Stressi on salakavala ja vaarallinen olotila. Pitkään jatkuessaan se aiheuttaa kaikkea mahdollista kurjaa sydän- ja verisuonitaudeista astmaan ja lihavuuteen. Stressin kokeminen on subjektiivista, mutta yhteistä on se, että ihminen ei tunne hallitsevansa tilannetta, kaikkea – töitä, vaatimuksia, murheita, muutoksia, paineita – on vain yksinkertaisesti liikaa.

En väitä, että stressi olisi pelkästään asennekysymys, vaikka toisinaan joidenkin ihmisten kanssa sitä puistelee mielessään päätä ja miettii, että miten tuostakin muka voi stressata… Avainkysymys on hallinnan tunne. Mikäli se puuttuu, muuttuu ulkopuolisesta yksinkertaisen näköinen tilanne epämääräistä painetta ja stressiä aiheuttavaksi. Ei ole mikään ihme, että sekä yksityis- että työelämän puolella juuri ne asiat, jotka vaikuttavat voimakkaasti itseen, mutta joihin ei pysty vaikuttamaan mitenkään, aiheuttavat eniten stressiä. Esim. läheisen kuolema, jätetyksi tuleminen, työpaikan konkurssi tai irtisanominen ovat aika ekstremejä stressinaiheuttajia.

Muistan lukeneeni joskus tutkimuksen, jossa todettiin, että johtopaikoilla – teoriassa erittäin stressaavissa tehtävissä – työskentelevillä ei ole havaittu keskimääräistä enempää työperäistä stressiä, vaikka näin voisi helposti kuvitella. Yksi syy on varmasti se, että tuollaisissa hommissa myös päätösvalta oman ajankäytön ja töiden järjestelyn suhteen kasvaa.

No mitä tällainen stressi-höpinä tekee täällä blogissa? Sitä vaan, että tajusin tuossa yhtenä päivänä, että vaikka kaikkea stressiä ei voikaan poistaa, muuttamalla suhtautumista sen aiheuttajiin lisääntyy hyvinvointi aika eksponentiaalisesti.

Mintun stressinkäsittelyohjelmaan kuuluu kolme vaihetta:

1. Etäännytä itsesi tilanteesta – yritä katsoa sitä ulkopuolelta ja saada mittasuhteet kohdalleen. Ehdottomasti useimmat (työ)asiat ovat täysin merkityksettömiä esim. 50 vuoden, 5 vuoden tai viikon päästä. Tosi pahassa paikassa voit kuvitella, että elämäsi onkin elokuva (Kaurismäet toimivat itselläni usein aika hyvin) ja tässä nyt vaan esitetään yhtä hankalampaa kohtausta, että koko leffa ei olisi ihan lame.
2. Keksi ainakin yksi asia, miksi asiat eivät ole ollenkaan niin huonosti, miltä ensiksi tuntuu. Töissä tuumaan aina stressin pyrkiessä iholle, että ei tässä kuitenkaan missään lasten ensiavussa olla töissä, kukaan ei kuole, vaikka kaikki taulukot eivät olisikaan iltaan mennessä viimeistä pilkkua myöten viilatut. Niille, jotka oikeasti ovat töissä lasten ensiavussa, toivotan voimia!
3. Listaa joka ikinen päivä vähintään viisi (5) konkreettista asiaa, joista voit olla onnellinen/iloinen/tyytyväinen. Tarkoitus on hämätä ajattelua ja johdattaa alitajuntaa pois stressin helposti itseään ruokkivasta kehästä mukaviin ja hyvinvointia lisääviin asioihin.

Kohdassa 3 on tärkeää olla konkreettinen ja todella nostaa aktiivisesti tietoisuuden tasolle niitä juttuja, jotka kaiken keskelläkin ovat hyvin. Ohimennen tajunnassa vilahtava mmmm…. noo… toi nyt ei oo ihan niin syvältä… ei vielä riitä panemaan kapuloita stressirattaisiin.

Mintun tämän tiistain viisi ihanuusasiaa:

1. Aamuherääminen kehräävä kisu kainalossa
2. Kuukausi sitten äitiyslomalta palannut kannustava, rohkaiseva ja tsemppaava kollega
3. Väkevä kesäniityn tuoksu lounaskävelylenkin varrella
4. Peetun tekemä herkullinen trendipapupastaillallinen, josta jäi vielä lounaslaatikko huomiselle
5. Kohta tv:stä ilmoille pärähtävä True Blood S06E02 – I wanna make bad thing with you

Juhannusaaton aamuna juhlasuunnitelmat muuttuivat. (Melkein) ruotsalaistyyppisen (melkein) saaristojuhannuksen sijaan vietimmekin city-versiota ihan omalla porukalla. Tai siis Karkin kanssa kahdestaan, koska Peetu huiteli jossain omilla retkillään. Uudet perunat, silli, mansikat ja kermavaahto maistuivat aivan taivaallisilta myös omalla aurinkoisella partsilla ja grillailu kertakäyttövempeleellä onnistui ekakertalaisiltakin aivan mainiosti.

