Upean voimanaisen, Minna Canthin, kunniaksi vietettävä tasa-arvon päivä on jo päättymässä. Tasa-arvon ajatuksia sietää silti levitellä ihan kaikkina vuoden päivinä. Jotenkin tuntuu, että juuri tämän merkkipäivän soisi kokevan samanlaisen kohtalon kuin Halloweenit ja muut tuontijuhlat, mutta toisin päin – voisimme viedä maailmalle selkeästi tasa-arvoa korostavan ja siitä muistuttavan tapahtuman. Periaatteessahan sellainen toki on jo olemassa. Vastikää vietetyn naisten päivän perimmäinen tarkoitus ei todellakaan ollut olla mikään kakkosystävänpäivä, jolloin naisia hellitään ja paapotaan spa-hoidoin, suklaarasioin ja muilla perinteisiä sukupuolirooleja vahvistavilla rituaaleilla, vaan taistella epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
No, tarkoitus ei ollut taas ryhtyä paasaamaan. Ajattelin laittaa tähän kaimani merkkipäivän kunniaksi muutamia hänen ajatuksiaan, otsikon lisäksi.
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.”
“Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!“

“Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse.”
” Elämä on taistelua, ihanaa taistelua!“
Tiesittekö muuten, että Minna Canth on ainoa nainen, jolle on omistettu Suomessa oma liputuspäivä? Täällä meillä sitä ei tietty näkynyt ja muutenkin ruotsalaisten liputustavat ovat varsin erilaiset ihan historiallisista syistä. Kuitenkin tuo tosiasia mielestäni sekä alleviivaa päivän tärkeyttä että Minna Canthin merkitystä naisen aseman kehitykselle Suomessa.

Tasa-arvon päivän toimistoasu koostui synttärilahjaksi itselleni hankkimastani Asoksen kashmir-neuletakista, pitkästä kynähameesta ja kevätfiilisväriä on tuomassa Acnen nasta t-paita. Tykkään tosi paljon tuosta teepparista, mutta niin monet on onnistunut tulkitsemaan sen printin niin totaalisen väärin (“ai, milloin olet ollut Nevadassa”, vaikka paidassa lukee selkeästi “Nevada Sweden”), että lopulta olen käyttänyt sitä aika harvoin.

 

• t-paita, Acne
• neuletakki, Asos
• hame, H&M
• kengät, Acne

Ruotsissa muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan vain yksin täällä heitetään roskiin vuosittain kymmeniä tuhansia kiloja vaatteita. Väkilukuun suhteutettuna se tarkoittaa, että jokaista asukasta kohti roskikseen päätyy kahdeksan kiloa! Aika mielettömiä lukuja. Jotenkin voisi kuvitella, että ison osan siitä voisi kierrättää joko materiaalina tai sitten ihan vaatteina.
Muotibisnes ei ole mikään kierrätyksen malliesimerkki, vaikka vintage ja second hand -shoppailu onkin ollut trendikästä jo pitkään. Trendien vaihtelu houkuttaa uusimaan garderobia ja hankkimaan uutta, vaikkei sille välttämättä olisi suoranaista tarvetta.
Pelkästään muodin kuluttajien syyllistäminen on mielestäni lyhytnäköistä ja typerää. Valmistajien, maahantuojien ja jälleenmyyjien pitäisi ottaa nykyistä suurempi vastuu siitä, että tuotteet päätyvät uusiokäyttöön tai kiertoon – eikä roskavuorta kasvattamaan.

Männäviikolla kävimme Filippa K:lla kuuntelemassa, miten eri tavoin heillä on pyritty kohti kestävämpää kulutusta.
Sinänsä Filippa K on mielestäni yksi niistä valmistajista, joiden perusfilosofia jo tukee ylenpalttisen kulutuksen välttämistä. Vaikka joka sesonki heiltäkin tulee aina uusia malleja, kuoseja ja tyylejä, linjat ovat ajattomia ja eri kausien vaatteet helposti toistensa kanssa yhdisteltävissä. Tietyt perusmallit säilyvät mukana vuodesta toiseen ja garderobia voi täydentää pikkuhiljaa aina tarpeen mukaan.
Monen valistuneen valmistajan tavoin Filippa K:kin kiinnittää huomiota vaatteen koko tuotantoketjuun, materiaalista valmistukseen, kuljetukseen ja sosiaaliseen ympäristövaikutukseen.

