Tässä nyt esittelyssä huimat aleostokseni!

Olen oikeastaan erittäin tyytyväinen, että olen onnistunut pitämään pään kylmänä ja tekemään aika tylsiä, mutta sitäkin tarpeellisempia työvaatehankintoja.

Forever21 -tilauksessa kotiin saapui valkoinen kauluspaita ja ruutuhousut. Tykkään paidan ohuesta, vähän ruudullisen oloisesta materiaalista (100 % puuvillaa), mutta malliltaan se on kyllä aika teltta… No, jonkun neuleen alla sitä tulee jokatapauksessa käytettyä. Housut sen sijaan on ihan täysosuma! Toimistoystävällisesti vähän stretsit pöksyt on tosi mukavat päällä – ja istuvatkin ihan ookoo. Puntit on kivasti just nilkkaluuhun, joten nilkkurit pääsevät hyvin oikeuksiinsa.

COSilta löytyi käytännöllinen mekko – mukavasti joustavaa materiaalia tuokin. Malli on siitä hauska, että näyttää aivan siltä kuin olisi paita ja kynähame päällä. Vain alhaalta ylös menevä vetoketju kalvaltaa tilanteen. Tummanvihreä neuletakki on 100 % villaa, mutta sovitettuani sitä, totesin, että se ei kutita yhtään. Pitäähän tuollainen aarre viedä kotiin asti! Potentiaalinen käytän, kunnes kyynärpäät kuluvat puhki -neule.

Hermot kestivät alennusmyyntitunkua aika hyvin ja sain oikein kannettua kotiin pari ostoskassiakin. Tosin toinen COS-kassi kuuluu yhdelle toiselle bloggarille…

Ei ole tarkoitus leveillä pelkillä paperikasseilla. Ostokset kuitenkin ansaitsevat tulla valokuvatuksi vähän kauniimmassa valaistuksessa. Oikeastaan halusin tulla kertomaan uskomattoman hyvästä palvelukokemuksesta, joka teki aleshoppailusta lähestulkoon siedettävää.

COSilla pyöriessä kului melkein pari tuntia. Osa ajasta meni toki tilanteen vaatimien tekstiviestien näpyttelyyn, mutta pääasiassa yritin kuitenkin a) tutustua tarjontaan b) valita sovitukseen pääsevät vaatteet c) päästä sovittamaan d) maksaa.

Tungos vaaterekeillä ei ollut ihan kaamea, mutta ale-vaatteisiin käsiksi pääseminen vaati kuitenkin sen verran yhdistettyjä pujottelu- ja lähitaistelutaitoja, että hermot olivat mennä aivan välittömästi. Hetki joogahengittelyä ja itsetsemppausta (nythän shoppaillaan, piruvie, kun tänne sitä varten tultiin!) auttoi ja pääsin kilometrin mittaiseen pukukoppijonoon peräti kuuden eri vaatteen kanssa. Jonottaminen on syvältä. Vähältä piti, että en jättänyt haalimaani vaatekasaa siihen ja lähtenyt niine hyvineni takaisin kotiin.

Onneksi en lähtenyt sillä olisin jäänyt vaille täysin ainutlaatuista palvelukokemusta! Tiedätte varmaan tunteen, kun on jonottanut sovituskoppiin jonkin aikaa ja käsivarrelle kasatut vaatteet alkavat tosissaan painaa. Kun sitten vihdoin on ensimmäisenä jonossa katsastaa vallan makuun päässyt jononvalvojamyyjä tullimiehen tarkkuudella, että et vahingossakaan ota liian montaa vaatetta mukaasi koppiin. COS on tajunnut, että sovituskoppihomma ei todellakaan ole shoppailun miellyttävin vaihe – eikä sitä ole syytä pahentaa myyjän ärhäkällä poliisiasenteella.

Olin varautunut normaaliin meininkiin ja olin varmasti klassisesti holkki auki, kun reipas ja aidosti iloisen oloinen myyjäpoika sanoi ensimmäisenä “nyt siellä on vapaa koppi, saanko kantaa nuo vaatteet sinne”. Myyjä otti vaatteet käsivarreltani, kantoi ne vapaaseen sovituskoppiin, asetteli nätisti koukkuihin ja vannotti minut pyytämään apua, jos sellaista tarvitsisi. Siis WHAT!? Olin niin häkeltynyt ja hyvillä mielin, että teki mieli ostaa kaikki sovitukseen ottamani vaatteet.

