“Yksi huone lisää” – se kai se on asunnonmyyjien ja kiinteistövälittäjien perusslogan, kun puhutaan minkä tahansa parvekkeentapaisen eduista keväisin ja kesäisin. Itse rakastan hengailla partsilla lämpimään vuodenaikaan. Suhteellisen iso ulkotila tuntuu tosiaan kuin yhdeltä lisähuoneelta ja ilta-auringon lämmössä istuskelu on asia, mitä todella kaipaan ja odotan koko pitkän pimeän talven. Jostain syystä erityisesti ulkona syöminen on ihan eri juttu kuin sisällä normi-ruokapöydän ääressä. Mikään maailmassa ei voita hyvää grilliruokaa (eikä sen tuoksua!!), eikä perinteitä kunnioittava fetasalaatti maistu koskaan niin hyvältä kuin silloin, kun sen voi kesän ensimmäisen kerran syödä omalla parvekkeella.

Suoritin mittavan raivaus- ja jynssäysprojektin parvekkeellamme vapunpäivänä. Ihme homma, että myös partsilla on samankaltaisia romunkeräystaipumuksia kuin rivarin tai talon pihanurkilla. Taloyhtiön siirtolavaa odottamaan päätyi pari hengenvaarallisen lahoa tuolia, yksi puhki ruostunut pikkugrilli, jo viime kesänä rätsähtänyt aurinkopeti ja epälukuinen määrä haljenneita tai lähes haljenneita ruukkuja. Pesin parvekkeen lattian, tuolit ja pöydän, huuhtelin säästetyt ruukut ja annoin silauksen öljyä kalusteille. Nyt on siistiä ja väljää – mutta myös karua ja tyhjää.

Tämän päivän pläni oli käydä ostamassa multaa ja kukkia – ja saada partsi ihan oikeasti kesäkuntoon. Multaa ostinkin, peräti kaksi sellaista keskikokoista säkkiä, mutta kukkien kanssa tuli tenkkapoo (tänka på – oletan?). Haluaisin nimittäin kerrankin vähän yhtenäistä fiilistä ja ajatellun oloisen kokonaisuuden kesäkeitaaseeni, tavallisen otetaan-mitä-sattuu -tyylin sijaan. Haluaisin paljon vihreää, mutta lisäksi myös kukkia, ruokapöydästä en voi luopua, vaikka sitten itselleni tärkeä aurinkopeti ei oikein mahdukaan, matto olisi ihana ja lisäisi huonemaista fiilistä.

Tein, kuten nykyään minulla on tapana ja käännyin Pinterestin puoleen parvekkeensisustusongelmieni kanssa. Tässä mood-boardin eniten inspiroivat palat:

Aika värikkäältä näyttää Mintun parvekehaaveet. Kyllä se taitaa olla niin, että ihana hippihenkinen hurlumhei-sekamelska on kukissa(kin) ihan positiivista? Ei meikäläisesta taida minimalistia saada tekemälläkään, vaikka kuinka haluaisi.. Juuri nyt, kun yöt ovat vielä aika kylmiä, olisi hyvä laittaa ulos orvokkeja. Jostain syystä ne ei vaan näytä silmään yhtä mannermaisen tunnelmallisilta kuin kukat noissa kuvissa…

Sen sijaan näyttää aivan itsestään selvältä, että joku kiva pieni räsymatto pitää jalkojen alle hankkia. Ja tunnelmallista tai ei, uusi aurinkopeti on must! Todennäköisimmin se tulee olemaan tämä oranssi, koska se sopii parhaiten bikineihini. Haha! Uudet tuolitkin olisi ihanat (vaikka nämä tai sitten nämä). Tai, jos jostain löytyisi joku nikkarointitaitoinen ja  -halukas, voisi meidän vinkkelipartsile rakentaa säilytystilaa sisältävän kulmasoffavirityksen ilman, että aurinkopetin vaatima tila on uhattuna.

Hmmm… Monenlaisia päätöksiä. But I’ll keep you posted!

Kuvat: Mintun Pinterestistä, mutta jostain syystä kuvien lisääminen ei sujunut yrityksistä huolimatta kuten ennen. Liekö syynä se, että olen siirtynyt käyttämään Chromea vai Pinterestin omat järjestelmäpäivitykset? Kaikkien kuvien alkuperäiset lähteet löytyvät eniveis täältä.

