Author: Minna Paakkulainen

Niinkuin tuossa eilen ohimennen jo mainitsinkin olen ollut jossain ihme mahataudissa maanantain ja tiistain välisestä yöstä lähtien. Tänään olen jo pikkuisen paremmin elävien kirjoilla ja testaillut, miten masu reagoi erilaisiin ravintoaineksiin. Kaurapuuro putoaa hyvin, eikä aiheuta kramppeja. Toinen toimiva juttu on voimasmoothie – soijajogurttipohjainen vitamiini- ja elvytyspommi. Toimii hyvin toipilaalle, mutta on koostumuksensa ansiosta erinomainen välipala ja täydellinen palautusherkku treenin jälkeen.

VOIMASMOOTHIE

 

Ainekset:

  • 1 puolen litran purkki vaniljan makuista soijajogurttia
  • 2 vihreää Granny Smith -omenaa
  • 1 appelsiini
  • lorahdus appelsiinituoremehua
  • 1 mitallinen proteiinijauhetta

 

Valmistus:

Pese ja pilko omena. Omenan kuoret kannattaa jättää, niistä saa tarpeellista kuitua, mutta siemenkota on hyvä poistaa. Kuori appelsiini ja laita lohkoina mikseriin. Mittaa mukaan sopiva määrä proteiinijauhetta. Laita lopuksi päälle “nestemäiset” asiat jogurtti ja tuoremehu. (Laittelin itse ainekset mikseriin eri järjestyksessä, koska kuvasta tuli kivemman näköinen. Riippuu vähän mikseristä, mutta jotkut eivät jaksa sekoittaa, jos paksuhko soijajogurtti on alla ja omenanlohkot päällä…)

Hurruttele smoothie tasaiseksi mikserillä!

 

Ihanan vaaleankeltainen herkku on valmis!

Tuolla ohjeella smoothieta tulee aika runsaasti, mutta se säilyy kyllä vuorokauden verran jääkaapissa, mikäli herkuttelijoita ei ole useampia. Omenoiden vuoksi sävy hiukan tummenee, mutta maku säilyy aivan yhtä herkullisena.

Lupailin tuossa vähän aikaa sitten vanhojen – ja miksei uudempienkin – lukijoiden iloksi pientä selontekoa, mitä tässä nyt onkaan oikein lähimenneisyydessä tapahtunut.

Blogin lähestulkoon viisivuotisen elinkaaren aikana elämä on ehtinyt muuttua moneenkin kertaan. Kaikki muutokset eivät tietenkään ole olleet yhtä dramaattisia, tai elämää hetkauttavia, mutta vanha klisee pysyvää on vain muutos – on kyllä tullut todettua paikkansa pitäväksi välillä liiankin hyvin.

Ensimmäisen parin blogi-vuoden ajan Minttu oli päätoiminen muotitieteen opiskelija Tukholman yliopistossa. Ruotsin mallin mukainen magisterexam tuli suoritettua keväällä 2007, mutta MA-tason lopputyö on ollut kesken nyt jo… kröhöm… hetken. 😉 Samoihin aikoihin starttailin pienimuotoisesti yrittäjänä ja tein freelancerina lähinnä satunnaisia juttuja eri lehdille.

Pari ensimmäistä vuotta jutuissa vilahteli myös Karkin ja Peetun isä – useimmiten viittauksella miäs.

Tammikuussa 2008 aukesi pitkän pohdinnan jälkeen blogiputiikki Go 4 it vol. Shop. Putiikkia pyöritettiin perhevoimin; Minttu alkoi olla jo päätoiminen freelancer/yrittäjä, Peetu blogiputiikin korvaamaton assistentti ja valokuvamalli, kun taas “miäs” vastasi tekniikasta, logistiikasta, kirjanpidosta ja kaikesta muusta tylsästä.

Homma pyöri erinomaisen mukavasti ja leppoisassa hengessä. Marraskuussa 2008 tuli täyteen 20 vuotta naimisissa ja merkkipäivää käytiin juhlimassa Barcelonassa.