Aika vähästä se lopulta on kiinni. Det lilla extra...

Alennusmyyntien kaaos ja tungos, sikinsokin lojuvat vaatteet, puuttelliset merkinnät (oliks tää nyt oikeesti 50 % vai vaan 30 % alessa??) ja yleinen tunne siitä, että aleen päätyneet vetimet ovat tehneet sen ihan hyvällä syyllä. Siinä päällimmäiset syyt, miksi tämän(kään) sesongin alet eivät juurikaan ole jaksaneet houkutella. Tämä on tosin erittäin voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, että mielestäni about mitään ei yksinkertaiseti kannata ostaa täydellä hinnalla. Täyden hinnan maksajat kun joutuvat lompakkonsa kanssa takuumieheksi, että liike saa myynnistä haluamansa katteen.

Hmmm…  Ei ihme, että Minttu on niin surkea shoppailija. Kuka tahansa epäonnistuisi tuolla asenteella.. Haha!

Huomenna aion kerätä rohkeuteni ja tehdä täsmäiskun alennusmyynteihin. Olen hahmotellut kestäväni kolme, maksimissaan neljä, liikettä. Pääkohteeni on COS. COSin läheltä Biblioteksgatanilta löytyy ziljoona kivaa putiikkia, mutta ajattelin pistäytyä Urban Outfittersillä, Marc Jacobsilla ja ehkä Karen Millerillä (yritän tulla sinuiksi sisäisen aikuiseni kanssa… :P).

Olen ensisijaisesti erittäin kipeästi kivojen, toimivien ja hyvältä tuntuvien työvaatteiden tarpeessa. Urban Outfittersin nettialesta silmiin osui kiva raidallinen neulemekko. Ja kyllä, olen oikeasti sitä mieltä, että tuo on kiva neulemekko. Ei se ole mekon vika, jos malli näyttää retardilta. Ja sit hei noi ruskeat nilkkurit… En kyllä tarvisi enää yhtään paria kävelemättömän korkeita nilkkureita (paitsi, että en omista yksiäkään ruskeita…), mutta ruskeiden talvikenkien lukumäärä on ollut tasan zero sen jälkeen, kun luovutin hienot DonDonna -bootsini Karkille. Pitääpi käydä tsekkaamassa. 🙂

Marc Jacobsin putiikki on niin kivasti Biblioteksgatanin kulman takana, että siellä tulee pistäydyttyä melkein jokaisella harvakseltaan kalenteriin osuvalla shoppailukierroksella. Indiedaysin synttäreitä juhlitaan tänä vuonna edellisistä kerroista poiketen vasta maaliskuun puolella. Olen jo melkein varma, minkä mekon haluan juhliin laittaa, mutta en kertakaikkiaan omista siihen sopivaa laukkua. Shopbopissa on tuo pikkuinen lintunen-laukku alennuksessa. Huomenna on kyllä ihan pakko tsekata Norrmalmstorgetin Marc by Marc Jacobsin putiinkin ale-tilanne.

COS on siis huomisen täsmä-ale-shoppailu-iskun pääkohde. Siellä on onneksi melko vaikea eksyä päätavoitteesta – eli työvaatteiden hankinnasta. Lupaan, että mihinkään alennusmyynnissä oleviin paljettimekkoihin ei edes vilkaista! Eniten toivoisin löytäväni kivan mekon, ehkä jopa kaksi, jotka voisi vaan vetää päälle työaamuisin, kun on kiire ja hoppu ja hiuksetkin piti pestä ja missä ne mun avaimetkin on..