Kävin tutustumassa Marimekon ensi syksyn sisustusmallistoon jo yli pari viikkoa sitten. Lupasin kuitenkin pantata kuviani hetken, sillä suomalainen lehdistö ja bloggarit pääsevät ihastelemaan uutuuksia vasta torstaina 4. huhtikuuta. Nyt en voi kuitenkaan enää pidätellä itseäni. Tässä siis raikkaan, vaihtelevan, luonnonläheisen ja seesteisen sisustusmalliston esittely.

Olin vähällä kirjoittaa, että “suosikkieni esittely”, mutta sitten tajusin, että taisin ihastua palavasti ihan koko mallistoon, astioista, kuoseista, printeistä materiaaleihin ja muotoihin. Toisaalta – mikä ihme tuo nyt on? Jos kyseessä on niinkin sääriippuvainen tapaus kuin allekirjoittanut, joka tuskin pystyy kirjoittamaan ainuttakaan blogipostausta ilman kommenttia päivän säätilasta, putoaa “Sääpäiväkirja” -niminen mallisto todella otolliseen maaperään.

Oiva-astiaston uudet, kuulaan kirpeät kuviot ovat Aino-Maija Metsolan käsialaa. Ehkä johtuu siitä, että vietin puolet lapsuudestani vesivärien kanssa sutien, sillä Sääpäiväkirja-astiat tuntuvat välittömästi ja spontaanisti hyvältä tavalla, jota on vaikea kuvailla.

Kuuskajaskari, Jussarö – mummulan putkiradiosta kuultujen merisäätiedotusten tutuksi tekemät paikannimet saavat uuden kodin Anna-Maija Metsolan suunnittelemissa kankaissa. Edellisen kuvan sinisävyinen Jussarö on Marimekon napakkaa puuvillakangasta ja ukkostaivas/syysniitty -sävyinen Kuuskajaskari aivan mielettömän ihanaa pellavaa.

Juu, kyllä. Haluan ne kaikki. Ja nuo lasit kanssa. No ainakin kannun. Ja tarjoiluvadit…

Uusi aluevaltaus Marimekolta on ruokailuvälineet! Haukasti omina “persooninaan” esiintyvät aseet sopivat hyvin luonnikkaasti käteen. Konkkaronkka taisi olla noiden nimi. Tai sitten se oli niin, että salaatinottimet olivat Konkkaronkka ja ruokailuvälineet Sortin sakki… tai jotain sinne päin. Kivan ja iloisen oloinen setti jokatapauksessa!

Marimekolla on taidettu hoksata, että monet ostavat palan kangasta ja tekevät siitä sisustustaulun. Nyt Anna-Maija Metsolan kuvia saa ihan jo valmiiksi tauluksi ajateltuna.

Tässä Konkkaronkka-salaatinottimet ja alla ruokailuvälineiden säilytykseen tarkoitettu käärittävä taskullinen liina. Ihastuttava lahjaidea! Paljon hauskempi ainakin kuin pömpöösit jalopuurasiat, joille ei kuitenkaan ole mitään käyttöä sen jälkeen, kun lahjapöytä on purettu.

Täydellisistä lahjaideoista puheenollen…

Sääpäiväkirja-mallistoon kuuluu myös ihan oikea sääpäiväkirja!

Tiedän olevani parantumaton muistikirjanörtti ja herkeämätön säätilantarkkailija, mutta onhan pellavakangaspäällysteinen, kauniisti sidottu sääpäiväkirja kerrassaan valloittava!

Loistavan lahjaidean kirjasta tekee myös päiväkirjasivujen lomasta löytyvät suomalaisten ruokien ohjeet. Ohjeet ovat sekä suomeksi että englanniksi, joten kirja sopii tuliaisiksi pidemmällekin suuntautuvalle mökkiretkelle.

Sääpäiväkirjan päivämerkinnät ovat vuosiluvuttomia. Itse ajattelin heti, että tuohon mahtuisi helposti viidenkin vuoden merkinnät kauniilla pienellä käsialalla kirjoitettuna. Anna-Maija Metsolan kuvat ilahduttavat myös päiväkirjan sivuilla.

Se hyvä puoli tässä ulkomailla asumisesta on, että aina Suomesta kotiin tulessa voi ostaa tuliaisia myös itselleen. Seuraavilta reissuilta tuskin pääsen paluumatkalle koukkaamatta Marimekon kautta.

