Lauantain aamupäivän osoite: Torsgatan 53. I say no more.

On kivaa olla aikuinen. Ainakin siis sellaisina päivinä, kun jääkaapissa odottaa lapsen eiliselle äitienpäivälle tekemä taivaallinen mansikka-marja-kermakakku.

Sellaisina päivinä voi aikuismaisen itsemääräämis- ja -päättämisoikeutensa varjolla syödä illalliseksi kakkua. Korjaan: … syödä illalliseksi galaksin kauneinta sekä varmasti myös kosteassa marjaisuudessaan parasta kakkua. Ja jälkiruuaksi pop cornia.

Huomenna sitten taas salille… Haha!

Olipas ihana päivä eilen! Paljon naurua, aurinkoa, hyvää ruokaa, huippua seuraa ja kaunistakin kauniimpi Porvoo!

Kokoonnuimme kahdeltatoista Kiasman edessä. Lähellä asuvat saapuivat tietty viimeisenä, mutta bussi starttasi kuitenkin kutakuinkin aikataulussa vielä tuolloin tuntemattomaan retkikohteeseemme. Pian paljastui, että olemme matkalla Porvooseen!

Helsingissä oli aika pilvistä ja vähän viileähköä, mutta Porvoossa paistoi aurinko melkein koko ajan täydeltä terältä ja oli muutenkin ihan täydellinen piknik-keli. Luokkaretken dress code taisi olla maksipituiset helmat ja ballerinat tai Converset. Kuvassa suloisen Jonnan täydelliset kukkahelmat ja baltsut. Olin kalamekossani toisin sanoen hieman poikkeustapaus… Onneksi oli mukana sentään lenkkarit. Piikkikoroilla ei tuonne nurmikolle olisi ollut mitään asiaa.

Luokkaretki alkoi virallisella palaveriosuudella. Mielenkiintoisten ja (yllattävänkin?) rakentavien keskustelujen jälkeen hyökkäsimme piknik-herkkujen kimppuun. Ensin tietty piti koko komeus kuvata. Näky oli suorastaan erittäin koominen, kun kaksikymmenpäinen bloggarijoukko parveilee ruokien ympärillä kuvaamassa. Haha!

Piknikiltä siirryimme paistattelemaan päivää upean Haikon kartanon aurinkoiselle terassille. Tuntui niin kesältä! Iloinen porukka – eikä kiirettä mihinkään!

Sitten siirryimme sisätiloihin nauttimaan mahtavaa kolmen ruokalajin illallista. Vieruskaverini ja hotelliyökämppikseni Veeran ihanasti kesähippi/festari/backpacker -henkinen ranneröykkiö.

Pääruokana härkää. En tiedä johtuuko se siitä, että syön nykyään lihaa niin todella harvoin, mutta tuo oli niin älyttömän hyvää, että oli ihan pakko syödä annos loppuun, vaikka olinkin jo aikas täynnä.

Ilta jatkui sitten Helsingin yöelämässä siihen malliin, että pizza maistui “brunssiksi”. Nyt olen lentokentällä matkalla kotiin väsyneenä, mutta niin hyvillä mielin siitä, että tunnen niin paljon fantastisia ihmisiä!

PS. Porvooseen pitäisi kyllä päästä retkelle joskus ihan niin, että ehtisi kierrellä kauniita kujia vähän enemmän.

Netti toimii taas – ihanaa! Aivan tajutonta, miten kädettömäksi sitä itsensä tuntee, kun nettiyhteys takkuilee tai häviää kokonaan. Oikeastaan ihan hullua – varsinkin, kun kännykällä pystyy kuitenkin sen verran surffailemaan, että kaikki olennaisimmat kuten bussiaikataulut, kauppojen aukioloajat, karttakysymykset yms. pystyy tarkistamaan. Bloggaaminen ilman nettiä on kuitenkin sen verran haastavaa, että kylläpäs nyt tuntuu mukavalta, kun linjat toimii taas.

Tässä tulee nyt Tukholmavinkki ja fäshion-uutinen samassa postauksessa. Alunperin piti jutustella uusista Rookieista ja keväällä avatusta Taverna Brillosta erikseen, mutta menköön nyt samaan syssyyn!

Taverna Brillo on aika uusi tulokas Tukholman ravintolakartalla. Viime tammikuussa Whyred järjesti näytöksen jälkeiset bileet Brillossa ja silloin muistan, että monikin ihmetteli, että mikähän tuo nyt on…

Lyhyessä ajassa Taverna Brillo on kuitenkin saavuttanut varsinaisen hipsteristatuksen ja tuntuu, että nykyään kaikki käy vain siellä ja kaikki cooleimmat tapahtumat järkätään juuri tuolla.

