Juuri näin sopivasti kevätinspiraation iskiessä treenihermoon keskitytään täälläkin hankkimaan monipuolisesti hyvää oloa. Olen mukana Indiedaysin Motivaation Maaliskuu -kampanjassa. Mahtava kaarti bloggareita on laittanut parhaat vinkkinsä jakoon – tsekkaa kaikki täältä teemasivulta ja inspiroidu sinäkin (niin minäkin!).
Itse pääsin kertomaan parhaat vinkkini itselleni rakkaan juoksuharrastuksen aloittamiseen.

Juokseminen on yksi hienoimmista liikuntaharrastuksia, mitä voi olla! Sen aloittaminen ei vaadi suuria investointeja, fitness-klubien jäsenyyksiä eikä mahotonta kama-arsenaalia. Lenkkeily sopii aivan jokaiselle perusterveelle ihmiselle ja sitä voi harrastaa käytännöllisesti katsoen ihan missä tahansa. Ulkopuolisen silmin ehkä varsin yksipuoliselta näyttävä liikunta hoitaa kroppaa yllättävänkin monipuolisesti – ja mikä parasta – tuloksien näkymistä ei tarvitse odotella kuukausikausia. Jo muutaman viikon suht säännöllisen harjoittelun jälkeen huomaa aivan selvää edistystä.
Helppoudesta huolimatta alkuun pääseminen voi olla hankalaa. Entisenä lenkkeilynvihaajana tiedän erinomaisen hyvin, miltä aloittaminen tuntuu. Itseasiassa olin jossain vaiheessa aivan vakuuttunut, että juokseminen ei kertakaikkiaan sovi minulle. Onneksi entisen naapurini esimerkistä innostuin kiskomaan juoksutossut jalkaan ja kannustavilla neuvoillaan pääsin ensimmäisten kynnysten yli. Ennenkuin tajusinkaan, olin aivan koukussa.

Mintun vinkit menestyksekkääseen juoksuharrastuksen aloittamiseen.
1. Hanki kunnon tossut.
Lenkkeilyn ei tarvitse olla välineurheilua, mutta tossujen kohdalla ei kannata pihistellä. Varaa kunnolla aikaa, kun lähdet ostoksille. Käytä hyväksesi urheilukaupan myyjän ammattitaitoa (jos sitä ei löydy, mene muualle). Perusidea on se, että tossu ei saa puristaa, mutta sen pitää tukea. Varpaiden eteen tulisi jäädä noin sentin verran tyhjää (itselläni reilu 1,5 cm on ihan must), että jalka pääsee liikkumaan ilman, että varpaat tulee kipeiksi.

Itse olen tykännyt kaikkein eniten Asics Gel-Kayano -tossuista. Nämä ihanat vihreä-neon-oranssi -versiot ovat jo ties kuinka monennet samanlaiset. Joitain muitakin merkkejä olen kokeillut, yleensä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Monet enemmän juoksevat tykkäävät myös Asics Nimbus -tossuista ja tiedän useammankin vannoutuneen Asics-käyttäjän hankkineen toisiksi tossuiksi adidaksen Boostit.
Muuten varusteiksi käy mukavat, ei-tiellä-liuhuvat urheiluun sopivat vaatteet. Naisille suosittelen myös kunnollisten tukevien urheiluliivien hankintaa. Ja tietty, jos inspiraation kannalta ajatellaan, muutamat kivat treenivetimet saattavat olla juuri se juttu, joiden avulla päästään alkua pidemmälle.

