Mites siellä coronacation sujuu? Tuntuu, että korona-asiaa tuuppaa jokaikisestä tuutista tällä hetkellä sellaisella voimalla, että halusin tarjota pienen lepohetken vähän kevyemmän jännitysnäytelmän parissa. Etenkin, kun tiedossa on, että tämän kanssa kaikki päättyi suorastaan paremmin kuin hyvin!
Tarinan nimi voisi olla vaikka “Karkin hääpuku – ja kuinkas sitten kävikään”. Sillä koko hommasta tuli tosiaan senpäiväinen jännitysnäytelmä, että en edes voi käsittää, miten morsian, armas lapsukaiseni, kykeni selviämään hommasta saamatta totaalista hermoromahdusta.
Alkuperäinen ajatus Karkin hääpuvusta oli, että minä olisin ommellut sen. Aloittelimme jo hyvissä ajoin tammikuussa kerätä inspiraatiomateriaalia sekä rakennella mood boardia – ja pikkuhiljaa suunnitelmien pääpiirteet alkoivat hahmottua. Tavoitteena oli siron, mutta ei liian avonaisen miehustan ja muhkean helman muodostama klassinen siluetti. Melkolailla ehdoton ei tuli alkuvaiheessa kaikelle pitsille, tyllille, glitterille, helmikoristeluille sun muille hörsöilyille.

Piirtelimme yhdessä hääpuvulle sopivaa mallia ja lopulta oltiin varsin hyvässä yhteisymmärryksessä mallin pääpiirteistä. Koska kysymyksessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen vaate ja ex-ompelijana tiedän hyvin, että tällaisissa “kerran elämässä” -tilanteissa vain mielikuvissa tehty hahmottelu ei ehkä vastaakaan toiveita, halusin varmistaa, että tosiaankin olemme täysin samoilla linjoilla.
Varmistukseen kuului kaksi vaihetta:

1. Käydä hääpukukaupoissa sovittamassa mekkoja
2.  Ommella testimekko samantyyppisestä kankaasta kuin mitä itse morsiuspukuun on ajateltu

Niinpä varasimme Karkin kanssa helmikuun puoleen väliin sovitusaikoja morsiusliikkeisiin. Ja siis miten voikaan olla, että heti ensimmäinen puku ensimmäisessä putiikissa oli täydellinen! Karkki aivan kihertyi ilosta mekkokaunokainen päällään ja ensimmäisen sovituskierroksen lopuksi tuo samainen päätyi vielä uudelleen päälle.
Tein kyllä heti selväksi, että vaikka yhä edelleenkin pystyn saamaan aikaiseksi ihan kohtuullisia pukuja kunhan aikaa on tarpeeksi, ei taitoni ole milloinkaan ollut sillä tasolla, että osaisin ommella täydellisesti sisäpuolelta tuetun ja lukuisia alushamekerroksia käsittävän luomuksen. Mahtaisiko sellainen tavallisilla kotiompelijan varusteilla onnistuakaan. Vakuutin, että minulle on täysin ok, jos Karkki päättäisikin haluta ostaa sen ihanan mekon, vaikka ajatus oman lapsen hääpuvun ompelemisesta tuntuikin tärkeältä.

Karkki ei muuttanut mieltään ja niin aloin valmistaa testipukua. Löysin aivan kertakaikkiaan mielettömän ihanaa korallinpunaista Givenchyn kangasta, joka ryhdikkyydeltään ja laskeutuvuudeltaan vastaa täydellisesti hääpukuun valitsemaamme helmenvalkoista morsiussatiinia.
Tässä kuvia juhlamekon kakkossovituksesta. Istuvuus on vielä kyseenalainen ja sovitusmuutoksia suht reilusti tulossa. Mm. pääntie takaa haluttiin tehdä huomattavasti avonaisemmaksi ja edestäkin hieman (vaikka venemäinen linja päätettiin kyllä pitää), myös puvun ylä- ja alaosa on tässä vielä toisistaan erillään. Lisäksi tästä versiosta puuttuu kokonaan vuori ja varsinaiseen hääpukuun oli tarkoitus tulla tuplamäärä helmaa ja pieni, noin metrin mittainen laahus.

