“Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.

Sitaatti on jonkun suomalaisen julkkispsykologikirjailijan sanomisista vuosien takaa; en valitettavasti muista enää kenen (varmaankin se Virtahepo olohuoneessa -tyyppi). Ihanan lohduttavasti sanottu. Onnellisen lapsuuden voi saada vaikka nyt. Sillä ei tietenkään voi korvata oikeassa lapsuudessa mahdollisesti koettuja kamaluuksia tai olennaisia puutteita. Mutta että koskaan ei ole myöhäistä saada siihen rinnalle onnellisen lapsuuden kokemuksia.

Ei niin, että itselläni – normaalin avainkaulalapsi -lapsuuden eläneellä – olisi mitään omakohtaisia kokemuksia sen paremmin kamaluuksista kuin henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin puutteestakaan.

Tällaisia kuitenkin aloin ajatella, kun huomasin, että rakkaan Peetun kotiinpaluu sai aikaan spontaanin parin päivän blogiloman. Pahoitteluni kaikille, että eiliseksi lupailemani “The Happiness Project” -postaus tuleekin vasta tänään – ja tällaisen lapsuus-pohdiskelun muodossa. En vain ole kertakaikkiaan raaskinut hengata koneella, kun kahvipavuksi paahtunut surffitukkainen kaksikymppiseksi varttunut lapsukaiseni on vihdoin taas saman katon alla.

Reissujutut tulevat ryöpsähdyksittäin epäkronologisessa järjestyksessä, aussisloganein höystettynä. Jossain vaiheessa vilahtaa kuva nauravasilmäisestä pojasta, joka kuulemma juuri tällä hetkellä varailee lentolippuja loppukesäksi Tukholmaan. Ei – tämä ei ole minun lapsuuttani, eikä hänenkään, mutta olen niin onnellisen kiitollinen jokaisesta sekunnista, etten ikinä arvannutkaan.

Tehdä enemmän asioita, joista tykkää, pitää enemmän hauskaa. Nauttia lapsuudesta vaikka olisi jo aikuinen. Tehdä hyviä valintoja oikeilla hetkillä. Esimerkiksi jättää tietokoneella roikkuminen silloin, kun ympärillä tapahtuu ehkä jotain ainutlaatuista. Ja onhan se ainutlaatuista, kun ympärillä pörrää yksi kuplivan iloinen (ja jet lagissaan kiukutteleva) maailmanmatkaaja ja toinen siskoaan kipeasti kaivannut muuttolaatikoitaan pakkaava nuori nainen.

Hengailtiin tänään koko helteinen päivä brygganilla, nautittiin auringosta ja kikateltiin ihmisille (oletteko huomanneet, miten hassulta viimeisillään raskaana oleva nainen voi näyttää hellevaatteissa!?). Kotona laitettiin (Peetu laittoi) ihanaa ruoka, istuttiin partsilla syömässä, juttelemassa, suunnittelemassa ja parantamassa maailmaa, kunnes viimeisetkin auringonsäteet katosivat vastapäisen talon taakse.

Tällaisen päivän, nämä tunteet ja koko fiiliksen haluan pakata vaaleanpunapallolliseen silkkipaperiin ja ottaa matkaevääksi onnellisuuden metsästykseen. Aina ei paista aurinko, aina ei yhdessäolo ole leppoisaa. Pieni kipinöinti kuuluu toki elämään, mutta että oppii tunnistamaan hyvät hetket ja osaa pysähtyä niihin. Priceless.

Kaikilla ei ole ollut tuuria saada onnellisen lapsuuden lottovoittoa. En pysty kirjoittamaan tänne ainuttakaan esimerkkiä luottavaisesta pienestä ihmisestä, jonka elämän ensimmäisistä vuosista tulee painajaista piittaamattomien, julmien tai vain yksinkertaisesti pahojen aikuisten vuoksi. Pelkkä ajatuskin saa voimaan fyysisesti tosi huonosti. Lisäksi sitten kaikki ne lapset, joiden lapsuutta varjostaa köyhyys, puutteelliset olot, sairaudet.

Tuntuu vaikealta ajatella, että lasten oikeus lapsuuteen ja täysiin ihmisoikeuksiin ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkialla tai kaikille.

Haluan ajatella, että Childhood Foundationin kaltaiset järjestöt pystyvät auttamaan ja antamaan uuden mahdollisuuden vaikeissa oloissa eläville lapsille. Tiedän toki, että yksi rannekoru ei paljoa maailmaa muuta. Kieltäydyn kuitenkin olemasta niin kyyninen, että ajattelisin, että millään ei ole mitään väliä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siitä lähdetään.

Muistatteko vielä viime keväisen The Artist Way -juttusarjan? Reilun kahdentoista viikon ajan kirjoitin joka tiistai postauksen The Artist Way -kirjan pohjalta. Tavoitteena oli löytää tie omaan luovuuteen aamusivujen, taiteilijatreffien ja muiden tehtävien avulla. Harmi, että Pinterestin kautta huolellisesti valkkaamani kuvat ovat melkein kaikki hävinneet. Sinänsä edelleen käyttökelpoiset postaukset näyttävät vähän tylsiltä tyhjine aukkoineen.

Eihän se sisäinen tasapaino, luova keveys ja onnellisuus ihan niin vain löydy. Tai löytyy ja katoaa samoin tein kaiken kiireen, stressin ja erilaisten pakkojen miinoittamaan arkeen.

Törmäsin jokin aika sitten Gretchen Rubinin kirjoittamaan The Happiness Project -kirjaan. Opus on keikkunut peräti pari vuotta New York Timesin bestseller listalla, mikä ei toisaalta ole mitenkään automaattisesti suositus täällä järkevässä ja maanläheisessä Pohjolassa.

En ole vielä lukenut kirjaa kovin pitkälle, mutta toistaiseksi olen ilahtunut siitä, että amerikkalaistyylinen hurmoshenkinen meuhkaaminen loistaa poissaolollaan. Onnellisemman ja iloisemman elämän rakennuspalikat ovat yksinkertaisia, järkeenkäypiä ja helposti toteutettavia.

Epämääräinen sotku kotona rassaa keskittymiskykyä ja aiheuttaa epämääräistä tyytymättömyyden ja väsymyksen tunnetta, omaan asennoitumiseensa voi vaikuttaa positiivisesti ja pick your fights -tyyliset elämänparannusitsestäänselvyydet on The Happiness Projectin sivuilla pakattu kivasti etenevään pakettiin.

Juuri nyt olen tosin tökännyt kohtaan, jossa puhutaan valoisan parisuhteen elämänlaatua parantavasta voimasta. Mutta periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että ei tarvitse olla kirjoittajan tyyppinen ruuhkavuosia elävä uranainen, vaimo ja perheenäiti – vaan ohjeet on sovellettavissa monenlaisiin elämänvaiheisiin. Ja koska itse näköjään ajattelen selkeimmin silloin, kun kirjoitan lukemani ja toivon mukaan sisäistämäni asiat ylös, päätin aloittaa uuden The Happiness Project -kirjaan perustuvan “Onnellisuutta metsästämässä” -juttusarjan.

Eli tästä eteenpäin Go 4 it vol. 2 -blogissa ilmestyy keskiviikko-iltaisin Onnellisuutta metsästämässä -tagin alle ajatuksia ja vinkkejä matkalle kohti iloisempaa, kevyempää ja onnellisempaa elämää!

JEI!! Tuntuu, että oma elämäni muuttui heti astetta onnellisemmaksi tämän “projektin” myötä!