2. Aloita rauhallisesti.
Ja nyt tarkoitan ihan oikeasti rauhallisesti. Rapakuntoisen juoksulenkki on todennäköisesti pääosin kävelyä ja keskinkertaiskuntoisenkin, joka on kenties harrastanut ihan muunlaisia lajeja, kannattaa ekoilla kerroilla tyytyä hölköttelemään sauvakävelevien mummojen kanssa samaan tahtiin.
Pointti on se, että muutamilla ensimmäisillä lenkeillä kroppa, nivelet ja pääkoppa totutetaan uuteen liikuntamuotoon. Kukaan ei lähde toistamiseen juoksemaan, jos tuloksena on vain kipeät polvet, kolottavat lonkat ja tunne, että ei musta ole mihinkään. Vanha, kasarikoululaisille tolkutettu PPP-sääntö (Pitää Pystyä Puhumaan) on ihan hyvä pitää mielessä noin 2/3 aikaa lenkistä alkuaikoina. 1/3 lenkistä voidaan omistaa kevyehkölle puuskutukselle.

3. Harjoittele säännöllisesti.
Säännöllisyys on kaiken a&o. Enkä nyt tosiaankaan sano tätä sillä kireä-jumppamaikka-äänellä, vain kiusatakseni ja kasatakseni paineita ja huonoa omaatuntua väliin jääneistä lenkkikerroista. Ei, säännöllinen harjoittelu on tärkeää siksi, koska sillä tavoin pääsee paljon nopeammin kiinni kaikesta siitä kivasta, mitä juokseminen tarjoaa. Henki kulkee, jalat tottelee, ajatukset kirkastuu, kiukku häviää ja aurinko alkaa paistaa. I promise!! Ja kaikki tämä tulee jo ihan muutaman kerran jälkeen, jos vain jaksaa lenkkeillä säännöllisesti. Harvoin juoksevat joutuvat kärsimään ikuisesti “ensimmäisen lenkin” tuskista – ja sitä kohtaloa en toivo kenellekään.
Sopiva tahti aloittelijalle on mielestäni noin 2 – 3 alle tunnin lenkkiä viikossa. Kuinka pitkälle tuossa ajassa ehtii, riippuu paljon lähtökunnosta. Rapakuntoinen pääsee hyvään alkuun vaihtelemalla 5 minuutin juoksupätkiä ja 5 minuutin kävelypätkiä. Vähitellen kävelyn osuutta voi pikkuhiljaa vähentää ja lisätä hölköttelyä.
Ja sitten pitää sanoa vielä se, että jokainen askel on askel eteenpäin! Jos tällä viikolla ei kertakaikkiaan ehdi kahta kertaa lenkille niin mene sitten kerran. Ei kannata jättää sitä yhtä kertaa menemättä sillä verukkeella, kun ei kuitenkaan ehdi harjoitella suositusten mukaan.

4. Aseta tavoitteita.
Itse suosin monen eri aikavälin tavoitteita. Jokaisen lenkin kohdalla kannattaa esimerkiksi ajatella, että lyhentää kävelyjaksoja, pidentää juoksupätkiä, vaikka vain yhden katulyhtyjen välin verran. Tänään yksi lyhtyjen väli lisää, huomenna kaksi, sunnuntaina jo koko kadunpätkä.
Erilaisia juoksutapahtumia alkaa olla jo niin paljon, että jokaiselle luulisi löytyvän omanlaisensa häppeningi. Niin nörtiltä kuin se kuullostaakin, suosittelen lämpimästi laittamaan sopivan ajan päähän tavoitteeksi sopivan haasteellisesta juoksutapahtumasta selviytymisen. En tiedä ketään niin kyynistä ihmistä, joka ei olisi kokenut valtavaa voittamisen iloa saadessaan tapahtumamitalin kouraansa ja tapahtumapaidan niskaansa maaliintulon kunniaksi. Kyllä voitto maistuu niin makealta, vaikka voitettujen listalla ei olisi kuin oma entinen minä.

