En tehnyt mitään liikuntaan tai liikkumiseen liittyvää uuden vuoden lupausta. Tiedän, että tykkään treenaamisesta. Tiedän, että välillä nautin jopa itseni rääkkäämisestä – niin mukavuudenhaluinen sohvannurkkaan käpertyjä kuin olenkin. Silti kuntoni on päässyt monestakin syystä rapistumaan niin pahasti, että en vielä pari-kolme vuotta sitten olisi voinut uskoa sen olevan edes mahdollista.

Lupaukset jätin siis täysin tarpeettomina tekemättä. Sen sijaan päätin lähteä metsästämään kadonnutta motivaatiotani.

Kaikkein hankalinta on hyväksyä, että entinen maratoonari saa himmailla tavallisella Zumba-tunnilla, ettei mene ihan piippuun. On ihan käsittämättömän vaikea hyväksyä sitä, että ei voi treenailla sillä samalla nonchalantilla itsestäänselvyydellä, mihin ehti tottua. Ja ei, en edes ala siitä, miltä tuntuu, kun alitajuntaan hiipii ajatus, että ehkä en ikinä enää juokse maratonia – tai pysty kokemaan sitä huikaisevaa tunnetta, kun tajuaa, että oma kroppa toimii kuin kone.

Vajaa vuosi sitten päädyin vihdoinkin hoitamaan pahaksi äitynyttä selkävaivaani, joka oli käytännöllisesti katsoen estänyt kaiken treenaamisen melkein parin vuoden ajan. Nyt olen periaatteessa kunnossa sen suhteen, mutta varomaton tai liian rajusti aloitettu harjoittelu saa edelleenkin paikat niin kipeäksi, että seuraavana päivänä on hankala päästä sängystä ylös. Eikä syynä valitettavasti ollut mehevä maitohapposhokki vaan kiukutteleva selkä.

Liikuntamotivaatiota on rassannut armottomasti se, että on niin vaikea unohtaa hetkeksikään, miten ennen kaikki liikkuminen oli niin helppoa ja nyt pienikin ponnistelu on työn ja tuskan takana. Kadonnutta motivaatiota yritän nyt metsästää takaisin muutaman itselleni kehittelemän tsemppiohjeen avulla.

1. Jokainen askel on plussaa. Ei ole pakko heti alkaa tavoitella kuuta taivaalta.

2. Älä kuuntele “asiantuntijoita”, joiden mielestä on turhanaikaista treenata, jos pulssi ei ole tietyllä tasolla, aika ennalta määritelty ja intensiteetti siellä veren-maku-suussa -tasolla. Jos alkaa epäilyttää, katso kohta yksi.

3. Keskity tähän hetkeen. Älä vertaa itseäsi muihin – äläkä etenkään parin vuoden takaiseen omaan itseesi.

4. Kyllä se siitä. Jaksa tsempata, vaikka liikunnan ilo ei tulisikaan heti.

5. Muista, että se vaikein hetki on, kun pitäisi vetää tossut jalkaan ja lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään.

Ei muuta kuin liikunnallisempaa kevättä kohti!

Ainakin facebook-päivityksien perusteella suurimmassa osassa Suomea on saatu nauttia tänään yhtä fantastisesta aurinkoisesta talvipäivästä kuin mitä mekin täällä Tukholmassa.

Siivoilin koko aamun ja aamupäivän vaatekaappiani. Ei, en ole ahkera. Kaappi oli jo sellaisessa kaaoksessa, että minkään järkevän päällepantavan löytyminen muuttui päivä päivältä epätodennäköisemmäksi. Tuumasin, että jos edes siirtäisin kesämekot ja shortsit syrjään hetkeksi, voisi tähän kaikkeen tulla jotain tolkkua. Puolen päivän aikaan piipahdin sen verran ulkona, että kävin varaamassa illaksi pesutupavuoron taloyhtiömme piharakennuksessa sijaitsevasta pesutuvasta. Tuon muutaman askeleen matkan aikana tajusin, että on täysin rikollista jatkaa kotihommia, kun ulkona on niin käsittämättömän makea keli.

