Lupailin tuossa vähän aikaa sitten vanhojen – ja miksei uudempienkin – lukijoiden iloksi pientä selontekoa, mitä tässä nyt onkaan oikein lähimenneisyydessä tapahtunut.
Blogin lähestulkoon viisivuotisen elinkaaren aikana elämä on ehtinyt muuttua moneenkin kertaan. Kaikki muutokset eivät tietenkään ole olleet yhtä dramaattisia, tai elämää hetkauttavia, mutta vanha klisee pysyvää on vain muutos – on kyllä tullut todettua paikkansa pitäväksi välillä liiankin hyvin.
Ensimmäisen parin blogi-vuoden ajan Minttu oli päätoiminen muotitieteen opiskelija Tukholman yliopistossa. Ruotsin mallin mukainen magisterexam tuli suoritettua keväällä 2007, mutta MA-tason lopputyö on ollut kesken nyt jo… kröhöm… hetken. 😉 Samoihin aikoihin starttailin pienimuotoisesti yrittäjänä ja tein freelancerina lähinnä satunnaisia juttuja eri lehdille.
Pari ensimmäistä vuotta jutuissa vilahteli myös Karkin ja Peetun isä – useimmiten viittauksella miäs.
Tammikuussa 2008 aukesi pitkän pohdinnan jälkeen blogiputiikki Go 4 it vol. Shop. Putiikkia pyöritettiin perhevoimin; Minttu alkoi olla jo päätoiminen freelancer/yrittäjä, Peetu blogiputiikin korvaamaton assistentti ja valokuvamalli, kun taas “miäs” vastasi tekniikasta, logistiikasta, kirjanpidosta ja kaikesta muusta tylsästä.
Homma pyöri erinomaisen mukavasti ja leppoisassa hengessä. Marraskuussa 2008 tuli täyteen 20 vuotta naimisissa ja merkkipäivää käytiin juhlimassa Barcelonassa.
Sitten alkoikin suuri muutosten aikakausi. Reilu kolme vuotta sitten, tammikuussa 2009, kyseinen miäs ilmoitti muuttavansa Helsinkiin. Töiden vuoksi. Tosin aika pian – muistaakseni about päivälleen kolme vuotta sitten – kävi ilmi, että Helsingissä odotteli vähän muutakin kuin pelkät työt. Viimeinen päivän asukuva vihkisormusten kanssa on helmikuulta 2009 – tinypics on kylläkin syönyt todisteet… Toukokuussa 2009 muutettiin Karkin ja Peetun kanssa uuteen kauniiseen kotiin Tukholman Hammarby Sjöstadiin.
Seurasi uskomattomattoman kammottava, musta aika. Yrittäjänä kalenterissani ei juurikaan ollut säännöllisiä aikatauluja. Noin vuoden ajan mietin lähes päivittäin, miksi pitäisi nousta ylös sängystä. Ilman ystäviäni ja Karkkia ja Peetua en olisi varmasti selvinnyt. Sen verran tiukkaa se teki nytkin.
Pidin kynsin hampain kiinni “normaliudestani” täällä blogissa. Kyllä, kieltämättä ajattelin välillä, että ehkä se nainen käy täällä ja käytin kaikki tahdonvoimani siihen, että blogi-elämäni näyttäisi vahvalta, upealta ja menevältä. Ajatuskin siitä, että antaisin hänen saada tietää, miten lähellä olin murskaantua kokonaan – ei, sitä en vain voinut sallia.
Pitkän pimeän vuoden jälkeen tajusin yhtäkkiä pieniä asioita. Että on mennyt kokonainen päivä, enkä ollut itkenyt ollenkaan. Että nauran jollekin hölmölle jutulle ihan aidosti, enkä vain teeskentele (itselleni, muut eivät sitä odottaneet) iloa. Aloin nähdä värejä ja uskalsin ulottaa tulevaisuuden suunnitelmani pidemmälle kuin seuraavaan viikonloppuun.
Puolitoista vuotta siihen meni – ehkä vähän enemmänkin – ennenkuin tajusin toteavani itselleni: Voi hitsivieköön, ei tää mun elämäni olekaan yhtään hullumpaa! Ja siitä, kun mielessäni lausuin nuo sanat meni ehkä tasan kaksi viikkoa siihen, kun törmäsin yhteisten ystävien synttäreillä Vesaan. Tai Sytelään niinkuin kaikki sanoo.
Tiesimme toisemme ja olimme “moikkaustuttuja”. Oli ihan uskomatonta, että päädyimme ylipäätään samoille synttäreille. Kun sain kutsun omaan sähköpostiini laitoin meilin välittömästi juhlakalupariskunnan naispuoliselle edustajalle ja kysyin suoraan (ja pahoittelin pikkumaisuuttani…), että a) onko ex-mieheni kutsuttu ja b) jos on niin onko hän vastannut. En mitenkään voinut kuvitella, että olisin valmis rentoutuneesti juhlimaan, mikäli hän on samoissa kekkereissä – etenkin jos kainalossa keikkuu uusi nuorikko. Sain nopeasti vastauksen: kyllä on kutsuttu, mutta hän on vastannut kieltävästi koska samana päivänä on Helsingin maraton. Vesa on puolestaan ollut paljonkin tekemisissä juhlakalupariskunnan herrapuoliskon kanssa joskus ziljoona vuotta sitten. Kutsu synttäreille olisi ehkä jäänyt tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei olisi tullut mieleen, jos he eivät olisi törmänneet Tampereella juuri niihin aikoihin, kun kutsuja lähetettiin matkaan.
Loppu onkin sitten tätä uudempaa historiaa, joka on blogissakin vilahdellut.
Halusin kertoa tämän tarinan nimenomaan nyt ystävänpäivänä monestakin syystä, mutta tärkein niistä on haluni valaa uskoa kaikkiin niihin ihmisiin siellä ruudun toisella puolella, jotka eivät tänään vietä elokuvista ja haaveista tuttua täydellistä Valentines Daytä sydänleivoksia natustellen.
Elämä on hyvin harvoin muuta kuin epätäydellistä. Eikä sitä epätäydellisyyttä aina pysty eikä voi rakastaa. En aio lässyttää kivun kasvattavasta voimasta. Vähän niinkuin olisi sitä mieltä, että jalan amputointi kehittää ihmisenä. Ei, en vaan ole sitä mieltä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että kaiken sen kivun jälkeen on mahdollista löytää ihania asioita elämäänsä, uusia nautinnonaiheita ja jopa kasvaa ihmisenä. Ihan samoin kuin amputoidun jalan kanssa voi elää hienoa elämää.
Tärkeintä on, että ei menetä toivoa. Ja että muistaa rakastaa myös itseään!