5. Hanki lenkkikaveri.
Itse olen tyypillinen suomalainen yksinpuurtaja, joka ei yleensä paljon seuraa kaipaa, mutta voin kertoa, että aika monta lenkkiä olisi “siirtynyt huomiselle”, jos en olisi sopinut treffejä juoksukaverin kanssa. Hauskinta yhdessä lenkkeily on silloin, kun tavoitteet ja kunto on kutakuinkin samoilla linjoilla. Mäkitreeniä gasellina vetävä superhyperkunnossa oleva kaveri voi olla jollekulle suuri inspiraation lähde ja toisaalta maratoonille treenaava saattaa hyvinkin haluta välillä vetää hitaita lenkkejä, mutta periaatteessa suht samat lähtökohdat ja tavoitteet on aika hyvä juttu. Eikä toisaalta ole pahitteeksi, jos lenkkikaveri osaa muutaman huonon blondivitsin pahimpia ylämäkiä keventämään.
Teknisistä lenkkikavereista en oikein osaa sanoa mitään. Nyt olen pikkuhiljaa opetellut kuuntelemaan musiikkia juostessa, mutta oikeastaan se toimii itselläni vain, kun juoksen juoksumatolla. Ulkona haluan kuulla, mitä tapahtuu. Erittäin monet vannovat sykemittarin nimeen. Olen yrittänyt parikin kertaa opetella sen käyttöä, mutta tuon tyyppiset tilastot eivät voisi itseäni vähempää kiinnostaa, joten motivaatiomerkityskin on täysi nolla. Samaan sarjaan taitaa kuulua erilaiset juoksuappit. Jos on vähänkään siihen suuntaan kallellaan, että haluaa dataa omista treeneistään, kannattaa noita ehdottomasti kokeilla. Niin monet niistä tuntuu kovasti tykkäävän, että minä taidan olla se outo poikkeus, kun en moisista välitä.

6. Pidä huolta korsetista äläkä skippaa venyttelyä.
Vatsalihakset ja selkälihakset ovat juostessa kovilla. Niiden tehtävänä on pitää kroppa ryhdissä treenin aikana. Jos korsetti ei anna tarpeeksi tukea, ryhti menee helposti lysyyn vähän samaan tapaan kuin istuisi huonosti tuolilla. Varsinkin lenkin puolivälin jälkeen, kun jo alkaa vähän muutenkin väsyttää, vatsalihasten tiukkana pitäminen voi unohtua ja lopputuloksena on kipeä selkä. Ja tähän se klassinen: Terv. nimim. “kokemusta on”. Ikävä kyllä.
Nykyään yritän tehdä ihan jokaisen lenkin jälkeen vähän vatsoja ja selkää. Muutama punnerruskin saattaa väliin lipsahtaa. Onhan se kesätoppikausi taas tuloillaan.
Aivan totaalinen must lenkin jälkeen on jalkojen venyttely. Muutama yksinkertainen liike isoimmille lihasryhmille: reisille, pohkeille ja persmukselle, antaa hyvän olon ja nopeuttaa palautumista.

7. Muista pitää hauskaa!
Ei kannata juosta veren maku suussa, jos ei erityisesti nauti juuri siitä. Jos treenaus tuntuu hauskalta, sen tekeminen ei tunnu pakkopullalta. Aluksi tuo vaatii ehkä vähän asennetta (vinkki: katso itseäsi silmiin peilistä, hymyile ja sano pirteällä äänellä ääneen: “juokseminen on kivaa”), mutta kyllä se siitä. Nyt kun aloittaa, sitä ehtii juhannukseen mennessä koukkuuntua jo niin totaalisesti endorfiineihin ja runners’ high:in, että entistä aikaa tuskin muistaa.
Ja alkutaipaleelle vielä yksi muistutus: lenkkeilyn vaikein hetki on ehdottomasti se, kun pitäisi solmia lenkkitossujen nauhat. Sitten kun se on tehty, loppu sujuu jo ihan omalla painollaan.