Nyt taitaa olla jo kolmas kerta muutaman päivän sisään, kun mainitsen (rehvastelen), että taisinpa siivota vaatekaappini. Kertoo ehkä jotain siitä, millainen duuni siinä oli – ja miten kipeästi raivausta tarvittiin. Siinä puuhastellessa heittäydyin filosofoimaan aiheesta oikein äärimmäisen syvällisesti. Esimerkiksi henkaritankojen järjestäminen on aika monimutkaista puuhaa ja muistuttaa hyvin paljon kirjahyllyn järkkäämistä. Laittaisiko vaatteet roikkumaan mieluiten käyttötarkoituksen perusteella, jakut tuohon, juhlavetimet sinne ja hameet tänne. Vai olisiko sittenkin hauskempaa, jos kaikki olisi kertakaikkiaan alusta loppuun asti värijärjestyksessä? Entäs sellainen fuktionaalinen järkivaihtoehto, että eniten käytetyt olisivat helpoimmin saavutettavissa?

Päädyin itselleni tyypillisesti sumean logiikan ratkaisuun. Eli vaatteet on nyt järjestetty vähän niinkuin tarkoituksen mukaan, värijärjestykseen ja fiilispohjaisesti kivoimmat saivat parhaan paikan. Pääasia, että on joku järjestys.

Säilytystilaekonomisesti parasta on valita mahdollisimman lituskaiset henkarit. Yleensä vaatekaappitilaa on raivaamisen jälkeenkin aika niukasti tarjolla ja kapoiset ripustimet sujahtaa tangolle näppärimmin. Jakut tosin pitää laittaa kunnollisille leveille vaatepuille, ettei ne menetä muotoaan. Ja missään tapauksessa ikinä koskaan yhtäkään vaatetta ei pidä säilyttää pesuloitten metallilankahenkareilla. Ellei välttämättä halua murhasyytettä.

Monet neuleet ovat säilytyksen kannalta hiukan ongelmallisia. Oikeastaan neuleet eivät viihdy ollenkaan henkarilla. Olkapäihin muokkaantuneet henkarinpääpylpyrät ja yleisesti venähtänyt olomuoto on riskinä tuossa. Toisaalta kuitenkin monet neuleet menevät aikasmoiseen ryppyyn, vaikka miten siististi ne viikkailisi vaatekaapin pinoon. Leveät pehmeät henkarit toimivat hyvänä kompromissina ainakin kevyemmille paidoille, mutta vievät turkaisen paljon tilaa kaapissa.

Vyönaulakko ei selkiintynyt kovinkaan paljoa siivouksesta. Olen aika huono käyttämään vöitä ylipäätään, ja siksi niitä tulee hankittua aika harvoin. Koska kuitenkin aina joskus asu kaipaa jotain vyöttämistä, säilyttelen ikivanhaa varastoa vuodesta toiseen.

Tuollainen kevytrakenteinen pikku naulakko on älyttömän kätevä vöiden ja pikkuhuivien säilytystä varten. Taitaapi siinä roikkua jokunen pikkulaukkukin… Naulakko (Ikeasta…) on kiinnitetty kaapin oven sisäpuolelle eli kamppeet ovat helposti käsillä, mutta pois silmistä. Tosin kaapin ovi lakkaa menemästä kunnolla kiinni, jos erehtyy esim. hätäisen pikasiivouksen yhteydessä ripustamaan siihen myös vähän isompia pikkulaukkuja roikkumaan.

Kaapinsiivousassistentti pitää huolta siitä, että neulepaitapinot ovat asianmukaisesti kissankarvaistettuja ennen kaappiin laittamista.

Yleensä suositellaan, että garderobin raivauksen yhteydessä kaikki vaatteet lajitellaan kolmeen pinoon: säilytettävät, kierrätettävät ja pois heitettävät. Koska olen säälittävä sentimentaalinen pehmo, lisäsin tuohon vielä yhden: varastoitavat.

Säilytykseen pääsivät ainoastaan ja vain tasan ne vaatteet, joita käytän ihan oikeasti juuri nyt. Hämmentävää, miten pieni osa päätyi tähän kategoriaan.