Niinettä kai tässä pitäis alkaa hipsiä nukkumaan, että jaksaa huomenna olla hyvä kansalainen ja ystävällinen kanssaeläjilleen tällä talvisella metsästysreissulla. 🙂

Ihana Moksu yllätti kivalla – ja Mintulle erityisen hyvin sopivalla haasteella! Jostain syystä  mitä kummallisimmat haltuuni eksyneet esineet tuppaavat imeä itseensä muisto- ja tunnearvoa. Yritä siinä nyt sitten pitää jotain rotia kaman määrässä, kun kaikenlainen krääsä muistuttaa jostain ihanasta tapahtumasta, ihmisestä, elämäkäänteestä tai fiiliksestä…

Muistoesinehaaste menee näin: kuvaa kaksi rakasta esinettä, jotka tuovat ihania/kamalia/hauskoja/mahtavia/järkyttäviä muistoja mieleen. Esineet voivat olla uusia tai vanhoja, mutta niihin pitää liittyä jokin tarina.

Haasteeseen mukaan pääsevien esineiden valinta oli to-del-la vaikeaa! Päätin heti, että mitään Karkin ja Peetun askarteluja tms. lapsuusmuistoja en kertakaikkiaan voi edes harkita, koska siinä tapauksessa valitatehtävä olisi ollut täysin mahdoton. Lopulta mukaan pääsivät isän vanha “Elvis”-sormus ja äidin fiini juhlalasi. Erittäin rakkaita muistoesineitä molemmat. Bonuksena kettuvauva. <3

Iskän vanhan sormuksen sain jo joskus vuosia vuosia sitten, isän vielä eläessä. Hän oli saanut sen omalta tädiltään ja piti sormusta pikkurillissä nuorena poikana. Sittemmin maalari-isä lopetti käytännön syistä kaikkien asusteiden käytön – paitsi teräksisen Citizen-kellon, josta putsaili maalipisaroita aina iltasella tinneriin kastetulla pumpulitupolla.

Jossain vaiheessa sormus siirtyi äitini käyttöön. Harakka-lapsena ihailin suurta punaista rubiinia ja vänkäsin saada pitää sitä edes hetken. Myöhemmin sormus jäi lojumaan äidin korurasiaan, josta se siirtyi minulle joskus 80-luvun lopulla. Pitkään sormus oli itsellänikin vain korurasian kaunistuksena, mutta noin kolme vuotta sitten, kun oli aika riisua vanhat vihkisormukset pois, otin sen vakituiseen käyttöön. Nyt se on taas siirtynyt takaisin korurasiaan, mutta silti se on yksi rakkaimmista aarteistani!

Äidin hienot juhlalasit sain mukaani, kun muutin pois kotoa. Alunperin niitä oli jäljellä neljä, mutta nyt vain tuo yksi, jota en uskalla enää pitää edes meikkipensseleiden säilytyspaikkana. Laseihin (tai lasiin…) liittyy ihania muistoja. Lapsuudessani ne olivat nimenomaan äidin lasit, joihin muut eivät saaneet koskea. Kun äiti otti lasit esiin, tiesin heti, että nyt on juhlat! Ja voi sitä onnea, kun sain käyttää niitä omilla 10-v. synttäreilläni! Yksi juomalasi, jota ei edes raaski käyttää, on ehkä turhinta, mitä voi säilytellä, mutta minkäs teet. Muistoesineestä en luovu. 🙂

Haasteeseen piti ottaa mukaan vain kaksi esinettä, mutta tässä nyt kuitenkin bonuksena vielä kettuvauva. Toisin kuin voisi luulla, pehmokettuun ei liity mitään lapsuuden muistoja – sen sijaan sitäkin enemmän symboliarvoa.

Voitin ketun noin 5-6 vuotta sitten Karkin ja Peetun partiolippukunnan perinteisiltä vappumarkkinoilta. WWF:n sponsoroimia pehmoeläimiä oli ollut arvontapalkintona jo usean vuoden ajan. Rationaalisena ja fiksuna aikuisena ostin vuosi toisensa jälkeen nippukaupalla arpoja – tavoitteena voittaa suloinen kettuvauva.. Arpajaispalkintona oli muitakin hellyyttäviä eläinhahmoja, mutta olin tikahtua ilosta, kun vihdoin onnistuin saamaan voittoarvan – ja siinä oli nimenomaan sydämeni sulattanut kettupehmo!!