Oikeastaan aika kivaa olla kotona, kun meidänkin tavallisesti hyvin vilkas ja pikkulasten mekkalan täyttämä piha oli aivan hiljainen.

Mansikat ja kermavaahtodippi kruunasi juhannusaterian.

Tämän aamun Metro-lehdessä kerrottiin, että juhannusaatto ja -päivä ovat verkkoliikenteessä ehdottomasti vuoden hiljaisimmat. “Ihmiset preferoivat juhannuksena fyysisistä yhdessäoloa” kertoi artikkeliin haastateltu nettiliikenteen asiantuntija. Juhannusyönä romantiikka puskee perinteisesti pintaan ja enemmän tai vähemmän epätoivoiset sinkut keräilevät yöksi epälukuisen määrän (7 tai 9 ovat yleisimmät standardit) kukkia tyynynsä alle sulhoskenaarioita selkeyttämään.

Joskus romantiikka voi niin sanotusti karata käsistä ja silloin on tietty hyvät neuvot kalliit. Toki toivon kaikille molemminpuolista kiinnostusta saunomiseen, rillailuun ja muihin perinteisiin juhannusaktiviteetteihin, mutta siltä varalta, että satumme päätymään epätoivotun kimuranttiin tilanteeseen – tässä muutama (tarkemmin sanottuna 101) vinkkiä, selvitä tilanteesta ehjin nahoin.

Ihanaa, auringon, naurun, ihanan yhdessäolon ja romantiikan täyteistä juhannusta kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille! Loistakoon hyttyset juhannusillassanne vain poissaolollaan!

xoxo

Minttu

“Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.

Sitaatti on jonkun suomalaisen julkkispsykologikirjailijan sanomisista vuosien takaa; en valitettavasti muista enää kenen (varmaankin se Virtahepo olohuoneessa -tyyppi). Ihanan lohduttavasti sanottu. Onnellisen lapsuuden voi saada vaikka nyt. Sillä ei tietenkään voi korvata oikeassa lapsuudessa mahdollisesti koettuja kamaluuksia tai olennaisia puutteita. Mutta että koskaan ei ole myöhäistä saada siihen rinnalle onnellisen lapsuuden kokemuksia.

Ei niin, että itselläni – normaalin avainkaulalapsi -lapsuuden eläneellä – olisi mitään omakohtaisia kokemuksia sen paremmin kamaluuksista kuin henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin puutteestakaan.

Tällaisia kuitenkin aloin ajatella, kun huomasin, että rakkaan Peetun kotiinpaluu sai aikaan spontaanin parin päivän blogiloman. Pahoitteluni kaikille, että eiliseksi lupailemani “The Happiness Project” -postaus tuleekin vasta tänään – ja tällaisen lapsuus-pohdiskelun muodossa. En vain ole kertakaikkiaan raaskinut hengata koneella, kun kahvipavuksi paahtunut surffitukkainen kaksikymppiseksi varttunut lapsukaiseni on vihdoin taas saman katon alla.

Reissujutut tulevat ryöpsähdyksittäin epäkronologisessa järjestyksessä, aussisloganein höystettynä. Jossain vaiheessa vilahtaa kuva nauravasilmäisestä pojasta, joka kuulemma juuri tällä hetkellä varailee lentolippuja loppukesäksi Tukholmaan. Ei – tämä ei ole minun lapsuuttani, eikä hänenkään, mutta olen niin onnellisen kiitollinen jokaisesta sekunnista, etten ikinä arvannutkaan.

Tehdä enemmän asioita, joista tykkää, pitää enemmän hauskaa. Nauttia lapsuudesta vaikka olisi jo aikuinen. Tehdä hyviä valintoja oikeilla hetkillä. Esimerkiksi jättää tietokoneella roikkuminen silloin, kun ympärillä tapahtuu ehkä jotain ainutlaatuista. Ja onhan se ainutlaatuista, kun ympärillä pörrää yksi kuplivan iloinen (ja jet lagissaan kiukutteleva) maailmanmatkaaja ja toinen siskoaan kipeasti kaivannut muuttolaatikoitaan pakkaava nuori nainen.

Hengailtiin tänään koko helteinen päivä brygganilla, nautittiin auringosta ja kikateltiin ihmisille (oletteko huomanneet, miten hassulta viimeisillään raskaana oleva nainen voi näyttää hellevaatteissa!?). Kotona laitettiin (Peetu laittoi) ihanaa ruoka, istuttiin partsilla syömässä, juttelemassa, suunnittelemassa ja parantamassa maailmaa, kunnes viimeisetkin auringonsäteet katosivat vastapäisen talon taakse.