Mielestäni on aivan mielettömän hienoa ja siistiä, että Peetu käyttää, on käyttänyt jo vuosikausia, nahkatakkia, jonka ompelin itselleni aikoinaan ammattikoulun pukuompelulinjaa käydessäni! Pidin sitä aikoinaan itsekin varmasti pari-kolme vuotta aina, kun oli rotsikelit, mutta nyt tuo aikoja sitten valmistunut luomukseni on ollut Peetun jakamattoman rakkauden kohde vähintään viimeiset viisi vuotta. Olin takintekohetkellä itseasiassa tismalleen saman ikäinen kuin armas lapsukaiseni on nyt. Aika hassu juttu, kun oikein alkaa ajatella.
Enemmän kuin nahkatakin ennalta-aavistamatonta elinkaarta olen kyllä tänään miettinyt vahvojen naisesikuvien merkitystä. Karkki kyseli joskus yläasteaikoina, että mistä löytäisi itselleen fiksun ja menestyneen naisen esikuvaksi. Muistelen, että taisin ehdottaa Hilary Clintonia (vaikka Madonna tuli varmastikin ensimmäisenä mieleen…), enemmänkin paremman puutteessa kuin että olisin varsinaisesti ollut ehdottomasti sitä mieltä. Silloin ei tullut mieleen suomalainen tasa-arvotaistelija, kirjailija, ajattelija, mielipidevaikuttaja, sanomalehtimies ja kauppias, tamperelaissyntyinen Minna Canth.

Tänään on Suomessa ollut liputuspäivä, käsittääkseni edelleenkin ainoa naiselle omistettu. Minna Canth on ehdottomasti liputuspäivänsä ansainnut ja ehdottomasti loogista on myös se, että samanaikaisesti vietetään tasa-arvon päivää. Toivoisin, että tasa-arvosta puhuttaessa sitä ajateltaisiin laajemmin kuin vain sukupuolten välisenä kysymyksenä. Vaikka Minna Canth olikin tulisieluinen naisasianainen, jonka ansiosta mm. yliopiston ovet avautuivat muillekin kuin vain miehille, näki hän tasa-arvon ja tasavertaisuuden myös laajemmin, yhteiskuntaluokkiin ja -rakenteisiin liittyvänä asiana.
Toinen asia, mikä on tänään askarruttanut on se, että titiVITUNtyy -blogin kirjoittaja on selvinnyt!

En ole aivan täysin vakuuttunut siitä, että olisinko halunnut salaisuuden paljastuvan. Bloggari-Reino alkoi olla jo niin kokonainen hahmo, että on suoraan sanottuna pikkuisen antikliimaksi saada tietää totuus. Vaikka siis JuFo “JuFo III” Peltomaa onkin varmasti livenä fiksu ja cool tyyppi. Eikä nyt voi täysin kieltää sitäkään, että kyllähän vanhan Raptori-fanin sydän vähän hypähti, että no niin tietty…
Kaikki muistot ei kyllä ehkä kestä ihan samalla tavoin päivänpaisteeseen retuuttamista. Flunssassa kuumeisena kärvistelevä Peetu on aivan kysymysmerkkinä ja pyörittää ihmeissään silmiään, kun yritän selittää, että Raptori ja Oi Beibi oli aikoinaan tosi hauska ja uudenlainen ja very hilarious. Kieltämättä ihmettelen vähän itsekin.

Peetu on tosiaan tänään kipeänä – eikä näitä tämän postauksen kuvia muutenkaan olisi voinut tänään ottaa. Eilen oli vielä kuivaa ja kylmänkirpeää, tänään aamulla tuntui kevyet tennarit ihan järkevältä vaihtoehdolta, mutta puoliltapäivin alkoi sellainen räntäsade, ettei mitään rajaa. Täytyy tunnustaa, että kotimatkalla tuli melkein itku, kun alijäähtyneet jalkarätit läiskähteli pitkin naamaa.