Kierrätykseen laitoin kaiken mielestäni kunnossa olevan, mutta josta koin, että meidän yhteinen taipaleemme on tullut tiensä päähän. Todella vaikea kategoria! Niin monesta retkurytkystä kun ajattelee niin helposti, että kyyyyllähän tällekin vielä voisi olla käyttöä – vaikka mökillä. Ainiin, eihän mulla ole mökkiä. Tai sitten sitä ajattelee haikeana kaikkia niitä mukavia hetkiä, joita vaatekappaleen kanssa on tullut vietettyä ja tuntuu kuin samalla joutuisi luopumaan muistoistaan. Samalla kuitenkin tämä on se kasa, joka aiheuttaa eniten hyvää mieltä ja joka mielellään saisi olla se kaikkein suurin.

Pois heitettäviä ei ollut vaikea tunnistaa. Niitä ovat vaatteet, joita en missään tapauksessa käytä itse – enkä oleta muidenkaan käyttävän. Muutamien kanssa piti katsoa peiliin ja toistaa itseni perässä “jos oikeasti aikoisin korjata tämän, olisin sen jo tehnyt”. Eli ei muuta kuin meneen vaan.

Varastoitavien pinoon päätymistä edelsi ankara itsetutkiskelu jokaisen vaatteen kanssa (ei ihme, että vaatekaapin siivoaminen on raskasta ja aikaa vievää… Haha!). Halusin antaa armoa muutamalle suosikkivaatteelle, jotka eivät juuri nyt tällä hetkellä ole aktiivikäytössä. Tähän päätyi myös suurin osa itse tekemistäni vaatteista ja jotain coolia merkkiä olevat ajattomat puolijuhlavaatteet (silkkipaidat, pikkuisen kiiltävät mekot…), joita en juuri nyt osaa käyttää oikein juhlassa enkä arjessa, mutta joilla olisi potentiaalia esim. toimistovaatteena, kunhan jaksaisin perehtyä stailaamiseen tarkemmin.

Vaatekaapinsiivouksen jatkokurssi on luonnollisesti se, että aletaan suunnitella koko säilytys-helahoitoa uudelleen. Unelmoin (luonnollisesti) tilavasta walk-in closetista, mutta samat periaatteet pätevät kaappiratkaisuihin:

1. Tankotilaa saa olla reilusti. Täyteen ahdetuissa tangoissa vaatteet vain rypistyvät. Lisäksi olisi ihanaa saada ripustimiin kaikki housut, hameet etc, jotka yleensä tilanpuutteen vuoksi päätyvät viikattuina hyllylle.
2. Hyllyjen syvyys olisi optimaalisesti aika kapea. Syvien hyllyjen takaosaan on taipumusta kehittyä kaaospinoja, joihin lempparivaatteet piiloutuvat. Ulosvedettävät lankakorit tosin auttavat tähän vaivaan erinomaisesti.
3. Hyllyt on parasta asetella aika tiuhaan. Korkeat hyllyvälit tarkoittaa korkeita pinoja ja ankaraa avalanche riskiä. Lankakorit ovat loistoratkaisu tähänkin.
4. Asusteiden ripustus on paljon parempi tapa säilyttää niitä kuin helposti sotkuuntuvat laatikot, joista kaiken lisäksi ei ikinä löydä mitään.

Vielä tähän loppuun on pakko mainita, että harva asia antaa yhtä suuren sisäisen rauhan ja selkeyden tunteen kuin perusteellisesti siivottu ja järjestyksessä oleva vaatekaappi!

Sekä pukeutumisessa että sisustamisessa pätee sama sääntö. Pelkistetty, puhdaslinjainen ja minimalistinen kokonaisuus voi olla kaunis, mutta äärimmäisen helposti myös mitäänsanomaton ja tylsä. Vasta yllättävä – ehkä jopa vähän ärsyttävä tai hätkähdyttäväkin yksityiskohta, kunnon riitasointu, antaa kiintopisteen ja herättää ympäristönsäkin eloon.

Poikkesin Kungsholmenin Grandpassa, joka on yksi Tukholman parhaita paikkoja bongailla särmikkäitä juttuja niin pukeutumiseen kuin sisustukseenkin. Kungsholmenilla kannattaa erityisesti metsästää mageita vintage-sisustusjuttuja, niitä kun ei Söderin Grandpasta löydy ainakaan yhtä runsaasti.

