Lupailin tuossa vähän aikaa sitten vanhojen – ja miksei uudempienkin – lukijoiden iloksi pientä selontekoa, mitä tässä nyt onkaan oikein lähimenneisyydessä tapahtunut.
Blogin lähestulkoon viisivuotisen elinkaaren aikana elämä on ehtinyt muuttua moneenkin kertaan. Kaikki muutokset eivät tietenkään ole olleet yhtä dramaattisia, tai elämää hetkauttavia, mutta vanha klisee pysyvää on vain muutos – on kyllä tullut todettua paikkansa pitäväksi välillä liiankin hyvin.
Ensimmäisen parin blogi-vuoden ajan Minttu oli päätoiminen muotitieteen opiskelija Tukholman yliopistossa. Ruotsin mallin mukainen magisterexam tuli suoritettua keväällä 2007, mutta MA-tason lopputyö on ollut kesken nyt jo… kröhöm… hetken. 😉 Samoihin aikoihin starttailin pienimuotoisesti yrittäjänä ja tein freelancerina lähinnä satunnaisia juttuja eri lehdille.
Pari ensimmäistä vuotta jutuissa vilahteli myös Karkin ja Peetun isä – useimmiten viittauksella miäs.
Tammikuussa 2008 aukesi pitkän pohdinnan jälkeen blogiputiikki Go 4 it vol. Shop. Putiikkia pyöritettiin perhevoimin; Minttu alkoi olla jo päätoiminen freelancer/yrittäjä, Peetu blogiputiikin korvaamaton assistentti ja valokuvamalli, kun taas “miäs” vastasi tekniikasta, logistiikasta, kirjanpidosta ja kaikesta muusta tylsästä.
Homma pyöri erinomaisen mukavasti ja leppoisassa hengessä. Marraskuussa 2008 tuli täyteen 20 vuotta naimisissa ja merkkipäivää käytiin juhlimassa Barcelonassa.
Sitten alkoikin suuri muutosten aikakausi. Reilu kolme vuotta sitten, tammikuussa 2009, kyseinen miäs ilmoitti muuttavansa Helsinkiin. Töiden vuoksi. Tosin aika pian – muistaakseni about päivälleen kolme vuotta sitten – kävi ilmi, että Helsingissä odotteli vähän muutakin kuin pelkät työt. Viimeinen päivän asukuva vihkisormusten kanssa on helmikuulta 2009 – tinypics on kylläkin syönyt todisteet… Toukokuussa 2009 muutettiin Karkin ja Peetun kanssa uuteen kauniiseen kotiin Tukholman Hammarby Sjöstadiin.
Seurasi uskomattomattoman kammottava, musta aika. Yrittäjänä kalenterissani ei juurikaan ollut säännöllisiä aikatauluja. Noin vuoden ajan mietin lähes päivittäin, miksi pitäisi nousta ylös sängystä. Ilman ystäviäni ja Karkkia ja Peetua en olisi varmasti selvinnyt. Sen verran tiukkaa se teki nytkin.
Pidin kynsin hampain kiinni “normaliudestani” täällä blogissa. Kyllä, kieltämättä ajattelin välillä, että ehkä se nainen käy täällä ja käytin kaikki tahdonvoimani siihen, että blogi-elämäni näyttäisi vahvalta, upealta ja menevältä. Ajatuskin siitä, että antaisin hänen saada tietää, miten lähellä olin murskaantua kokonaan – ei, sitä en vain voinut sallia.
Pitkän pimeän vuoden jälkeen tajusin yhtäkkiä pieniä asioita. Että on mennyt kokonainen päivä, enkä ollut itkenyt ollenkaan. Että nauran jollekin hölmölle jutulle ihan aidosti, enkä vain teeskentele (itselleni, muut eivät sitä odottaneet) iloa. Aloin nähdä värejä ja uskalsin ulottaa tulevaisuuden suunnitelmani pidemmälle kuin seuraavaan viikonloppuun.
Puolitoista vuotta siihen meni – ehkä vähän enemmänkin – ennenkuin tajusin toteavani itselleni: Voi hitsivieköön, ei tää mun elämäni olekaan yhtään hullumpaa! Ja siitä, kun mielessäni lausuin nuo sanat meni ehkä tasan kaksi viikkoa siihen, kun törmäsin yhteisten ystävien synttäreillä Vesaan. Tai Sytelään niinkuin kaikki sanoo.