En siis ihmettele, jos noissa yllä olevissa kuvissa näkyvä keskeneräinen juhlapuku ei herätä suurempaa ihastusta (kuvia ei myöskään otettu sillä mielellä, että niitä milloinkaan esiteltäisiin julkisesti) tai anna lupausta ihanasta morsiusmekosta. Omaani ja Karkin silmään se näytti kuitenkin juuri siltä kuin miltä sen oli tarkoituskin – ja miten sen olimme suunnitelleet.
Juhlapuvun kolmas sovitus oli sovittu eräälle sunnuntaille viime toukokuun puolenvälin jälkeen. Siinä vaiheessa se olisi ollut jo niin pitkällä, että jäljellä oli vain pienempiä juttuja, helman tasausta, hakasten kiinnittämistä ja sen sellaista. Ajattelin käyttää koko lauantain puvun viimeistelyyn, mutta tuumasin sitten, että kipaisen äkkiä ensin talvitakkini pesulaan, ennenkuin levittelen kaikki ompeluvehkeet pitkin kämppää.
No, siihen “kipaisuun” se sitten tyssäsi. Olin tuskin päässyt naapurikortteliin, kun suoritin nyt jo semi-kuuluisan, kyynärpääni murskanneen kuperkeikkani. Ensiapuun päästyäni soittelin Karkille ja tuumasin, että seuraavan päivän juhlapukusovitusta pitää nyt vähän siirtää.
Tuossa vaiheessa kuvittelin vielä, että iskevät käpälääni kipsin ja pääsen vielä samana iltana kotiin katsomaan Euroviisuja. Laskiskelin, että parisen viikkoa siinä varmaan menee, ennenkuin saan kipsin pois, mutta häihin oli vielä reilut kolme kuukautta aikaa. Eli nou worries.

Pikkuhiljaahan se siitä sitten valkeni, että hommassa saattaa mennä aavistuksen pidempään. Parinkin aavistuksen verran pidempään.
Normaalin kaltaisen toipumisen jälkeen käteni ja käsivarteni olisi ollut about käytettävässä kunnossa kuutisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Hyvinhän siinä sitten vielä ehtii ompeluhommia, kun oli kesäloma ja kaikkea – oli suunnitelmamme. Ja minä ähräsin rehab-jumppaa riemuiten jokaisesta pinsettiotteesta ja ranteen kiertämisestä, vaikka edistyminen tuntuikin tuskastuttavan hitaalta.
Aika kului ja hiljalleen alkoi hiki nousta niin morsiamen kuin ompelijankin ohimoille. Jonkun sunnuntai-päivällisen päätteeksi totesimme vihdoin Karkin kanssa, että meidän on päätettävä päivämäärä, johon asti odotamme meikäläisen kuntoutumista. Sitten joko aletaan vimmatusti ommella tai tulipunaisella kiireellä etsiä vaihtoehto B:tä.
Kun sitten vihdoin kävimme varsinkin allekirjoittaneella tunteisiin käyneen keskustelun “äiskästä ei nyt ole ompelijaksi” häihin oli aikaa neljä viikkoa. NELJÄ viikkoa!!
Alkoi kertakaikkiaan ankara puvunmetsästys. Kiersimme valehtelematta kaikki Tukholman morsiuspukukaupat (helmet löytyy listattuna täältä) ja jokainen visiitti alkoi sanoilla: tarvitsemme jotain tangosta, häät ovat alle neljän viikon päästä. Haravoimme myös käytettyjen pukujen ilmoituksia, mutta loppukesästä sielläkin oli varsin tyhjää. Saman kesän morsiamet eivät vielä olleet ehtineet laittaa pukujaan myyntiin ja edellisen kesän sato oli ilmeisesti jo hyvin korjattu.
Lisäjännitystä puuhaan toi se, että osa kaupoista oli sulkenut kesäsesongin päätteeksi ovensa pariksi viikoksi. Näin myös Bröllopsbutiken, jossa Karkki oli nähnyt unelmamekkonsa puoli vuotta aikaisemmin. Ymmärrettävästi mitään muuta pukua ei voinut hankkia ennenkuin oli selvitetty, onko olemassa mitään mahdollisuutta, että juuri SE puku löytyisi.

No, hääkuvista sen nyt näkee, että löytyihän se! Valmistajalla sattui olemaan yksi juuri oikean kokoinen puku varastossa peruuntuneiden kauppojen vuoksi – muuten heillä valmitetaan asuja vain tilausten perusteella. Eikun pikapakettina mekko Tukholmaan! Ja bonuksena vielä hääpukukaupan suosittelema, kokenut ja arvostettu ompelija kertoi juuri luovuttaneensa isot työt pois käsistään ja näin ollen olevansa vapaa tekemään Karkin tarvitsemat sovitusmuutokset poikkeuksellisen nopealla aikataululla.
Viimeiseen asti jännitti, että onkohan tässä nyt kaikki käänteet vai vieläkö tulee mutkia matkaan. Olin Tampereella käymässä, kun Karkki kävi yhdessä kaasonsa Peetun kanssa hakemassa puvun ompelijalta. Laitoin tytöille tekstaria, että miten meni, ja kun vastausta ei pariin tuntiin kuulunut, aloin pelätä pahinta.
Mutta ei, kaikki oli hyvin, puku oli täydellinen ja häihin oli vielä seitsemän päivää aikaa!
Nyt jälkiviisaana, kun käteni ei vieläkään toimi edes auttavasti (sovittu leikkaus, jonka tarvitsen, siirtyi koronan vuoksi) ihmetyttää, miten niin pitkään venytin ja kuvittelin kuntoutuvani niin paljon, että pystyn ompelemaan hääpuvun. Optimismin puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Haha!

Onneksi kaikki kuitenkin päättyi parhain päin ja morsian säteili hääpäivänä kauniimpana kuin milloinkaan ihanassa puvussaan!