Tällaisen päivän, nämä tunteet ja koko fiiliksen haluan pakata vaaleanpunapallolliseen silkkipaperiin ja ottaa matkaevääksi onnellisuuden metsästykseen. Aina ei paista aurinko, aina ei yhdessäolo ole leppoisaa. Pieni kipinöinti kuuluu toki elämään, mutta että oppii tunnistamaan hyvät hetket ja osaa pysähtyä niihin. Priceless.

Kaikilla ei ole ollut tuuria saada onnellisen lapsuuden lottovoittoa. En pysty kirjoittamaan tänne ainuttakaan esimerkkiä luottavaisesta pienestä ihmisestä, jonka elämän ensimmäisistä vuosista tulee painajaista piittaamattomien, julmien tai vain yksinkertaisesti pahojen aikuisten vuoksi. Pelkkä ajatuskin saa voimaan fyysisesti tosi huonosti. Lisäksi sitten kaikki ne lapset, joiden lapsuutta varjostaa köyhyys, puutteelliset olot, sairaudet.

Tuntuu vaikealta ajatella, että lasten oikeus lapsuuteen ja täysiin ihmisoikeuksiin ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkialla tai kaikille.

Haluan ajatella, että Childhood Foundationin kaltaiset järjestöt pystyvät auttamaan ja antamaan uuden mahdollisuuden vaikeissa oloissa eläville lapsille. Tiedän toki, että yksi rannekoru ei paljoa maailmaa muuta. Kieltäydyn kuitenkin olemasta niin kyyninen, että ajattelisin, että millään ei ole mitään väliä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siitä lähdetään.

Tiedän olevani ihminen, jonka to do -lista on ikuisesti täynnä tekemättömiä asioita. Yleensä en siitä juuri piittaa – päinvastoin ajattelen, että toteutettuja asioita tulee aina ruksittua noin 10 % listalla olevista ja täysin riippumatta siitä, miten monta kohtaa olen kulloinkin kirjannut ylös. Tällä logiikalla on yli laitojen pursuileva tehtävälista vain positiivinen asia.

Yleensä siis näin, mutta tänään oli poikkeus.

Facebook-päivitysten perusteella Suomessa on jo tosi monessa paikassa ollut useita päiviä putkeen upeaa aurinkoista ja lämmintä kesäkeliä. Niin ei ole ollut täällä meillä Tukholmassa. On ollut kyllä ihan mukavaa kevätkeliä. Ei siinä mitään. Lämpötila on aurinkoisina päivinä kivunnut hyvinkin lähelle kahtakymmentä. Keskellä päivää, tuulettomassa, aurinkoisessa paikassa on hyvinkin tarjennut istuskella hetken t-paitasillaan. Tosin melkein joka päivä on ripsauttanut pienen sadekuuron, mistä toki perheen siitepölyallergikot kiittää.

Mutta tänään oli toisin! Tunsin alkavan hellepäivän jo aamulla, kun vähän kahdeksan jälkeen kävin hakemassa jogurttia (miksi, miksi se on aina loppu??) ja sunnuntain lehden lähikaupasta. Ja aivan oikein, hyvä kun olin saanut parvekkeella nautitun aamukahvin hörpittyä ja Dagens Nyheterin luettua (no okei, siinä meni kieltämättä yli tunti…), kun elohopea oli kivunnut jo selkeästi kahdenkympin yli ja kevyt aamusumu hälvennyt paljastaen technicolor-sinisen taivaan.

Sillä samalla sekunnilla, kun tajusin lämpömittarin lukemat, iski aivan käsittämätön kesästressi! Kellon viisarit hipoivat jo kiusallisen läheltä puolenpäivän henkistä rajapyykkiä ja tekemättömien tehtävien lista ilkkua rätkätti kovaan ääneen korvien välissä.

Myönnän auliisti olevani täysin aurinkoriippuvainen lämpöaddikti. Viime kesästä jäi niin paha abstinentti, että tämänpäiväinen yllätyshelle tuntui aivan epätodelliselta kaikessa ihanuudessaan.

Mutta nauttiminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Levottomuus ja – kyllä – huono omatunto tekemättömistä töistä teki lähes mahdottomaksi keskittyä rentoon loikoiluun ja olemisesta nauttimiseen. Toisaalta sisälläkään ei voinut olla. Tuntui täydellisen rikolliselta heilutella tiskiharjaa ja harhailla ruokakaupan kalseassa viileydessä, kun ulkona oli oikea kesä! Viime kesän jälkeen kun on ihan perusteltua olettaa, että tämä tämänpäiväinen saattoi olla kesän ainoa hellepäivä.