Tiesimme toisemme ja olimme “moikkaustuttuja”. Oli ihan uskomatonta, että päädyimme ylipäätään samoille synttäreille. Kun sain kutsun omaan sähköpostiini laitoin meilin välittömästi juhlakalupariskunnan naispuoliselle edustajalle ja kysyin suoraan (ja pahoittelin pikkumaisuuttani…), että a) onko ex-mieheni kutsuttu ja b) jos on niin onko hän vastannut. En mitenkään voinut kuvitella, että olisin valmis rentoutuneesti juhlimaan, mikäli hän on samoissa kekkereissä – etenkin jos kainalossa keikkuu uusi nuorikko. Sain nopeasti vastauksen: kyllä on kutsuttu, mutta hän on vastannut kieltävästi koska samana päivänä on Helsingin maraton. Vesa on puolestaan ollut paljonkin tekemisissä juhlakalupariskunnan herrapuoliskon kanssa joskus ziljoona vuotta sitten. Kutsu synttäreille olisi ehkä jäänyt tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei olisi tullut mieleen, jos he eivät olisi törmänneet Tampereella juuri niihin aikoihin, kun kutsuja lähetettiin matkaan.
Loppu onkin sitten tätä uudempaa historiaa, joka on blogissakin vilahdellut.
Halusin kertoa tämän tarinan nimenomaan nyt ystävänpäivänä monestakin syystä, mutta tärkein niistä on haluni valaa uskoa kaikkiin niihin ihmisiin siellä ruudun toisella puolella, jotka eivät tänään vietä elokuvista ja haaveista tuttua täydellistä Valentines Daytä sydänleivoksia natustellen.
Elämä on hyvin harvoin muuta kuin epätäydellistä. Eikä sitä epätäydellisyyttä aina pysty eikä voi rakastaa. En aio lässyttää kivun kasvattavasta voimasta. Vähän niinkuin olisi sitä mieltä, että jalan amputointi kehittää ihmisenä. Ei, en vaan ole sitä mieltä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että kaiken sen kivun jälkeen on mahdollista löytää ihania asioita elämäänsä, uusia nautinnonaiheita ja jopa kasvaa ihmisenä. Ihan samoin kuin amputoidun jalan kanssa voi elää hienoa elämää.
Tärkeintä on, että ei menetä toivoa. Ja että muistaa rakastaa myös itseään!
52 Comments
Voi Minttu! Tipahti kyynel silmäkulmaan. Rohkea veto kertoa tämä tarina kiertelemättä ja kaartelematta.
Hyvää ystävänpäivää blogiäidille!:)<3
Kiitti Moksu – oot ihana!! Toivotaan, että tästä joku muukin saa voimaa uskoa, että asiat voivat muuttua myös hyväksi.. Ja, että turha olla kateellinen bloggareitten tai kenenkään muunkaan “täydelliselle elämälle”, koska sellaista ei ole olemassakaan!
Ja ihanaa ystävänpäivää sullekin! <3
Ihana kirjoitus, siitä välittyy aitous – antaa varmasti tsemppiä kohtalotovereille!!
Kiitti Suvi! Toivoa ei voi olla koskaan liikaa maailmassa!
Tämä oli niin ihana, että mäkin pyyhin silmäkulmiani. Onneksi on onnellinen loppu! 🙂
Voi Hanna… 🙂 Kaikenlaisia käänteitä sitä näköjään mahtuu elämään… Pitää vaan jaksaa uskoa, että osa käänteistä johtaa hyvään! 🙂
Voi Minttu miten hyvin olit tämän kirjoittanut. Kuten edellisetkin kommentoijat, itsellänikin tuli kyynel silmään, ja sitä onnellisempi olen sun happy endin puolesta, ihanaa!! On se kyllä jännä muuten miten kaikki aina “löser sig”, ennemmin tai myöhemmin. Elämä menee todella harvoin niin kuin mitä itse on suunnitellut. Iloista ystävänpäivää sulle ihana suomalainen nainen! 🙂
/ veera
No tosiaankin Veera – just niin – elämä menee näköjään kovin harvoin sen mukaan, mitä sitä suunnittelee ja kuvittelee… Ihanaa ystävänpäivää sullekin!! 🙂
<3 oot ihana ja aito ja rohkea!
Pitihän tässä nyt aika monta vuotta rohkeutta kerätä, mutta halusin tän jutun silti kirjoittaa… 🙂
ooow so nice pictures 🙂
http://chicchoolee.blogspot.com/
THX!
Kiitos, näitä tarinoita tarvitaan!
