunaruutua.
Muuten normaali terve järki riittää. Harva sitä kai pysähtyisi juttusille epämääräisen näköisen porukan kanssa pimeällä tiellä kaukana muista ihmisistä…
Santa Teresan bohem chic ilmapiiri on houkutellut paikalle paljon nuoria eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia taiteilijoita. Ulkopuolelta erittäin vaatimattoman näköisessä tönössä saattaa pitää majaansa maailman hauskin galleria. Niinkuin nyt esimerkiksi tämä saksalaisten ja kanadalaisten nuorten naisten yhdistetty ateljee-galleria-kahvila.
Myös suurin osa paremmista ravintoloista on muiden kuin paikallisten pitämiä. Tämänkin huikean näköalaravintolan omistaja on kuulemma New Yorkista kotoisin oleva huippukokki. Suosikki sushipaikkamme ravintolapäällikkö on tehnyt pitkän uran Tukholmassa jne. Tästä syystä makuelämykset olivat aivan vertaansa vailla – ja täydellisessä suloisessa riitasoinnussa ympäröivän hippimeiningin kanssa.
Santa Teresan lähin lentokenttä on Tamborissa. Odotusaula on hyvin ilmastoitu ja muodollisuudet aika minimissään! 😀
Lentokeli oli onneksi hyvin tasainen ja nuoret pilotit äärimmäisen luottamusta herättäviä! Mintun lentopelko on onneksi aika minimaalista luokkaa, joten maltoin aika pian alkaa ihastella alhaalla näkyviä maisemia. Lentämällä matka San Joseen sujui suorastaan huomattavasti helpommin kuin nelivetojeepin veivatessa sateen runtemalla tiellä tuntikausia lähes kävelyvauhtia – kuten menomatkalla.
Vietimme mennen tullen yhden yön San Josessa – se riitti mainiosti. Sen sijaan kaipuu takaisin Santa Teresaan iski heti, kun lentokoneen pyörät irtosivat kiitoradasta.
Kaikenkaikkiaan siis aivan upea matka! Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka tykkäävät luonnosta, merestä ja vähän rennommasta meiningistä. Marmorin kiiltoa ja kultanappisia palvelijoita arvostavalle paikka ei sovi, mutta pientä seikkailumeininkiä rakastavalle koko Nicoya-niemimaa on taivas!
Ja Costa Ricassa join elämäni parasta kahvia!