Kesästressi on selkeästi kaukaista sukua kaikille on-ihan-liian-hieno-ilma-olla-neljän-seinän-sisällä -angsteille, joista varmasti ihan jokaikinen suomalaisen koululaitoksen läpikäynyt kärsii. Tosin sillä erolla, että kesän kauniista päivistä nauttiminen ei välttämättä pidä sisällään rusoposkista hurttia ulkoilmaliikuntaa, päinvastoin, kesällä on ihan sallittua loikoilla auringossa, rillata ja hengailla paisteisilla terasseilla.

No, miten kesästressipäivä sitten meni? Ihan hyvin kiitos. Kävin ruokakaupassa tekemässä ostokset alkavaa viikkoa varten ja tiskasin semisuureksi paisuneen tiskivuoren. En silittänyt kauluspaitaa töihin (valkoinen t-paita on ihan yhtä hyvä) enkä pessyt pyykkiä (mikä saattaapi parin päivän päästä harmittaa…) vaan kävin loikoilemassa tunnin verran bikinit päällä brygganilla ja harrastin suurpuutarhanhoitoa nyt jo vähän viihtyisämmäksi muuttuneella parvekkeellamme.

Niin – ja päätin napsaista bloggailuajan yöunistani! Haha!

Nyt täytyy kyllä painua kiireesti peiton alle! Hyvää yötä ja aurinkoista hellekesän jatkoa kaikille sitä janoaville (minulle!!)!

PS. Kuvissa näkyy vähän parvekkeen nykytilaa. Teen vielä ihan erillisen parvekkeensisustuspostauksen, kunhan pääsen käymään Ikeassa ja ostettua uudet tuolit (nuo lahoaa alle… valitettavasti!). Muutamia yrttejä on myös hankintalistalla, mutta keskiviikkona kotiin palaava Peetu saa päättää niistä.

Muistatteko vielä viime keväisen The Artist Way -juttusarjan? Reilun kahdentoista viikon ajan kirjoitin joka tiistai postauksen The Artist Way -kirjan pohjalta. Tavoitteena oli löytää tie omaan luovuuteen aamusivujen, taiteilijatreffien ja muiden tehtävien avulla. Harmi, että Pinterestin kautta huolellisesti valkkaamani kuvat ovat melkein kaikki hävinneet. Sinänsä edelleen käyttökelpoiset postaukset näyttävät vähän tylsiltä tyhjine aukkoineen.

Eihän se sisäinen tasapaino, luova keveys ja onnellisuus ihan niin vain löydy. Tai löytyy ja katoaa samoin tein kaiken kiireen, stressin ja erilaisten pakkojen miinoittamaan arkeen.

Törmäsin jokin aika sitten Gretchen Rubinin kirjoittamaan The Happiness Project -kirjaan. Opus on keikkunut peräti pari vuotta New York Timesin bestseller listalla, mikä ei toisaalta ole mitenkään automaattisesti suositus täällä järkevässä ja maanläheisessä Pohjolassa.

En ole vielä lukenut kirjaa kovin pitkälle, mutta toistaiseksi olen ilahtunut siitä, että amerikkalaistyylinen hurmoshenkinen meuhkaaminen loistaa poissaolollaan. Onnellisemman ja iloisemman elämän rakennuspalikat ovat yksinkertaisia, järkeenkäypiä ja helposti toteutettavia.

Epämääräinen sotku kotona rassaa keskittymiskykyä ja aiheuttaa epämääräistä tyytymättömyyden ja väsymyksen tunnetta, omaan asennoitumiseensa voi vaikuttaa positiivisesti ja pick your fights -tyyliset elämänparannusitsestäänselvyydet on The Happiness Projectin sivuilla pakattu kivasti etenevään pakettiin.

Juuri nyt olen tosin tökännyt kohtaan, jossa puhutaan valoisan parisuhteen elämänlaatua parantavasta voimasta. Mutta periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että ei tarvitse olla kirjoittajan tyyppinen ruuhkavuosia elävä uranainen, vaimo ja perheenäiti – vaan ohjeet on sovellettavissa monenlaisiin elämänvaiheisiin. Ja koska itse näköjään ajattelen selkeimmin silloin, kun kirjoitan lukemani ja toivon mukaan sisäistämäni asiat ylös, päätin aloittaa uuden The Happiness Project -kirjaan perustuvan “Onnellisuutta metsästämässä” -juttusarjan.

Eli tästä eteenpäin Go 4 it vol. 2 -blogissa ilmestyy keskiviikko-iltaisin Onnellisuutta metsästämässä -tagin alle ajatuksia ja vinkkejä matkalle kohti iloisempaa, kevyempää ja onnellisempaa elämää!

JEI!! Tuntuu, että oma elämäni muuttui heti astetta onnellisemmaksi tämän “projektin” myötä!