Aloittelin eilen illalla “onnellisuutta metsästämässä” -juttusarjaan postausta itsekuriin, ääripäihin ja kultaiseen keskitiehen liittyen. Aika pian havaitsin, että olen sotkeutumassa omaan näppäryyteeni – eikä vieressä Vampire Diariesia intohimoisesti tölläävät Karkki ja Peetu mitenkään erityisesti lisänneet keskittymiskykyäni. Puolenyön aikaan päätin luovuttaa ja mennä nukkumaan.

Tänään nappasin tuon itselleni hyvin henkilökohtaisen ja tärkeän aiheen uudelleen käsittelyyn. Ankaran editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen jälkeen olin valmis painamaan julkaisunappia. En tiedä mitä onnistuin klikkaamaan, mutta on se nyt taivaan ihme, että näiden bloggausvuosien jälkeen mitkään varoituskellot eivät kilise, vaikka ruudulle ilmestyy kysymys: “are you sure, you want to do this?”. Mitä siis julkaisuohjelmamme ei normaalisti todellakaan kysele. Painoin “kyllä” ja havaitsin, että olen palannut takaisin ruutuun yksi. Jäljellä oli se, minkä viime yönä draftina tallensin. Koko tämän illan työ oli haihtunut jonnekin.

Kiukkupäissäni deletoin koko jutunraakileen, mutta tulin katumapäälle ja kävin pelastamassa sen kuitenkin myöhempää käyttöä varten. Ehkä maailmankaikkeus halusi kertoa, että en halua julkaista tekstiä sellaisena kuin se oli. Tai että siitä on enemmän iloa, jos mietin vielä kerran, kuinka haluan asiani sanoa.

Pääpointtini on kuitenkin, että on aivan supertärkeää muista kehua ja kiittää itseään. Ihan. Joka. Päivä.

Tänään kehun itseäni, koska:

1. Olin reipas ja kävin hammaslääkärissä (enkä pyörtynyt tuoliin, vaikka ensin olin ihan varma, että taju lähtee nyt justiinsa)

2. Lähetin töissä hankalan meilin hankalalle ihmiselle, kun kukaan muu ei tohtinut/jaksanut/viitsinyt

3. En hermostunut, vaikka onnistuin hävittämään parin tunnin intensiivisen työn tulokset yhdellä delete-nappulan klikkauksella

Ja varmaan jotain muutakin vielä löytyisi, mutta nyt yritän keskittyä painamaan oikeaa julkaisunappia – ja sit painun viivana peiton alle kauneusunilleni… Hyvää yötä ja kauniita unia!!