Vanhoja kansakoulun opetustauluja sopivasti nuhjaantuneena olen kaavaillut jo pidempään kotini seinille. Tuo saaliin saanut kettu olisi oikeastaan aika hieno, mutta en ole vielä menettänyt uskoani siihen, että löytäisin ihmisen lihaksia kuvaavan taulun vielä jostain. Sellainen oli tyrkyllä joskus, kun tytöt olivat pieniä, mutta kun Karkki näki painajaisia jo pelkästään siitä syystä, että oli sattunut näkemään taulun vaarinsa antikvariaatissa seinällä. En sitten voinut olla niin kamala äiti ja hankkia sitä meille. Onhan se aika roisin näköinen, kun ihmisellä ei ole nahkaa ollenkaan ja lihakset on piirretty selkeästi ja vielä uskottavan punaisella.

Tästä en oikein osaa sanoa mikä lienee, mutta suhteellisen valistunut arvaus olisi, että joku koti-insinööri (vrt. kotiompelija) on keksinyt rakentaa voiman talteen keräävän kuntopyörän. En tullut kysyneeksi, että mahtaako vekotin toimia, mutta saisihan tuosta ainakin hyvän conversation piecen kutsuille.

Ihanan taivaansininen kolikkopeliautomaatti on kuin suoraan jostain haikean romanttisesta tivoli-/sirkus-/poika-voittaa-tytölle-jättikokoisen-nallekarhun -elokuvasta. Ihan jo pelkästään siksi pitäisi keksiä, mihin voisin sen täällä meillä laittaa.

Tätä viritystä katselin hetken aika epäuskoisena, mutta kyllä se taitaa olla just sitä, miltä se näyttääkin. Eli poljettava versio hammasporakoneesta. AUTS! Joo… nyt saa alkaa ihan vapaasti assosioida, miten paljon kaivattua särmää poljettava hammasporakone lisäisi kodin sisustukseen. 🙂

Muutama päivä sitten päädytiin kaupunkikierroksellamme Karkin kanssa yhteen östermalmilaiseen sisustusputiikkiin. Karkki tsekkaili lähinnä keittön pöydän ympärille tuoleja ja pieneen tilaan sopivia säilytysratkaisuja. Olin mukana vain makutuomarina ja sinä kuuluisana “järjen äänenä”.

Taidan olla aika luterilaisen kaikki-vain-kaunis-on turhuutta etc. -tyyppisen kasvatuksen tulos, sillä vain harvat ihanuusasiat saavat ostohalukkuuskertoimeni siihen pisteeseen, että ihan oikeasti päätyisin hankkimaan jotain. Tuotteen pitää olla sekä hieno että tyylikäs, tarpeellinen, laadukas ja – sanoinko jo: subjektiivisen fiilispohjaisesti hieno, mutta sillä pitäisi kaiken tämä lisäksi vielä pystyä tekemään jotain hyödyllistä. Eli ei riitä, että tuoli on kaunis katsella ja jonkun coolin suunnitelijan designia, siinä pitää olla myös erinomaisen mukava istua.

Sisustusputiikkikierroksellamme Karkki löysi yhtä sun toista hienoa, så klart. Tosin osittain myös siksi, että hän juuri nyt tarvitsee erilaisia sisustusjuttuja. Itselläni ei ollut sen kummemmin mitään tarpeita, mutta kun törmäsin tähän Philippe Starckin suunnittelemaan valaisimeen, rakastuin ihan ensi silmäyksellä.

Luen melkein joka ilta ainakin hetken sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Olen jo  vaikka miten pitkään miettinyt, että tämänhetkinen yövaloni on kyllä aika surkea siihen tarkoitukseen. Lamppu on aika himmeä, mikä on tietty miellyttävää, jos jostain syystä pitää laittaa valot pimeällä tai kesken unien (jos vaikka joku idiootti karvarukkanen on kaatanut vesilasin lattialle tms…), mutta varsin rasittavaa silloin, kun olisi tarkoitus lukea se viimeinen luku jännästä kirjasta ennen nukahtamista.

Noniin siis juu, kyllähän Ikeasta saisi halvemmalla yöpöydän lamppuja, kieltämättä. Yritän kuitenkin aina miettiä kulloinkin hankintalistalla olevan tuotteen HPK-tulosta (Hinta Per Käyttökerta) ja huomaan, että esimerkiksi tämän lampun HPK on potentiaalisesti erittäin alhainen. Tyytyväistä käyttöä on odotettavissa monta sataa päivää vuodessa ja mitä todennäköisimmin usean vuoden ajan tästä eteenpäin. Aika harva vaate pääsisi samaan HPK-lukemaan, jos ihan tarkkoja ollaan…

Niin, siis sen lisäksi, että tuo lamppu on kaunis kuin mikä ja antaisi ehkä täydellisintä lukuvaloa jo yöpuulle käyneelle pokkariahmatille, se toimii myös iPhonen latausalustana. Aika pieni juttu varmaan kaikille sivistyneille aamuherääjille. Mintun iPhone on tehnyt herätykellon soidessa niin monta kamikaze-laskeutumista lattialle, että on suorastaan ihme, ettei mitään suurempaa vahinkoa ole vielä sattunut.

