Aika jännä, miten sitä alkaa nähdä asioita eri tavalla, kun on asunut pitkään ulkomailla. Siis tunnen itseni ihan täysin suomalaiseksi eikä kontrasti Suomen ja Ruotsin/Tukholman välillä ole mikään poskettoman suuri. Eroja toki on, mutta hienovaraisemmin havaittavia ja vaikeasti sormella osoitettavia verrattuna perustaltaan täysin toisenlaisiin kulttuureihin.
Olen myös sisäistänyt joidenkin pienten asioiden eroavaisuudet, enkä enää nykyään paukkaa kaupassa kassalle punnitsemattomien hedelmien ja vihannesten kanssa. Liikenteessä on hiukan hankalampaa, mutta aika pian palautuu mieleen, että autoilijat eivät todellakaan pysähdy suojatien eteen, vaan jalankulkijan kuuluu kiltisti odottaa niin kauan, että liikenteeseen tulee riittävä rako.


Suhtaudun pienellä huvittuneisuudella Suomessa asiakaspalvelijoiden keskuudessa ilmenevää piirrettä, että asiakasta “opetetaan” käyttäytymään oikein käyttämällä piilokettuilevaa ja holhoavaa sävyä. Yleisesti olen kyllä sitä mieltä, että suomalainen asiakaspalvelu on Ruotsin-vuosieni aikana kehittynyt aivan valtavasti ja suurin osa tapaamistani on iloisia, ammattitaitoisia, auttavaisia ja valmiita venymään tehdäkseen asiakkaan tyytyväiseksi.
Harmi vain, että yleisin palvelumuoto tuntuu olevan itsepalvelu. Mielestäni en ole kovin kranttu ja ymmärrän hyvin, että henkilökunnalla on usein paljon parempaakin tekemistä kuin pokkuroida joidenkin randomien asiakkaiden takia. Silti tuntuu ihan älyttömältä, että melkein jokaikisessä kahvilassa ja lounasravintolassa oletetaan, että asiakkaat vievät itse astiansa pois kouluruokalatyyliin.
Jotenkin on ihan  älytöntä, että maksettuaan sellaiset 15 euroa kahvista ja kakkupalasta, sitä pitää vielä alkaa siivota ennen lähtöään. Passiivisagressiiviset “viethän astiasi pois” -kyltit saavat fikausintoni putoamaan nopeasti lähelle nollaa. Toisaalta minkäs teet, kun kaikkialla on sama meininki…

Loistavista asiakaspalvelijoista pitää ihan erityisesti mainita Suomen taksit! Ai, miten ihanaa, kun joku tulee avaamaan oven, nostaa laukun takakonttiin ja hinnasta ei tarvitse alkaa neuvotella. Näin ei todellakaan ole meillä Tukholmassa.
Vain aniharva taksikuski tuntuu täällä olevan ylpeä ammatistaan ja kiinnostunut tekemään hyvää työtä. Jos nyt matkalaukun kanssa saattaakin saada nostoapua ilman eri pyyntöä, on muuten meininki se, että rahat pois keinolla millä hyvänsä – mieluiten mahdollisimman vähällä vaivalla toki.

Muutenkin Suomessa on mielestäni vielä tosi paljon jäljellä sellaista vanhaa kunnon reili meininki -ajattelua. Toisia ei yritetä vedättää, eikä sitä tarvitse olla mahdollisen huijaamisen varalta koko ajan varpaillaan. Se tuntuu tosi rentouttavalta!
Pieniä kulttuurieroja olen siis havaitsevani entisen ja nykyisen kotimaani välillä. Tosin usein kyllä mietin, että mahtaako erot johtua ennemminkin siitä, että muutin pienenpuoleisesta kaupungista Tampereelta selkeästi suurempaan Tukholmaan.

Aikuisena uuteen maahan muuttaminen on johtanut siihen, että sitä on vähän ulkopuolinen joka paikassa. Vielä 17 Tukholman-vuoden jälkeenkin tunnen, että olen uusi kaupungissa. En esimerkiksi tajua, mistä ihmiset vouhkaavat, kun Slussenia alettiin pistää uuteen uskoon. Tiedän, että se on ollut monille ikäisilleni todella tärkeä paikka heidän nuoruudessaan, mutta itselläni ei ole sellaista suhdetta kaupunkiin.
Toisaalta suomalainen meininki on muuttunut tosi paljon, enkä tunne olevani sisällä siinäkään. Sellaiset pienet asiat kuin esim. Kirkkopuiston muuttuminen Tampereella, korostaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ei siellä ole enää niitä keinuja, joissa me Tinnin kanssa aina keinuttiin. Eikä edes niitä, missä keinuttiin Karkin ja Peetun kanssa, kun oltiin mummulassa käymässä.
Kaikki kuvat on ihanalta mökkisaunareissultamme Tinnin kanssa Saarikyliin. Kyllä Suomen luonto vaan on kertakaikkiaan upea!