Ja mikä ettei – Brillossa yhdistellään trendikkäästi ruokailuhommaa, delikatess-myyntiä, kioskityyppistä kauppajuttua, drinkkibaaria ja klubisceneä.

Ensimmäisenä sisäänkäynnin jälkeen on valmisruoka- ja delikatess-osio. Lihansyöjälle on tarjolla jos jonkinlaista ilmakuivattua, savustettua, roikotettua ja riiputettua herkkua… Onneksi en asu missään Brillon lähellä – muutenkin jo aika vakavaksi muodostunut take away -addiktioni ryöstäytyisi varmasti täysin hallinnasta..

Viime viikolla päädyin Brilloon Moderådetin kutsumana. Tuorein Stockholm Fashion Week Magazine julkistettiin ja viisi Rookies-ehdokasta.

Rookies-ehdokkaiden näyttely oli ripustettu ravintolan seinille. Teoriassa ihan hyvä ratkaisu, joka tietty helpottaa näkyvyyttä tungoksessa. Kuvaamisen kannalta ei kuitenkaan ihan optimaalisin järjestely.

Tämän vuoden Rookies-ehdokkaat ovat: Mes Dames (vas.), Anna Ekre (oik.), c.dellstrand, Nor Autonom ja korumerkki Krista Kretzschmar Jewellery. Maineen ja kunnian lisäksi kaikki Rookies-finalistit saavat ammatillista apua mm. lookbookin toteuttamista varten. Voittaja saa lisäksi 20 000,- kruunua cashia ja muitakin hienoja etuuksia.

Jostain syystä korut ilahduttivat tällä kertaa eniten. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki muu roikkui niin korkealla seinillä… Mutta jotain omistushalua herättävää ja henkilökohtaisen oloista on noissa koruissa.

Brillosta vielä sen verran, että ravintola on ilmeisen suosittu juuri drinkki- ja tapaamispaikkana. Viikonloppuisin dj pitää yllä nuorekkaan urbaania city-chic -tunnelmaa. Mutta vaikka kaiken ytimessä on suuri ruokasali, en ole kuullut oikein yhtäkään vilpittömän positiivista arvostelua paikan italialaistyyppisistä annoksista. Valitettavasti. Mutta fiilis on kuitenkin loistava ja jo pelkästään sen vuoksi kannattaa ehdottomasti poiketa osoitteessa Humlegårdsgatan 19.

Kaikella mahdollisella tekniikalla on tasan ja vain yksi ainoa tehtävä. Ja se on: TOIMIA!!

Normaalia rauhallisempi postaustahti tällä viikolla on johtunut siitä, että nettimme on takkuillut todella lahjakkaasti. Tänään se sitten sanoi totaalisesti sopimuksensa irti. Karkki soitti Comhemiin ja ette ikinä arvaa, minkä ohjeen ystävällinen asiakaspalvelija antoi… Wi-fi -pömpeli piti kuulemma nostaa pystyyn ja sitten kaiken pitäisi toimia aivan mielettömän mahtavan upeasti. No, näin ei tietenkään käynyt, joten naputtelen tätä “olen hengissä ja kaikki on ookoo” -viestiä kännykälläni.

Että tämä ei menisi ihan valittamiseksi niin on tähän viikonloppuun ehtinyt mahtua jo ihaniakin asioita.

Eilen illalla istuskeltiin parvekkeella ihanassa ilta-auringossa ja skoolattiin Karkin oman kämpän vuokrasopimuksen allekirjoitukselle ja Mintun markkinointiosaston pestin sijaisuuden jatkumiselle. Biodynaaminen siideri maistuu oikeille omenille!

Lenkkimaisemat Hammarbybackenin päältä hivelee aisteja ja tuulettaa pääkoppaa. Ja ei, en juokse ylös asti… Kävelemälläkin pulssi nousee helposti yli 150.

Nyt vaan kun saisi netin toimimaan, olisikin asiat taas enemmän kuin mainiosti!

Facebookin uutisvirta on tänään täyttynyt äitienpäiväonnitteluista sekä hellyttävien käsinpiirrettyjen korttien ja erilaisten päivään kuuluvien aterioiden (sänkyyn kannettu aamiainen, samppanjalounas, mansikkakakkukahveet etc..) kuvista. Ihanaa, hellyttävää ja kaunista. Tuntuu hyvältä olla ihminen, äiti ja lapsi tällaisena päivänä.

Jostain syystä nousee pala kurkkuun, kun näen kuvan vanhan työkaverin tai kaukaisen puolitutun itselleni tuntemattoman lapsen riipustamasta äitienpäiväkortista. Rakkaudella väsätyt harakanvarpaat julistavat vuosikymmenestä toiseen “hyää ätienpävää”.