Uutta on Tencelistä valmistettu minimallisto, joka koostuu kolmesta pehmoisesta ja hengittävästä tuotteesta: mekosta, kauluspaidasta ja topista. Suosikkini on kauluspaita, joka on skarpin ja fiksun näköinen, mutta Tencel-jerseyn ansiosta supermukava päällä. Myös mekon lepakkohihat ja kauniisti avoin selkä ovat tosi kivat. Tencel-mallisto on tietääkseni myynnissä ihan kaikissa Filippa K:n myymälöissä.

Toinen iso askel kulutuksen vähentämiseen on vaateiden liisaus. Vaatevuokraamot tai -lainaamot eivät ole mikään uusi keksintö, mutta minä en ole ainakaan kuullut aikaisemmin, että valmistaja itse vuokraisi asujaan.
Heti oli pakko rynnätä kysymään, että onko tuo aivan mielettömän ihana smokkijakkupuku liulahkeisine housuineen liisattavien vaatteiden listalla. Voisin niin kuvitella pukeutuvani juuri siihen eräässäkin huhtikuussa edessä olevassa blogi-gaalassa. Mutta ei se kuulemma ollut – toistaiseksi vuokrattavana on vain juhlapukuja. Sinänsä silti aivan ihana idea ja toivottavasti kokeilu on menestys, että saadaan laajempi vaatevalikoima ja toiminta laajenemaan myös muualle kuin kolmeen ruotsalaiseen myymälään.

Mintun virallinen “odottelen-kaveria-sovituskopista-ulos” -peiliselfie. Haha!
Kolmas uutuus Filippa K:lla on vaatteiden palautusoikeus. Jos tuo minkä tahansa vanhan Filippa K -vaatteen liikkeeseen, saa voucherin, joka oikeuttaa 15 % alennukseen seuraavasta ostoksesta. Ja tämä siis täysin riippumatta palautettavan vaatteen kunnosta! Kertyneet vaatteet myydään eteenpäin Filippa K:n omissa second hand -myymälöissä tai lahjoitetaan kirpparitoimintaa ylläpitäville hyväntekeväisyysjärjestöille.
Sinänsä palautuksesta saatava 15 % alennus ei mielestäni ole tässä niinkään olennaista. Tärkeämpää olisi ajatella asiaa niin, että vaatteiden valmistaja on vastuussa tuotteidensa koko elinkaaresta. Mielestäni aivan kaikki pitäisi velvoittaa ottamaan vastaan omat tuotteensa sen jälkeen, kun kuluttaja ei niitä enää halua – vähän samaan tapaan kuin pullojen palautus. Näin kasvaisi aivan varmasti myös kiinnostus materiaalien uusiokäyttöön ja toisaalta paljon vähemmän päätyisi ihan vain roskiin.
Filippa K:llakin palautushomma on toistaiseksi käytössä vain Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta kysyin kyllä ja Suomi on kuulemma seuraavana listalla!

Tulihan siinä sitten samalla kaiken valistuksen ohessa tutustuttua myös kevään uuteen mallistoon. Alan olla aika vakuuttunut siitä, että Filippa K tekee maailman kivoimmat rennot pikkulaukut! Kuvaavaa on se, että sekin jo kuusi-seitsemän vuotta sitten alesta ostamani pieni olkalaukku on edelleen joka vuosi mukana mallistossa. Aina vähän eri värisenä ja erilaisin metalliosin, mutta mitä sitä muuten klassikkoa muuttamaan.