 

• takki, Mintun ompelimosta
• hame, Forever21
• huivi, Primark
• nilkkurit, minimarket

Aktiivinen kokous- ja koulutuspäivä vaatii yleensä asuksi jotain asiallisen äijämäistä. Kauluspaita ja musta jakku on standardivalintani, joka sulautuu miesvaltaisen seurueen pukukoodiin saumattomasti.
En tiedä johtuuko kevätauringosta vai yleisemmästä värikkyydenkaipuusta, mutta juuri tänään oli vain yksinkertaisesti pakko saada jotain tavallisesta poikkeavaa päälle ja pukeutua huomionkipeään oranssinpunaiseen. No, en usko, että ne meidän sisäisessä koulutuksessa olleet myyjätkään mitenkään hurjasti pahastuivat, vaikken sulautunutkaan yhtä hyvin seinään kuin mitä mustassa jakkupuvussani olisin. Iltapäivän viimeisten kalvosulkeisten tirehtöörinä oli ehkä ihan hyväkin, että myös paidan väri edesauttoi yleisön hereilläpysymistä.

Usein on sellainen olo, että työvaatteeni tehtävänä on toimia samoin kuin lintujen suojavärit. Jakkupuku auttaa maastoutumaan toimistoviidakkoon ja office-univormu muodostaa sopivan anonyymin suojan kaikkia kahviautomaatin takana väijyviä vaaroja vastaan. Tänään ei nyt sitten jostain syystä kuitenkaan ollut yksi niistä päivistä, jolloin suolakaivos-camouflage olisi tuntunut tarpeelliselta. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että olisin voinut tietty valita jonkun muunkin päivän oranssin pellavaneuleen ja Peetulta lainatun minarin ulkoilutukseen. Esimerkiksi yhden niistä monista työpäivistä, kun tuskin poistun oman pulpettini äärestä luonashuonetta pidemmälle. Sitäpaitsi enhän nykyään oikeastaan enää edes kulje näin lyhyissä hameissa…
Mutta joku pakko oli nyt kuitenkin saada juuri tämä asu päälle juuri tänään. Syytän kevätvaloa ja erityisesti aurinkoa tästä pakkomielteestä. Ja loistavan hyvällä ja energisellä tuulella olen ollut koko päivän (migreenikin loppui vihdoin eilen illalla), joten lopputulos on kai juuri niinkuin pitää. Johtui sitten oranssista paidasta tai mistä tahansa.
Sen tästä nyt kuitenkin oppi – tai tuli palautettua muistiin – että on ihan riittävästi niitä päiviä, jolloin pukeutumisinspiraatio loistaa poissaolollaan. On hyvä, että niitä päiviä, ja muita epävarmuuspäiviä, varten kaapista löytyy tarpeeksi perushameita ja kivoja hillittyjä jakkuja ja mukavansiistejä turva-asuja. Silloin kun inspiraatio sitten lopulta iskee, impulssia kannattaa noudattaa ja pukeutua ihan juuri niinkuin haluaa!

Terkkuja kotitalon julkisivuremontin keskeltä! 🙂

• neulepaita, Filippa K
• hame (Peetun), H&M
• nilkkurit, H&M
• korvikset, Indiska

Tukholman ehkä hauskimmalle shoppailukadulle, Gamla Brogatanille, on ilmestynyt uusi suloinen putiikki. Kawaii Shop on, kuten terävimmät päättelee jo nimestäkin, japanilaiseen söpöilykrääsään erikoistunut liike.
Meidän piti Karkin kanssa vain kurkistaa nopsasti sisään, mutta tilpehööritaivas imaisi sisäänsä ja huomasimme viettävämme melkoisen siivun kiireisestä ja tavoitehakuisesta shoppailupäivästä erilaisia kimaltavia kisutarroja, kynsikoristeita ja pinkkejä karvakorvahattuja ihastellen.

Kawaii Shop myy myös vaatteita ja asusteita (mm. suloisia pitsin koristeltuja päivänvarjoja), jotka kuuluvat japani-alakulttuurien harrastajien rekvisiittaan. En edes yritä alkaa kuvailla Manga-Lolitoja ja kaikkia niitä ziljoonia alahaaroja, kun en niistä mitään tiedä. Siitä huolimatta tällaiselle noviisillekin oli varsin virkistävä kokemus tehdä visuaalinen pikavisiitti Tokioon kesken tavallisen Tukholma-lauantain.