Mikä voisi siis olla haluttavampi ostoskohde kuin kauniisti muotoiltu, käyttökelpoinen, monitaitoinen ja ihana laite, jos vertailukohdat ovat vain joko halvempia (mutta selkeästi huonompia) tai toiminnoiltaan olematonta lähenteleviä juttuja?

Meitä oli joskus kuuden tytön tiivis porukka. Oltiin parhaita kavereita toisemme kanssa, käytiin samaa koulua ala-asteelta alkaen – useimmiten jopa samalla luokalla, asuttiin samoilla nurkilla Pyynikin kupeessa Tampereella, illat ja viikonloput hengattiin yhdessä partiossa, rakastuttiin samoihin poikiin. Käytännössä vietimme kaiken aikamme enemmän tai vähemmän yhdessä. Sitten tuli kirjoitukset, koulu loppui, elämä heitteli ympäri maata ja osin ulkomaillekin, partio jäi taka-alalle ja yhtäkkiä huomasimme kauhuksemme, että oli kulunut kuukausia siitä, kun viimeksi tapasimme.

Silloin  päätimme alkaa pitää tyttöiltoja vuorotellen aina kunkin kotona. Tavoitteena oli tavata säännöllisesti, pitää välillämme olevat “linjat” auki, kertoa kuulumisia, saada vertaistukea, kikattaa yhdessä ja syödä hyvin (tai no, Mintun luona on ollut tarjolla nouto-pizzaa useammin kuin kerran…). Aluksi tyttiksiä pidettiin muutaman viikon välein, ruuhkavuosien painaessa päälle harvemmin, mutta aina kuitenkin vähintään parin kuukauden välein. Kaikki ei aina pääse mukaan, mutta ajankohdat pyritään valitsemaan niin, että mahdollisimman moni meistä pystyy osallistumaan. Ja yleensä aina, kun Minttu on poikkeamassa Tampereella, on myös tyttiksen aika!

Kuvasin viime tyttiksen illan emännän kaunista rivitalopuutarhaa ennenkuin antauduin täysin päivällispöydän herkkujen vietäväksi. Piha ei ole suurensuuri ja muistan, miten se oli muuttovaiheessa lähinnä läntti mitäänsanomatonta nurmikkoa. Muutamassa vuodessa ystäväni on loihtinut paikalle ihanan ja toimivan kesäkeitaan, joka todella nostaa kiinteistövälittäjäläpän “kuin yksi huone lisää kesällä” ihan uuteen merkitykseen.

Tunnelmallinen keinu villiviinin varjossa. Köynnös suodattaa kuumimman auringonpaisteen, joten keinussa on mukava juoda aamukaffetta ja vaikka lueskella akkainlehtiä.

Rauhallisen vihreät tekstiilit ja lasituikut antavat ihanan jatkumon puutarhan vihreydelle.

Pihan kirsikkapuista tulee kuulemma niin paljon marjoja, ettei aina oikein tiedä mitä niillä tekisi. No, jälkkäripiirakan kanssa tarjottu kirsikkalikööri oli ainakin tosi herkullista!

Kompakti kesäkeittiö, jossa kaikki tarvittava on kauniisti käden ulottuvilla. Huomaa myös savustuspönttö! Saatiin niin hyvää savustettua lohta, ettei mitään rajaa…

Ruokapöytä on terassilla sävymaailmaan sopivan vihreäraidallisen markiisin alla. Eipähän haittaa pienet sadekuurot – eikä tulikuumana porottava aurinkokaan, jos sellainen sattuisi joskus tekemään visiitin näille leveysasteille.

Mun siskot! <3 <3 <3

(Lupasin, että en laita kenestäkään kuvia blogiin ennenkuin ovat hyväksyneet omat esiintymisensä. No, en tietenkään ole lähettänyt kuvia kenellekään etukäteistarkastettavaksi, joten ehkä nuo pari kuvaa häippäsee täältä… Seli seli jo etukäteen. :D)