Niinpä pynttäydyin kunnon pakkasvetimiin ja läksin kamera mukana melkein parituntiseksi venähtäneelle kävelylenkille.

Tammikuinen valo voi olla aivan käsittämättömän hieno kokemus. Ei se aurinko vielä lämmitä, mutta alaviistosta paistaessaan antaa ihan omanlaisensa sävyn kaikkeen. Mieletön tsägä, että täällä meilläkin on kerrankin ihan vasta satanutta puhdasta lunta ihmettä moninkertaistamassa.

Poijumuffinsseja.

Juttelin aamulla tällä hetkellä Sydneyssä olevan Peetun kanssa (siksi olin niin ruokottoman aikaisin hereillä, vaikka olikin lauantai). Siellä oli kuulemma eilen tehty kaikkien aikojen lämpöennätys. Virallisten mittausten mukaan lämpöä oli parhaimmillaan lähes 46 astetta. Kuulemma fiilistä vielä korosti, että samalla tuuli melkoisen napakasti. Ihan oli kuin olisi föönissä kävellyt -tuumasi Peetu ja myönsi, että kieltämättä iltapäivällä oli vähän takki tyhjä.

Periaatteessa en kyllä valita, vaikka olisi miten lämmin tai kuuma. Silloin tällöin saattaa sen sijaan joku dissaava lausahdus pudota liiallista kylmyyttä kohtaan.

Tänään muistin taas, että rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Säät ja kelit ovat vähän kuin extreme-urheilua täällä. Välillä on niin karsee meininki, että melkein itkettäisi, jos ei naurattaisi. Välillä taas – niinkuin esim. tänään – on vaan niin käsittämättömän kaunista ja huikaisevan upeaa, että en kyllä vaihtaisi (kokonaan) tropiikin tasaiseen lämpöön tätä mistään hinnasta.

Tässä kuvassa näkee tuon aurinkosuirulan kohdalla, miten ilma oli täynnä pikkuriikkisiä kimaltelevia jäähileitä! Aivan megahienoa! Luonnon omat glitteribileet!!

Tämä hyväntuulisen näköinen kaveri oli päättänyt laittaa juhlan kunniaksi päähänsä kimaltelevan piikikkään päähineen!

Tukholmassa ei ole läheskään joka vuosi kunnon talvea. Normaali keli on noin +2 astetta lämmintä ja vesisadetta. Kyllä sitä sisämaan talviin tottuneen tamperelaisen sielu rahoittuu, kun on näin kaunista. Ei muuten haitannut yhtään, vaikka vaatekaapin siivous jäikin vaiheeseen..

Ihan paperista ei ole tukholmalaisetkaan tehty. Tänään oli täkäläisellä mittakaavalla kuitenkin ihan reilusti pakkasta (aamulla – 19 astetta ja päivällä – 15), mutta tuo “mun” laskettelurinteeni oli aivan täynnä väkeä! Pikkuisen tässä vaiheessa himotti, että käyn äkkiä kotona hakemassa snoukkavehkeet ja tulen heittämään muutamat kaarteet. Tulin onneksi järkiini ja tajusin, että olisi kyllä jo pimeää ennenkuin ehdin takaisin. Vaikka tässä ihan vieressä asutaankin.

Nyt on mieli hyvä ja posket punaisina pitkän lenkin jälkeen. Ei kyllä yhtään hotsittaisi enää jatkaa vaatekaapin siivousta… Ehkä luen ensin yhden, tai korkeintaan kaksi, luvun joululahjadekkaristani. Eipä noilla sotkuilla ole juuri ollut tapana karkailla mihinkään!

Ihanaa lauantaita sinne ruudun toisellekin puolelle!

Tällä kertaa jutun pointti tulee ensimmäisenä:

On täysin eri asia nauttia kauniista asioista ja pyrkiä kohti visuaalista olotilaa, joka miellyttää omaa alitajuntaa kuin määrittää jonkin tai jonkun arvo ulkonäön perusteella. Piste.