Kaikkein liikuttavin juttu tuli eteeni tosin jo eilen. Yhden facebook-tuttuni kanssa tiet ovat ristenneet vain pari-kolme kertaa – siitä huolimatta hän tuntuu jollain tavalla läheiseltä. En oikeastaan tiennyt, että hän on jäänyt kahden hyvin pienen (ja ilmeisesti hyvin vilkkaan!) pojan yksinhuoltajaksi. Rivien välistä olin sen kyllä aavistanut. Eilen hänen ulko-ovessaan roikkui naapurin jättämä kukkakimppu, kortissa luki: “Pojat eivät vielä ymmärrä ostaa, mutta olet todella kukkasi ansainnut: olette pärjänneet tosi hyvin!”.

Halusin aina ison perheen, paljon lapsia. Oli suoraan sanottuna aika yllätys, kun ihan vasta parikymppiä täytettyäni sain lääkäriltä tietää, että raskaaksi tuleminen saattaisi olla minulle aika vaikeaa. Uutista oli varsin vaikea niellä, kun siihen asti yksi suurimmista huolenaiheista oli ollut, että “enhän vaan oo paksuna“. Lääkärin ohje Mintulle 20 vee oli, että lastenteon kanssa ei kannata aikailla, jos vaan muuten asiat ovat sellaisella mallilla.

Olen äärettömän onnellinen siitä, että asiat tosiaan onnistuivat olemaan sellaisella mallilla, että saatoin aika pian jättää pillerit pois ja alkaa jännätä, josko meille sittenkin tulisi vauva. Eikä tarvinnut odotella kauaakaan, kun Karkki ilmoitteli olemassaolostaan. Silloin, kun lähimmät samanikäiset ystäväni vasta riemuitsivat sisäänpääsystä yliopistoon, aloittelin aika toisenlaista elämänvaihetta.

Karkille ja Peetulle äitinä oleminen on hienointa, upeinta, raskainta, keveintä, uuvuttavinta, täydellisintä, opettavaisinta, voimaannuttavinta ja ehdottomasti tärkeintä itselleni tässä maailmassa.

Jossain vaiheessa tajusin, että siitä huolesta, joka herää sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää plussaa, ei pääse ikinä eroon. Edelleenkin kuulee ensimmäistä vauvaansa odottavien tuskailevan, kuinka raskausaika on niin hurjaa, kun ei yhtään tiedä, että onko vauvalla kaikki hyvin, onko se kunnossa. Että kun se vaan nyt syntyisi, niin sitten olisi helpompaa. Pikkuvauvavaiheessa pitää tämän tästä hypätä peilin kanssa tarkistamassa, että kai se vielä hengittää. Sitä rataa se jatkuu kunnes ymmärtää, että huoli on tullut jäädäkseen. Äidinrakkaus on kai sen toinen nimi.

En kadu sitä, että olin nuori äiti. Miten voisinkaan? Muuten en ehkä olisi äiti ollenkaan. Välillä kuitenkin ajattelen, että Karkille ja Peetulle olisi saattanut olla parempi, jos niitten äiskä ei olisi ollut ihan niin tietämätön pentu. Ehkä aikuisempana olisi ollut enemmän aikaa pysähtyä? Viipyillä kaikessa rauhassa vauva-ajan maidonhajuisessa kuplassa ja laskea useampaan kertaan kymmeneen eri uhmavaiheiden iskiessä kimppuun? Kyllä, koko ajan – tai ainakin riittävän usein – on huono omatunto, että silloinkin menetin hermoni ja aloin karjua ja silloinkin oli muka kiire jonnekin. Pakotin jatkamaan baletissa. “Kyllä joku harrastus pitää olla” – ai pitää vai?

Toisaalta taas. Jaksoin valvoa, eikä se ollut big deal – vastahan sitä hilluttiin yöt läpeensä Doriksessa. Kai sitä nyt oman lapsensa kanssa jaksaa valvoa? Jaksoin leikkiä, askarrella, ulkoilla, kerätä kukkia, puhaltaa saippuakuplia ja syöttää sorsia. Kun en niin mistään mitään tiennyt, en myöskään stressannut kovin paljoa. Karkki ja Peetu olivat hartaasti toivottuja ja vilpittömästi rakastettuja ovat edelleen. Riittäkö se?

Hienoja nuoria naisia pienistä vauvoistani on kasvanut. Ja paljon kivemman, avarakatseisemman, ymmärtäväisemmän ja onnellisemman ihmisen ovat kasvattaneet äidistään. Kun nyt vielä osaisin suhtautua edes jotenkuten rakentavasti siihen, kun he haluavat päästää irti, seistä omilla jaloillaan. Aina riittää oppimista, mutta onneksi on hyvät opettajat!

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Eniten kuitenkin sille omalleni sinne Tampereelle! <3