No juuri niin Gilda! Muistan, että luin silloin kaikkein pahimmassa vaiheessa jostain blogista vähän samantyyppisen tarinan, että mies oli lähtenyt toisen matkaan monen avioliittovuoden jälkeen. Jättänyt vaimon ja lapset (tosin pienemmät kuin mun) ja miten tämä nainen oli sitten kuitenkin löytänyt taas tasapainoa ja valoa elämäänsä. Silloin ajattelin, että en ikinä pääse itse samaan tilanteeseen, mutta kuitenkin tarinan lukeminen rauhoitti ja tuntui hyvältä. 🙂
Kyllä on monta sataa kuutiota vettä virrannut läpi Tammerkosken siitä hetkestä, kun sinä ensimmäisen kerran törmäsit Sytikseen. Iloista Ystävänpäivää ja paljon teille Rakkautta. ‘Sielu on hellä kuin mimosan hipiä …’
Haha Tintsu!! Ja sä olit mukana sillä kohtalokkaalla reissulla Helsinkiin… ;D Ihanaa ystävänpäivää sullekin!! 🙂
Hienoa kun rohkeasti kerroit tarinan. Olen lukenut blogiasi n. neljä vuotta ja jossain vaiheessa kun vähän rivien välistä ymmärsin mitä oli tapahtunut niin tuli todella harmillinen olo sinun puolesta. Blogissa ei kyllä näkynyt mitenkään se sun “musta kausi” eli aika hyvin kuitenkin olit mielestäni kasassa ulospäin.
Ihanaa jatkoa ja ihanaa kun sulla on nyt elämässä uudet kujeet ♥
Voi kiitti Reetta! Kyllähän blogi oli silloin myös itselleni sellainen vähäistä itsetuntoa ylläpitävä kanava ja pinnalla pitävä oljenkorsi niihin aikoihin. Ihan mahtavaa, että olet jaksanut pysyä mukana kaikki nämä vuodet! 🙂
Olipas ihana tarina 🙂 Näin se on, kaiken myrkyn jälkeen elämä saattaakin olla jotain paljon enemmän ja parempaa, mitä osasi kuvitellakaan.
Mahtava oot!
Kiitti Rilla!! Joo, kyllähän elämä yllättää myös iloisesti, kun siihen jaksaa vain uskoa! 🙂
Kiitos kun jaoit tarinan meidän muiden kanssa.
Näiltä inhimillisyyden pinnoilta me ihmiset voimme tunnistaa toinen toisemme
ja löytää myös yhteyden toisiimme!
Voi vieras – juuri näin ajattelin, kun halusin kertoa tämän jutun! <3
Kiitos kuin jaoit tämän tarinan. Näitä toivon hippusia, että joskus asiat kuitenkin lopulta järjestyvät, todellakin tarvitaan tällä hetkellä.
Upeaa, että tarinasi on saanut näin onnellisen käänteen :). Ihanaa ystävänpäivää teille!
Ihanaa ystävänpäivää sullekin h_eidi! Saan kommentistasi sellaisen fiiliksen, että tekisi mieleni halata sinua ja sanoa, että toivoa ei kannata menettää!! Tunnelin päässä ON valoa, vaikkei tosiaankaan aina siltä tunnukaan!
Kiitos Minttu, olet ihana :).
Minultakin (kostunein silmäkulmin) kiitokset, että kerroit tuon tarinan, ja hienoa, että asiat ovat nyt noin ihanalla mallilla! Olen roikkunut lukijana mukana alkuvuosista saakka ja aina vain on yhtä kiva huomata ja lukea uusia päivityksiä blogissasi.
Oikein hyvää ystävänpäivän iltaa teille kaikille, sekä Mintun poppoolle että niille lukijoillekin, joiden silmiin tämä kommentti mahdollisesti osuu! 🙂
Voi miten ihana kuulla Ilona, että olet jaksanut pysyä mukana niin kauan! Toivottavasti tämä valoisampi vaihe näkyy myös iloisina blogi-juttuina! Oikein ihanaa ystävänpäivää myös sulle!
Kyyneleet kihos silmiin kun tuota luki. Mielettömän rohkeaa kertoa elämästään noin avoimesti. Olen ollut vakkarilukija jo jonkin aikaa mutta ei jotenkin ole ollut “uskallusta” kommentoida. Mutta nyt oli pakko kun oli niin avoin ja mielettömän rohkaiseva, itsetuntoa kohottava teksti! Iso kiitos ja oikein hyvää jatkoa teidän koko poppoolle täältä Helsingistä!