Ihan tyhjin käsin emme kyenneet Kawaii Shopista poistumaan… Instagram-seuraajat ovat jo saaneet pikkuisen esimakua, mitä huikeaa kehittelimme Karkin ja Peetun kanssa löydöistämme. (Mintun Insta löytyy salaperäisellä koodinimellä: minnapaakkulainen. Vinkkinä voin sanoa, että tunnen oloni toimistolla erittäin aikuiseksi ja asialliseksi. Haha!)

Kawaii Shop sijaitsee ihan keskustassa, osoitteessa Gamla Brogatan 23. Eli poikkeaminen söpössä putiikissa kesken hektisen shoppailupäivän sujuu aivan mainiosti. Kawaii Shop löytyy myös netistä, jos ei jaksa odotella siihen asti, että pääsee tänne Tukholmaan asti ostoksille.

Naisten päivä on tältä vuodelta ohi ja edessä on taas 364 miesten päivää?
No ei, ihan niin kärjistetysti en ajattele. Olenhan sentään yksi niistä harvoista onnekkaista maailman naisista, jotka ovat saaneet syntyä yhteen maailman tasa-arvoisimmista maista. Toisaalta niin kauan kun naisen euro on vain 87 senttiä, näkymättömät lasikatot arkipäivää ja aktiivista ja osallistuvaa tyttölasta pidetään häirikkönä, niin kauan kun tasa-arvo on kysymys – eikä itsestäänselvyys – niin kauan riittää sarkaa työstettäväksi.
Ja jos elämä täällä pohjolassa alkaa tuntua riittävän oikeudenmukaiselta, ei tarvitse kuin nostaa katse ylös omasta navasta ja kurjia esimerkkejä löytyy ihan naapurista. En ymmärrä, että kukaan nainen voi sanoa, ettei ole feministi. Sehän on käytännössä ihan sama kuin sanoisi, että naiset ihan oikeasti ansaitsevat pienemmän palkan samasta työstä, vaatimattomamman urakehityksen, vähemmän vaihtoehtoja – ovat suoraan sanottuna vähän heikompia ja huonompia kuin miehet.

Oikeastaan olen sitä mieltä, että kaikkien kunnon miestenkin tulisi olla feministejä.
En silti ole sitä mieltä, että Naisten päivän juhliminen on vääryys, kuten muutamat facebook-kaverini eilen julistivat. Siis, että on häpeällistä, että edelleen tarvitaan naisille omistettua päivää, jolloin toisaalta jaetaan kukkasia ja toisaalta puhutaan naisten asemasta ja tasa-arvosta. Päinvastoin kannatan ihan randomisti kaikenlaisia muitakin teemapäiviä, rintasyöpäkuukausia ja pride-paraateja. Ensinnäkin on aina mukavaa, kun tasaiseen arkeen on tiedossa jotain vaihtelua – oli se sitten vaikka kanelipullan päivä – ja toisekseen mitä väliä sillä on, mitä keinoja tärkeistä asioista tiedottamiseen ja keskusteluun käytetään, pääasia, että toimitaan. Ilman sitä ei tapahdu edistystä.

Itselläni oli kaikenlaisia kivoja suunnitelmia eiliselle. Aamupäivällä isku kuitenkin niin jäätävä migreeni, että vietin koko päivän ja illan pimennetyssä ja hiljennetyssä kämpässä kylmä kääre otsalla. Itseasiassa ahkerasta nappuloiden napsimisesta huolimatta tilanne ei ole tänään juurikaan parempi. Eli jos (ja kun) teksti on vähän tavallistakin töksähtelevämpää ja epäloogisempaa, syytän jyskyttävää päänsärkyä.
Mutta hei – aurinko on kuulemma paistanut ja ulkona on ollut lämmintä yli 10 astetta. Se tarkoittaa sitä, että kevät on täällä. Vähänkö siistiä! Sunshine the Cat nauttii täysillä.