Ruotsalainen megasuosittu lifestylebloggari, yrittäjä ja oman lehden päätoimittaja Blondinbella julkaisi viime keväänä blogissaan ja sittemmin lehtensä kansikuvassa nakukuvia itsestään. Kuvien oli määrä olla tarmokkaana kuka-tahansa-voi-menestyä ja olet-ihana-juuri-sellaisena-kuin-olet viestien välittäjänä tunnetun Isabella Löwengripin kommentti keskusteluun kauneusihanteista ja etenkin laihuuden ihannoinnista. Monet antoivatkin credsiä ei 00-kokoon sopivan bloggaajan rohkeudesta, varmaan yhtä moni moitti, että mitäs realismia tuossa, kun on niin kaikki stailattu valoja myöten ja varmaan vähän vilautettu fotariakin.

En ole Blondinbellan edesottamuksia seurannut enää vuosikausiin, mutta tuo nakukansijuttu sai niin laajan levityksen täkäläisessä mediassa, että se tuli pakostakin sisäistettyä. Siitä lähtien olen hahmotellut mielessäni postausta, jossa erittelisin ajatuksiani pinnan kauneuden ja sallivamman (tai paremminkin vähemmän ruumis-keskeisen) naiskuvan kanssa.

Lisää vettä myllyyn tuli, kun ihana ja fiksu bloggarikollegani Veera julkaisi Suomen mittakaavassa varsinaisen kansalaisliikkeen aiheuttaneen Naked Truth -postauksensa. Aivan käsittämätön määrä suomalaisia bloggareita osallistui haasteeseen ja julkaisi itsestään kuvan ilman meikkiä. Veeran postaus eroaa Blondinbellan postauksesta siinä mielessä, että Blondinbellan viesti oli, että hei, mä näytän tältä ja kaikki koot voi olla tosi seksikkäitä ja ihania, mutta Veeran postauksen pointti oli lähinnä se, että bloggaajatko eivät saisi näyttää normaaleilta ihmisiltä, koska lukijat vaativat blogeiltakin mediasta oppimaansa täydellistä pintaa.

Sitten vielä rakastamani nettilehti Rodeo jatkoi aiheesta suunnilleen väittämällä että meikkaaminen on yhtä tärkeää lähimmäisten huomioon ottamista ja henkilökohtaisen hygienian hoitamista kuin hampaiden pesu (+ rehellisyyden nimissä: parran ajo tai trimmaus…).

Kaikesta tästä ulkonäköön, paineisiin ja pintaan liittyvästä sopasta olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pidempään, mutta oikeastaan taidankin haluta sanoa vain pari asiaa:

Naisten – tai kenenkään – ihmisarvon ei pitäisi olla kiinni vartalon koosta. Siis vaikka onkin hienoa, että blondinbellat sun muut poussaavat ei-zero -kokoisina nakuna ja antavat ehkä sillä voimaa muillekin, joiden Nutriletti-kuuri ei mennyt ihan niinkuin Trömsössä, on se vaan silti ihan hemmetin ihme, että arvostus ja hyväksyntä pitää hakea ulkomuodon kautta! Siis ihan normaalikokoisen bloggarin (fiksut ja diskreetit toki!) alastonkuvatko olisivat jotenkin hyväksi puolen maailman ihmiskuvalle? Että hyväksyntä pitää hakea edelleen ulkomuodon tai koon kautta? Toivottavasti ei.

Siis voisko olla, että sitä voisi olla aivan mieletön tyyppi – ei koosta huolimatta, vaan ihan täysin ilman, että sillä olisi mitään merkitystä?

Tää ei nyt tosiaankaan tainnut olla se postaus, jota olin ajatellut kirjoittaa. Ehkä senkin aika vielä tulee. Oikeastaan halusin sanoa, että esteetikko rakastaa kaikkea kaunista, ja kaunis voi olla kummallistakin, mutta koskaanmilloinkaan sillä ei ole mitään tekemistä koon kanssa. Kauneuden on tarkoitus ilahduttaa. Ja lisätä hyvinvointia. Kauneuden tarkoitus ei ole aiheuttaa paineita tai pahaa oloa.