Niinpä kettuvauva on saanut luvan symboloida sinnikästä yrittämistä ja että uskomalla “voittoon” ja tekemällä oikeita asioita pääsee tavoitteeseensa ennemmin tai myöhemmin. 🙂

Haastan mukaan muistelemaan menneitä Malenamin, Saaran ja Nelliinan!

Käytiin viime perjantaina katsomassa ameriikan versio elokuvasta The Girl with the Dragon Tattoo. Olin etukäteen oikeastaan aika skeptinen. Niin monet särmät leffat ovat muuttuneet käsittämättömäksi pullamössöksi päästessään Hollywood-käsittelyyn. Ja vaikka ruotsalaisversiokaan ei nyt ole mikään tiukantaiteellisen elokuvakerronnan mestariteos, toimi se mainiosti kuvamateriaalina kirjalle, josta tykkäsin tosi paljon.

Yllätyin oikeastaan oikein positiivisesti. Tarina eteni napakasti ja juoni kihisi jännitystä, vaikka itse stoori onkin enemmän kuin tuttu. Lievää hämäännystä aiheutti selkeästi ruotsalaiset maisemat ja paikannimet ristiriidassa englanninkielisen dialogin kanssa. Daniel Craig on hämmästyttävän uskottava Millenium-toimittajana, vaikka trimmattu action-stara ei nyt varsinaisesti säteile kultturellia yhteiskuntakriittistä karismaa.

Ylipitkä leffa onnistui olemaan tarpeeksi tiukka pitääkseen mielenkiinnon vireänä oikeastaan paria suvantokohtaa lukuunottamatta. Juonta on pikkuisen stilisoitu ja joitakin yksityiskohtia muutettu, mutta muuten tarina noudattaa kiitettävän tarkasti kirjaa. Siitä tulee ilman muuta pisteitä, sillä Hollywood-mankelissa ei koskaan voi olla varma, mitä alkuperäisille ajatuksille tapahtuu.

Oikeastaan ainoa suuri miinus ja elokuvan heikko kohta on Rooney Maran esittämä Lisbeth Salander. Ehkä suuren maailman markkinoille on ihan pakko saada naispääosasta pehmeämpi ja taitavuudessa vähemmän ylivertainen. Omasta mielestäni alkuperäisen version pehmeämpi Mikael Blomqvist ja raaemmin tulkittu Lisbeth Salander toi juuri sitä odottamatonta ristiriitaa ja jännitettä, jotka tekevät tarinasta niin herkullisen.

Ja olihan tuo leffa ihan pakko nähdä jo pelkästään siksi, koska kuvaukset on tehty käytännössä kotikulmilla! Tuossa kuvassa leffaryhmä on Götgatanilla Mac Jesus -putiikiksi nimetyn M-Zone -myymälän edessä. Sitäpaitsi yhtenä aamuna kuvauskalustoa pystytettiin käytännössä ihan meidän oman ulko-oven tuntumaan!! Tosin lopullisesta elokuvasta en kyllä bongannut yhtään laituri-kohtausta, joka olisi sopinut meidän brygganin maisemiin.

Sen sijaan on hyvin todennäköistä (no ainakin todennäköistä.. tai melkein todennäköistä), että olemme Karkin ja Peetun kanssa mukana jossain lukuisista tunnelbana-kohtauksista. Osuimme nimittäin Östermalmstorgetin asemalle (joka esittää elokuvassa Slussenia…) juuri silloin, kun kuvaushärdelli oli käynnissä. Jännää!!

Hurjan vaikea päättää suosittelisinko elokuvaa muille vai en. Peetun spontaani kommentti oli miksi ihmeessä, siellähän tulee niin paljon hyviäkin elokuvia, kun kuuli, että olemme menossa tuota katsomaan. Kertoo aika paljon. Ehkä pitää olla Tukholma-diggari ja Millenium trilogia -fani, että The Girl with the Dragon Tattoo vol. 2 jaksaa viihdyttää. Tai sitten olla täysin tietämätön mistään kirjoista tai aikaisemmista versioista… Mutta Minttu kyllä tykkäsi!