Sitten alkoikin suuri muutosten aikakausi. Reilu kolme vuotta sitten, tammikuussa 2009, kyseinen miäs ilmoitti muuttavansa Helsinkiin. Töiden vuoksi. Tosin aika pian – muistaakseni about päivälleen kolme vuotta sitten –  kävi ilmi, että Helsingissä odotteli vähän muutakin kuin pelkät työt. Viimeinen päivän asukuva vihkisormusten kanssa on helmikuulta 2009 – tinypics on kylläkin syönyt todisteet… Toukokuussa 2009 muutettiin Karkin ja Peetun kanssa uuteen kauniiseen kotiin Tukholman Hammarby Sjöstadiin.

Seurasi uskomattomattoman kammottava, musta aika. Yrittäjänä kalenterissani ei juurikaan ollut säännöllisiä aikatauluja. Noin vuoden ajan mietin lähes päivittäin, miksi pitäisi nousta ylös sängystä. Ilman ystäviäni ja Karkkia ja Peetua en olisi varmasti selvinnyt. Sen verran tiukkaa se teki nytkin.

Pidin kynsin hampain kiinni “normaliudestani” täällä blogissa. Kyllä, kieltämättä ajattelin välillä, että ehkä se nainen käy täällä ja käytin kaikki tahdonvoimani siihen, että blogi-elämäni näyttäisi vahvalta, upealta ja menevältä. Ajatuskin siitä, että antaisin hänen saada tietää, miten lähellä olin murskaantua kokonaan – ei, sitä en vain voinut sallia.

Pitkän pimeän vuoden jälkeen tajusin yhtäkkiä pieniä asioita. Että on mennyt kokonainen päivä, enkä ollut itkenyt ollenkaan. Että nauran jollekin hölmölle jutulle ihan aidosti, enkä vain teeskentele (itselleni, muut eivät sitä odottaneet) iloa. Aloin nähdä värejä ja uskalsin ulottaa tulevaisuuden suunnitelmani pidemmälle kuin seuraavaan viikonloppuun.

Puolitoista vuotta siihen meni – ehkä vähän enemmänkin – ennenkuin tajusin toteavani itselleni: Voi hitsivieköön, ei tää mun elämäni olekaan yhtään hullumpaa! Ja siitä, kun mielessäni lausuin nuo sanat meni ehkä tasan kaksi viikkoa siihen, kun törmäsin yhteisten ystävien synttäreillä Vesaan. Tai Sytelään niinkuin kaikki sanoo.

Tiesimme toisemme ja olimme “moikkaustuttuja”. Oli ihan uskomatonta, että päädyimme ylipäätään samoille synttäreille. Kun sain kutsun omaan sähköpostiini laitoin meilin välittömästi juhlakalupariskunnan naispuoliselle edustajalle ja kysyin suoraan (ja pahoittelin pikkumaisuuttani…), että a) onko ex-mieheni kutsuttu ja b) jos on niin onko hän vastannut. En mitenkään voinut kuvitella, että olisin valmis rentoutuneesti juhlimaan, mikäli hän on samoissa kekkereissä – etenkin jos kainalossa keikkuu uusi nuorikko. Sain nopeasti vastauksen: kyllä on kutsuttu, mutta hän on vastannut kieltävästi koska samana päivänä on Helsingin maraton. Vesa on puolestaan ollut paljonkin tekemisissä juhlakalupariskunnan herrapuoliskon kanssa joskus ziljoona vuotta sitten. Kutsu synttäreille olisi ehkä jäänyt tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei olisi tullut mieleen, jos he eivät olisi törmänneet Tampereella juuri niihin aikoihin, kun kutsuja lähetettiin matkaan.

Loppu onkin sitten tätä uudempaa historiaa, joka on blogissakin vilahdellut.

Halusin kertoa tämän tarinan nimenomaan nyt ystävänpäivänä monestakin syystä, mutta tärkein niistä on haluni valaa uskoa kaikkiin niihin ihmisiin siellä ruudun toisella puolella, jotka eivät tänään vietä elokuvista ja haaveista tuttua täydellistä Valentines Daytä sydänleivoksia natustellen.