Kiitti Apollonia! Eihän mulla ole niin tapana ihan näin henkilökohtaisia puhua täällä blogissa, mutta jotenkin tuntuu, että näin ystävänpäivänä pitää jakaa toivoa niillekin, jotka viettävät yksinäistä iltaa vasten tahtoaan. Kiva, kun olet jaksanut olla vakkarilukijana! Mitään kommentointipakkoa ei ole, mutta kyllähän ne kommentit aina kovasti ilahduttavat. 🙂
Voi sua Minttu! OOt just niin aito ja ihana kun siinä Jaakon ohjelmassa, jonka myötä siis tykästyin ja etsin blogisi. Halauksia<3
Kiitti hurjasti Kati – ja halauksia sullekin!! 🙂
Olen seurannut blogiasia reilun vuoden säännöllisen epäsäännöllisesti, juttujasi on mukava lukea, kiitos niistä! Muistan kovin hyvin 4 vuoden takaisen tunteeni, joka oli täysin vastaava kuin sinun “Voi hitsivieköön, ei tää mun elämäni olekaan yhtään hullumpaa!” Olin siinä vaiheessa käsitellyt päässäni vuoden verran elämäni lyhyempiä ja pidempiä epäonnistuneita suhteita ja lopulta päässyt siihen tulokseen, että elämäni on aivan ihanaa just näin. Kunnes muutama viikko sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni… 🙂
No melkein samanlailla meni sulla hmt kuin mullakin! Ja tosi kiva, että olet viihtynyt linjoilla! 🙂
Olipa aito ja koskettava kirjoitus, kiitos siitä! Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, mutta se juuri tekeekin siitä niin mielenkiintoisen ja elämisen arvoisen. 🙂
Älä muuta sano Kotikisu! Olishan se oikeastaan ihan kamalaa, jos alusta alkaen tietäisi tismalleen, miten elämä menee!! Vaikka niitä vastoinkäymisiä ei todella hinkuakaan – mutta yllätyksettömyys olisi varmasti vielä kamalampaa. 🙂
Ihanaa, Minttu! <3
Joskus elämä on – niinkuin itsekin tiedät Irene!! 🙂
Erittäin koskettava, mutta ihana tarina, joka sai tämän herkkiksen tirauttamaan pari kyyneltä. Itse olen vielä siellä pimeähkössä vaiheessa ja on ihana lukea tositarinoita siitä, että täältä on todella mahdollista vielä päästä pois.
Toivottavasti ystävänpäiväsi oli ihana! <3
Kaunista kevättä ja kesää odotellen,
Karolina
Voi Karolina! Haluaisin lähettää sulle täältä vielä ekstrapaljon voimia ja uskoa itseesi!! Se ei ole helppoa, mutta muista olla kiltti ja hyvä itsellesi! 🙂
Kiitos rohkaisevista sanoista, etenkin loppu kosketti. Lesken roolin elämän oikusta saaneena, välillä miettii ratkaisujaan, häpeää elämäänsä, mutta jaksaa etsiä niitä hyviä puolia. Tekstisi muistutti, ilman jalkaakin voi tulla toimeen, helppoa se ei ole… mutta joskus välttämätöntä. Iso kiitos siitä
Tuskin kukaan valitsisi elämäänsä niitä raskaita ja vaikeita juttuja. Pitäisi vaan yrittää muistaa, että elämä voi olla ihanaa takaiskuista ja murheesta huolimatta. Eihän se aina helppoa tosiaankaan ole, mutta kun jaksaa yrittää ja uskoa niin niitä valoisia hetkiä alkaa kertyä kummasti.
En löydä oikeita sanoja kommenttiin. Olen kuitenkin niin pitkän linjan lukija, että jotain on sanottava. Kiitos, että jaoit tämän meidän lukijoiden kanssa. Onnea ja rakkautta!
Olen niin onnellinen, että mulla on kaltaisiasi lukijoita! Onnea ja rakkautta sullekin oikein roppakaupalla! 🙂
Ihana kirjoitus, vaikka siihen mahtuukin suurta surua. Pääasia kuitenkin on, että ilo ja valo voittaa 🙂
Suurta onnea elämääsi jatkossakin <3
toivoo vakkarilukijasi, niitä hiljaisia sellaisia 😉
Suurta onnea toivon myös sulle Tikkaritikkari! Ja ihanaa, että olet jaksanut pysyä vakkarilukijana! 🙂
Kommentoin blogeihin _erittäin_ harvoin, mutta nyt on pakko. Minulle tuli jotenkin niin voimaantunut ja toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Aivan upea postaus. Kiitos. 🙂
Ihanaa marsuliini – juuri sitä toivoinkin, että voisin jutullani antaa voimaa ja toivoa ihmisille! Kiitos, että halusit kommentoida. 🙂
tää on sun paras postaus ever! Elämä voittaa! ja RAKKAUS! että tästä teille IN YOUR FACE miäs ja se nainen!
-saara
Hihi! Olet oikeassa Saara – rakkaus voittaa!! 🙂
Postauksen lopun lähestyessä huomasin, että ei hemmetti, multahan tulee kohta kyyneliä. No ei sillä olisi väliä, jos olisi jossain muualla kun hiton isossa avokonttorissa äijien ympäröimänä. “Muotiblogia tässä vaan lueskelen” Pidättelen edelleen.
Voi Kamikaze… ei ollut tarkoitus laittaa sua pahaan rakoon… Toivottavasti “avokonttorin äijät” on juuri niin sokeita kuin niillä on tapana! 🙂