Melkein lisäsin tänne loppuun screen shotin Pinterestistä, kun tein haun sanalla “beauty”. Kuvavirtaan pamahti pelkkiä vaatteita, tavaroita, kenkiä, koruja… Vain joku hassu maisema tai kiva mustavalkoinen retro-kuva yritti pelastaa tilannetta, mutta olin kyllä aika kauhuissani, ja koska tänne blogiin laitetaan vain kivoja asioita, mitään kuvaa tuosta alennuksen tilasta ei ole tulossa.

Mutta hei – Let’s be Amazing!

Tukholmassa sataa tänään räntää. Mites siellä?

Ensimmäisen kerran  moneen vuoteen on sellainen tilanne, että sydäntalvelle ei ole suunnitteilla minkäänlaista breikkiä auringossa ja lämmössä. Pieni – tai no, ei ehkä ihan niin pienikään – kaukokaipuu tekee pesän mahanpohjaan, kun kesä tuntuu vielä olevan niin kovin kaukana. Eikä viimeisten kokemusten perusteella oikein voi luottaa siihenkään, että täällä mitään kunnon lämpötankkausta pystyisi toteuttamaan edes kesäkuukausien aikana.

En ole ihan varma lievittääkö vai pahentaako Peetun ihanat reissukuvat matkakuumetta. Jotenkin kuitenkin ihan lohdullista, että jossain meri kimaltaa, hiekka tarttuu varpaisiin ja muutenkin on kuumempaa.

Näiden kuvien myötä siis Peetun terveiset Aasiasta kaikille blogin lukijoille! Tytöt ovat kyllä tehneet muutakin kuin hengailleet biitsillä – Mintulla sattui vain nyt olemaan sellainen fiilinki päällä, että tänne valikoitui juuri nuo.

Peetun tämänhetkisistä kuulumisista sen verran, että Aasian turnee on takana ja tällä hetkellä tytöt majailevat Sydneyssä Australiassa. Ilmeisesti reissuporukka hajaantuu nyt ainakin hetkeksi, sillä Peetun olisi tarkoitus mennä töihin, mutta osa aikoo vain lomailla myös Ausseissa. Sydneystä suuntima otetaan kohti Melbournea, jonne on lennähtämässä myös Peetun hyvä ystävä, täällä blogissakin usein mukana ollut Liz, työviisumi taskussaan!

Päätin, että vuosi 2013 alkaa toisenlaisilla päätöksillä ja lupauksilla kuin tavallisesti. Tottakai toivon edelleenkin, että muistaisin käyttää hammaslankaa joka ilta, jaksaisin herätä aamulla tuntia aikaisemmin joogaamaan ja kuivaharjaamaan itseäni ennen töihin lähtöä – puhumattakaan niistä ihoa sileyttävistä ruokavalioremonteista…

Vuonna 2013 haluan voida hyvin ja muuttua kevyeksi vähän toisella tavalla.

• Teen sovinnon menneisyyteni kanssa, jotta se ei pilaa nykyisyyttäni. Ehkä vuoden tärkein päätös. Varmasti yksi loppuelämän tärkeimmistä päätöksistä!
• Lakkaan välittämästä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Se on heidän asiansa – eikä ne muutenkaan niin kiinnosta.
• Aika parantaa lähes kaiken – annan sille aikaa. Pffft, no annan annan.
• Olen tasan itse vastuussa onnellisuudestani. Teen kaikkeni, että en yrittäisi syyttää muita “huonoista fiiliksistäni”.
• (Tää on v a i k e e !!) Lakkaan vertailemasta itseäni muihin ja lakkaan olemasta kade heidän ihanista/kauniista/onnellisista ja ennen kaikkea täydellisistä elämistään!
• Kaikkiin avoimiin kysymyksiin ei vain yksinkertaisesti ole olemassa vastausta. Kun ei ole niin ei ole. Teen parhaani hyväksyäkseni tämän enkä jää vatvomaan ja analysoimaan asioita turhaan.
• Hymyile! Aina voi hymyillä enemmän. Ei vain bussikuskille ja kaupan kassalle vaan myös sille kanssaeläjälle, joka jätti taas aamun lehden kylpyhuoneen lattialle kastumaan tai kaverille, jonka stressaantunut kiukkuaminen kaikuu seinissä. Hekään eivät omista kaikkia maailman huolia, mutta en kyllä minäkään!