Elämä on hyvin harvoin muuta kuin epätäydellistä. Eikä sitä epätäydellisyyttä aina pysty eikä voi rakastaa. En aio lässyttää kivun kasvattavasta voimasta. Vähän niinkuin olisi sitä mieltä, että jalan amputointi kehittää ihmisenä. Ei, en vaan ole sitä mieltä. Sen sijaan olen sitä mieltä, että kaiken sen kivun jälkeen on mahdollista löytää ihania asioita elämäänsä, uusia nautinnonaiheita ja jopa kasvaa ihmisenä. Ihan samoin kuin amputoidun jalan kanssa voi elää hienoa elämää.

Tärkeintä on, että ei menetä toivoa. Ja että muistaa rakastaa myös itseään!

Irenen postaus palautti mieleen yhden kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Nykyään True Blood tulee niin niin harvoin, että pakkomielteen pitäminen pysyy suht aisoissa ja välillä koko sarja jopa unohtuu… Pahimpaan abstinessiin lueskelin joskus aikoinaan Sookie Stackhouse Novels -kirjoja, mutta en kyllä oikein päässyt niiden kanssa samaan imuun kuin tv-sarjan.

Uusia True Blood jaksoja pitää taas odottaa kesään asti. Aaargh! On varmaan pakko katsoa kolmos- ja nelossesonki tässä odotellessa uudelleen. Ykkönen ja kakkonen ollaan katsottu Peetun kanssa niin moneen kertaan, että niiden voi antaa levätä hetken.

Laitetaan kuiteskin ystävänpäivätoivotukset maailmalle kunnon vampyyrihengessä!

Toivotan kaikille juuri sellaista ystävänpäivää kuin kukin itselleen toivoo!!

Minttu pötköttelee kotosalla vatsaflussassa (no details!!) ja Vesa on duunihommissa Suomessa, joten kaikenlainen juhlistaminen ja romantiikka teletransporteerataan täällä seuraavaan mahdolliseen ajankohtaan – toivon mukaan jo viikonlopuksi.

Tiedättehän sen tunteen, kun on ulkomailla jossain ja haluaisi mennä syömään johonkin kivaan paikallisten suosimaan ravintolaan? Ja niin sitä kuitenkin päätyy parhaimmassa tapauksessa johonkin ihan ookoo paikkaan syömään melko hyvää ruokaa – tosin vieläkin useammin kohdalle osuu joku itsestään selvä, helposti löydettävä mesta, jossa keskinkertaisesta sapuskasta saa maksaa kohtuutonta ylihintaa. Tukholmassa tuollainen paikka olisi esim. Kungsträdgårdenin Friday’s… Keskeinen paikka, laatuun nähden kalliit hinnat ja ruuat ehkä sellaista McDonald’s plus -tasoa. Mutta sinnehän sitä on helppo päätyä, jos hengailee keskustassa shoppailemassa eikä tunne paikkoja.

No nyt tässä tulee ravintolavinkki, joka kannattaa laittaa talteen seuraavaa Tukholman reissua/keskustashoppailukierrosta varten: aivan törkeän hyvää – ja asiasta jotain tietävien mukaan myös uskomattoman autenttista – meksikolaista “pikaruokaa” saa pienestä La Neta -ravintolasta!

Ruokalistaa ei ole pituudella pilattu. Tarjolla on muutamia eri vaihtoehtoja tacoja ja quesadilloja. Mutta se riittää! Ruoka on tosiaan ihan tajuttoman hyvää ja vaatimattomasti, etten jopa sanoisi hieman askeettisesti sisustettu ravintola on aina täynnä ihmisiä. Kesällä ravintola leviää iloisen epäpohjoismaalaisesti ulos asti, mutta näin talvella pitää yrittää löytää oma lokonen pöytien ääreltä.

Henkilökunta on pääasiassa espanjankielistä, mutta kyllä siellä aina joku sen verran ruotsia tai englantia puhuu, että tilaushommat saadaan selvitettyä. Ja hinnat ovat Tukholman mittakaavassa todella edulliset. (Peetu huudahti juuri tuossa keittiöstä, että “voi paljastatko sä nyt mun parhaan Tukholmavinkkini kaikille sun blogin lukijoille!!” :D)

Lättyset tulee nopsasti pöytään konstailemattomilla muovilautasilla. Täytteissä on valinnanvaraa ja kasvissyöjille on monta eri vaihtoehtoa. Täytteet eivät ole valmiiksi mitenkään erityisen tulisia tai hurjasti maustettuja. Tarjolla on kaikenlaisia salsoja ja sooseja, sipuli- ja korianterisilppua, joilla herkut voi maustaa just mieleisekseen.

