Miksi matkustaminen on niin kivaa?
Siis oikeasti tiedän kaikki “irtaudutaan arjesta” ja “koetaan uusia asioita” -itsestäänselvyydet. Mutta kuitenkin sitä on matkalla ihan yhtä lailla itsensä kanssa kuin kotonakin. Sitäpaitsi matkustaminen on kivaa myös tuttuihin paikkoihin. Niinkuin nyt esimerkiksi Tampereelle.
Tampereella huomaan kyllä olevani aina jotenkin erityisessä tunnetilassa. Vähän haikean surullisen nostalginen, toisaalta hyvin onnellinen ja iloinen. En pysty kävelemään yhtäkään korttelinväliä ilman, etteikö joka askel olisi täynnä kaikenlaisia muistoja. Tästä kuljetiin aina äidin kanssa ostamaan nappeja, tuosta ylitettiin katu, kun vietiin Nordian kassalipasta yösäilöön, tuolla taas oli puhelinkioski, josta soitin kilometripuheluita poikaystävälle (kun kotona ei voinut puhua rauhassa ja kännykät olivat vielä pilke Nokia-insinöörin silmäkulmassa…) ja siinä on sekin kadunkulma, jossa vaihdettiin kihlasormuksia joskus.
Haikealta – ja ehkä ihan vähän surulliselta – tuntuu ajatella, että niin monet asiat, jotka ennen olivat tärkeimpiä maailmassa, on nyt vain muistoja. Tampereen reissut auttavat muistamaan paremmin, ottamaan kiinni sellaisenkin kivan tärkeän pienen historiankappaleen liepeestä kiinni, joka oli juuri vaarassa haalistua ihan näkymättömiin.
Haikealta tuntuu sekin, että ryökäleet eivät olekaan museoineet minun Tamperettani sellaiseksi kuin sen muistan, vaan kaikenlaista kauppaa ja baaria pykääntyy entisiin pankkitiloihin ja ennen tavalliselta kansalta visusti suljetut alueet, kuten Finlayson ja Tampella, kuhisevat nyt elämää, Ratinan rannassakin on siisti kevyenliikenteen väylä entisen romuparkkipaikan sijaan.
En voi mitenkään välttää mummomaisia yhtenään iskeviä nostalgiaryöpsähdyksiä: “muistattekos, kun tässäkin oli…” ja “mihinkäs tästä on se-ja-se hävinnyt…” Onneksi Stocka on sentään paikallaan ja sen parkkihalliin johtaa edelleen yhtä kipakka rinne kuin ennenkin.
Eikä ne oikeastaan ole ne muutokset, jotka kaihertaa. Omituisinta on se, että tunnen olevani vähän vieras. Minä, ikuisesti tamperelainen, tarkastelen kevyesti huvittuneena, ehkä jopa ilahtuneena, väkijoukkoa Laukontorilla. 3/4 -osapituisiin kesähousuihin (naisilla mieluiten valkoiset tai beiget, miehillä reisitaskulliset), urheilullisiin jalkineisiin (lenkkarit tai sporttisandaalit – ei Converset) ja t-paitoihin (naisilla ehkä jopa toppi, miehillä joku bändi-, tapahtuma- tai luontoaiheinen printti) pukeutunut väkijoukko jätskiä mankuvine lapsineen tuntuu sekä niin tutulta, suomalaiselta ja ilmiselvältä että kaukaiselta ja kiehtovalta. Vähän samalta, kun sattuu näkemään jonkun lapsuuden suosikkiohjelman uudelleen – toisaalta kaikki on hirmu tuttua, mutta toisaalta kaikki mitä siinä välissä on tapahtunut, on muuttanut oman tavan katsoa ja nähdä.
Kaikkein eniten tunnen olevani suomalainen ja tamperelainen täällä kotona Tukholmassa.
Tamperelaisena Tukholmassa minulla ei ole samalla tavoin historiaa jokaisen kadunkulman ja puistonpenkin kanssa. Rakastan uutta kotikaupunkiani, mutta tiedän olevani kuitenkin jossain määrin ulkopuolinen aina. Maahanmuuttaja. Vaikka tiedän kyllä, että se aika jolloin suomalaisiin viitattiin tuolla ikävästi värjäytyneellä muka neutraalilla sanalla, on jo kauan aikaa sitten ollut takanapäin.