ONNELLISTA VUOTTA 2013 kaikille Go 4 it vol. 2 -blogin lukijoille!

Joulupäivän yönä voi puhelinhommiin mennä kotiverkkareissa. Näin tuumasi Karkki, joka lähti juuri ensi yöksi töihin. Muuten täällä on kyllä lojuttu koko päivä villasukat jalassa ja pyjama päällä. Nautittu joululahjakirjoista ja napsittu vuorotellen suklaata ja jouluruokaa.

Pulssi on pysynyt muuten ihan alhaalla, mutta kun hoksattiin edelliseen postaukseen tullut kommentti (kiitokset Leona!), että Mulberryn nettikaupan alessa on mm. Karkin himoitsemaa Del Reytä kaupan, oli kyllä pieni hetkellinen action-piikki havaittavissa. Del Reyt oli myyty tosin loppuun (isompi koko ei käynyt – sitä olisi löytynyt mustana, eikä myöskään tummanpunainen versio jota puolestaan olisi ollut normikokoisena…), mikä johti noin 30 min kestävään sydämen läpätykseen ja lopulta päätökseen, että hieno musta Effie Hobo sai kunnian siirtyä Karkin omistukseen. Ja suoraan sanottuna Minttu täällä on rehellisesti sitä mieltä, että tuo sopii oikeastaan lakiopiskelijan tarpeisiin paljon paremmin kuin Del Rey – johon ei mahdu kunnolla edes A4-kokoinen mappi.

Aamu alkoi leppoisasti sytyttelemällä kaikki kodin kynttilät palamaan. Lautasellinen Hälsofililiä ja ystävän tekemää (mielettömän herkullista – KIITOS Tinni!!) mysliä, kyytipoikana jättikupillinen kahvia, starttasi päivän ihanasti. Karkki kömpi keittiöön vähän ennen kahtatoista ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen: joulubuffet! Niinpä katettiin kaikki jouluruuat pöytään ja jatkettiin siitä, mihin illalla jäätiin.

Skype- ja fb-chattailut Peetun kanssa ovat lievittäneet hiukkasen äiskän ikävää. Tyttö sijoitti joululahjaksi saamiaan rahojaan sukelluskurssiin ja jouluaattona olikin sitten aika juhlistaa PADI Rescue -kurssin suorittamista erinomaisin tuloksin. Tänään reissuporukka suunnisti Koh Taolta Koh Phanangille Full Moon partyilemaan. Ilmeisesti juuri tänään Koh Phanangille on ahtautunut koko Aasian backpackerlänkkärinuoriso, joten taas saa huvittaa itseään pitämällä kaikkia peukkuja ja varpaita pystyssä, että neito selviää tästäkin hengissä…

Muuten Mintun päivä on sujunut lähinnä joululahjakirjojen ja Fazerin sinisen parissa. Riikka Pulkkisen “Totta” osuu johonkin kohtaan. Välillä on pakko nousta tekemään jotain muuta, kun eihän sitä koko joulupäivää voi pillittääkään…

Sitä voi esimerkiksi ihmetellä kissan toilailuja, kuvata tukholmalaismittakaavalla käsittämättömän runsasta lumen määrää tai syödä vähän lisää suklaata.

Ihanaa, leppoisaa joulurauhaa.

Jonka alla tosin tuntuu kytevän jotain muuta… Tänään alettiin suunnitella Karkin kanssa huomiseksi sekä lumilautailusessiota Hammarbybackenilla (rinteet näyttävät olevan aivan hillittömän hyvässä kunnossa) ja shoppailukierrosta kaupungilla (tosin voipi olla, että odotamma, kunnes NK:n ale alkaa…).