Nom nom nom nom nom nom…

Tosiaan, ympäristö on aika simppeli, mutta sen ei kannata antaa hämätä. Ruoka on todella hyvää (jos ei nyt tullut vielä sanottua… haha!) ja meininki ihan kuin olisi tehnyt pienen pikatripin Meksikoon!

 


Näytä suurempi kartta

Eikä tuo Barnhusgatan 2 nyt niiin kaukana parhaimmilta shoppailualueilta ole. Hötorgetin t-bana-asemalta tuonne kävelee maks. 10 minuuttia. Ja jokaikinen minuutti on sen väärti!!

Ai että olikin hauskat juhlat eilen!! En muista, milloin olisin viimeksi tanssinut ja nauranut yhtä paljon. Jotain kummallista siinä synttärikakussa kuitenkin taisi olla, kun tänään on ollut niin kovin hutera olo… ;D No, mikäs siihen olotilaan paremmin sopisi kuin menneen viikon treenien listaus.

Ihan älyttömän paljon ei kyllä taaskaan sitä listattavaa kertynyt. Maanantaina oltiin varattu Peetun kanssa boxing, mutta päädyttiin molemmat jonopaikoille. Eikä sitten lopulta saatu paikkaa tunnilta. Niinpä vedettiin taas kunnon spurtit crosstrainerilla. Tiistaille olin varannut SH’Bamin, mutta peruutin sen, kun viime sunnuntain ja maanantain treenit painoivat vielä jaloissa aika tehokkaasti. Torstaina oli treffit Suomityttöjengin kanssa (väsättiin pieni ohjelmanumero eilisiin juhliin) ja tarkoituksenani oli käydä salilla ennen sitä. Sitten muistin, että perjantaina on Peetun nimpparit ja ystävänpäiväkin on tulossa, joten melkein koko treeniaika meni shoppaillessa.

Ja tänään on urheilulta tuntunut jo pelkästään sohvalta ylös nouseminen. Mutta sitä ei kai oikein lasketa… 😀

TREENIT VKO 6

Maanantai, crosstrainer 50 min + lihaskunto

  • Aivan loistava draivi crosstrainerilla! Vedettiin Peetun kanssa vierekkäin, pulssi oli koko ajan reilut 140. 50 minuuttia meni hujauksessa, kun telkkarista tuli ensin Big Bang Theory ja sitten Friendsit. Lihaskunto-osuus jäi aika lyhyeksi, mutta tehtiin kuitenkin vatsalihakset perusteellisesti ja vähän selkää ja hartioita. Plus venyteltiin kunnolla.

Torstai, kuntopyörä 35 min

  • Joku sanoi joskus, että jokainen otettu askel on treenin kannalta parempi kuin  että sen jättäisi ottamatta. Sillä logiikalla poljin kuntopyörää (kaikki crosstrainerit oli varattu) matalalla sykkeellä vähän reilu puoli tuntia. Onhan se nyt tyhjää parempi…

Lauantai, Body Balance 55 min

  • Oli ihana aloittaa lauantai-aamu balancella. Tunsin, että tosiaan tarvitsen kipeästi niitä venyttelyjä ja muutenkin kropassa oli tunnin jälkeen aivan mahtava olo.

Se oli sitten sellainen treeniviikko… Oikeastaan en ole erityisen tyytyväinen liikunnan määrään, mutta tällaista se joskus on, kun on välillä vähän laiffiakin.

Ensi viikolle olen varannut aika monta ohjattua tuntia SATSiin. Jotenkin tuntuu, että crosstrainer-kiintiö olisi nyt vähäksi aikaa täynnä. Lisäksi puhutiin Peetun kanssa, että kaivettaisiin lumilaudat esiin ja mentäisiin joku ilta tuohon meidän “omaan” laskettelurinteeseen vähän kurvailemaan. Se kun on kätevästi tuossa ihan vieressä (monot jalassa sinne kävelee meiltä kymmenessä minuutissa) ja pari tuntia raikkaassa talvi-ilmassa tekisi kyllä kummasti terää toimistopäivän päälle.

Old stuff