Sen verran kuitenkin täkäläinen meininki, elämänrytmi, tapa hengittää, visuaalinen ympäristö ja oleminen yleensä on vaikuttanut omaan olemukseeni, että en enää tunne olevani kuin kotonani Tampereella. Ja kysyjille vastaukseksi: ei, en ole harkinnut takaisin muuttamista.
Ehkä yksi matkustamisen kiehtovista puolista on se, että silloin tulee pysähdyttyä. Enkä nyt välttämättä tarkoita mitään viipyilevää zen-jooga -tyypistä superhenkevää toiminnan totaalistoppia, vaan ihan sitä sellaista tavallista ympärilleen katselemista.
Ehkä tuo on vähän sama asia sen klassisen arjesta irtautumisen kanssa. Olen nimittäin monesti miettinyt, että satun asumaan aivan fantastisen hienossa kaupungissa, jonne tosi monet tulevat tekemään omia arjenkarkotusreissujaan. Miksi siis en voisi “käyttää” kotikaupunkiani myös siihen tarkoitukseen? Tosiasia kuitenkin on se, että reissussa elämisen ihastelu, pysähtyminen, on vallan ziljoonasti helpompaa kuin kotosalla. Välillä se kuitenkin onnistuu ja 30 sekunnin miniloma toteutuu auringossa kylpevää pittoreskia kanaalimaisemaa turistinomaisesti ihastellessa.
(Tähän pitää nyt laittaa ihan oikea kuvateksti! Oltiin nimittäin Saarikylissä Haaviston kesätorilla souteluretkellä. Ostokset tehtyämme kävimme vielä entisen navetan yläkertaan pystytetyn Parvigallerian näyttelyssä. Kaikki kunnia Marjo Tiitolan ja Marke Häkkisen taiteelle, mutta omasta mielestäni gallerian ihastuttavin esitys oli raukeana viittää terhakkaa kissanpentua imettänyt kisuemo! Awwww <3 <3)
Jos Tampereeseen fyysisenä paikkana ja sosioekonomisena ympäristönä liittyykin ristiriitaisia tunteita, Tampere korvien välissä tarkoittaa ystäviä, yhdessäoloa, henkeviä (ja vähemmän henkeviä…) keskusteluja, kikatusta, hyvää ruokaa, vielä parempia elämänohjeita, maailmanparannusta, yhteenkuuluvuutta, tukea ja kasvua.
Ehkä Tampere onkin itselleni fiiliksiä sisältävä uusiosana eikä pelkästään syntymäkotikaupunkini. Tiedättehän niitä Elimäen tarkoitus -tyyliin paikannimien antamista nimeksi asioille ja elämänilmiöille, jotka tähän asti ovat olleet nimettömiä. Esim: Tesoma on hetki tahi rupeama, jolloin laskuhumalassa selittää elämän perimmäisiä kysymyksiä monisanaisesti ja itseään toistaen ja Jääskö on ruoka jota ei enää aiota syödä mutta joka silti säilötään jääkaappiin. Itselleni Tampere on se sanaton hyvänolontunne, jonka saavuttaa hyvien ystävien seurassa. (Cheesy but true).
Arvaatteko montako kuvaa tuosta ruisleivästä piti ottaa ennenkuin oltiin tyytyväisiä? Voin kertoa, että ruutuja kertyi yhteensä kuusitoista!! Haha! Varsinainen ruisleivän päivänasukuva!
Sielunmaisemani aka Minttu aamu-uinnilla Lättösissä Saarikylissä.
Kävin noin viikkoa ennen Suomen reissuani hammaslääkärissä. Ei, se ei tehnyt kovin kipeää (paitsi vähän) ja oikeastaan kamalinta oli hammaskiven poistaminen, mutta olen niin hammaslääkärikammoinen, että jännitin silti ihan hulluna. Rentoutusmielikuvana käytin tuota yllä olevaa skenaariota: naku-uinti rakkaan ystävän Tinnin saaren rannassa, kesälämpimässä Roineessa, aamuauringon paistaessa silmiin. Voin kertoa, että toimi!
Miksi matkustaminen on niin kivaa?
Ehkä kaikkein hauskinta on se, että joka reissulla oppii jotain itsestään – ja sitä kautta maailmasta. Ja nimenomaan näin päin. Jos ei ymmärrä eikä tule toimeen itsensä kanssa, on täysin mahdotonta käsittää myöskään maailmaa.
Kiitos Tinnille & kaikille muille rakkaille ystävilleni ja tietty ihanalle kummitytölleni, joka täytti reissuni aikana huikeat 19 vuotta. Luv u all!