 
Filippa K:n neuleilla voisi myöskin helposti täyttää yhden garderobin. Ja kengillä.
Heti muistin, että kaapistani löytyy yksi superkittana (hei vaan 90-luku!) harmaaksi pesty valkoinen Filippa K t-paita. Vähän kutkuttelisi käydä testaamassa palautusprosessin toimivuutta sen kanssa…

Yksi aurinkoisten päivien lukuisista ihanuuksista on se, että voi käyttää aurinkolaseja ilman idiotiksi leimaantumisen vaaraa. Silmäni ovat aika arat, minkä vuoksi ne alkavat punoittaa ja vuotaa tosi helposti, jos vähänkään tulee, häikii tai mitä nyt näitä sääilmiöitä onkaan. Arskat lennähtää nenälleni, jos vähänkään aurinko pilkahtelee esiin – ja se johtaa helposti siihen, että liikuskelen puolipilvisellä tummissa laseissa kuin paraskin Anna Wintour.
Viime päivinä ei tosin ole ollut sitä ongelmaa, vaan paistetta on riittänyt niin, ettei ollenkaan voisi uskoa, että on vasta maaliskuun puoliväli. Aurinkolasit on siitäkin kätsyt, että ne suojaa edes hiukan tuulessa pölisevältä hiekalta. Meidän omalta kotikadulta on onneksi jo harjattu tänä talvena vaaditut vaatimattomat hiekoituksen jäljet pois, mutta monessa paikassa taidetaan odotella vielä takatalvea.

Matsasin tänään BOSSin roosapokaiset aurinkolasit saman värisen liuhuneuleen ja Snoopy-printtipaidan kanssa. Paidassakin on samaa sävyä, mutta kukkaprintin värit eivät nyt näköjään halunneet oikein toistua kuvassa.
Joskus maailmassa olin aivan vannoutunut Snoopy-fani – tai silloin sen fiksuja pohtivan koiran nimi oli kyllä Ressu. Hyllystä löytyy vieläkin vino pino Tenavat-sarjakuvia. Fanitus jäi jonnekin matkan varrelle, mutta ihastuin silti tuohon Vero Modan paitaan, joka on peräisin Tukholman muotiviikoilta saadusta pressipaketista.

Hiukan tuntui jo tänään karva-Pistolit talvisilta. Kai tässä pitää alkaa raivata kevät- ja kesävaatteita esiin ja pakata nämäkin laatikkoonsa odottamaan seuraavaa sesonkia.

 

• t-paita, Vero Moda (saatu)
• neule, H&M
• farkut, Weekday
• kengät, Acne
• aurinkolasit, BOSS

Sain jo joskus alkusyksystä testattavakseni Casall-merkkiset treenitrikoot. Taisin olla juuri silloin aloittamassa jotain lukuisista “nyt kyllä jumankekka” -tyyppisistä silmänräpäyksessä-huippukuntoon -projekteistani. Ja kun mitään kahden viikon pikaihmettä ei tapahtunutkaan jäi treenipöksytkin kuvaamatta.
Nyt, kun taas ulkoilukelit ovat olleet mitä mainioimmat, olen kaivellut esiin juoksutyyppiseen liikuntaan sopivia vetimiäni. Ensimmäisenä käteen osui samaiset Casallin Sculpture-sarjaan kuuluvat trikoot. Pieni vilkaisu peiliin – ja mitä ihmettä!

En nyt varmastikaan seuraavaksi ryntää ilmoittautumaan mihinkään bikini-fitness -kisaan, mutta aika ällistyttävän timmiltä sitä voi näköjään näyttää ihan vain hyvien, oikeasta paikoista tukevien trikoiden avulla! Peppu kohoaa, vatsa litistyy ja lihaksien kaaret piirtyvät mukavasti esiin. Kuka muka vielä uskaltaa väittää, etteikö täydelliseen kroppaan olisi ainakin jonkinlainen oikotie!

Enkä nyt siis tosiaankaan yritä väittää, että kuvissa näkyisi mikään virallinen täydellinen body – olenpahan vain vilpittömän iloinen siitä, että jopa urheillessa voi näyttää parhaimmalta itseltään, kun valitsee oikeat, kropan hyviä puolia korostavat vetimet.
Sen lisäksi, että trikoot näyttävät tosi kivalta, ne tukevat liikkuessa oikein mukavasti ja ei-ahdistavalla tavalla, materiaali on erittäin miellyttävää ja se tuntuu kuivalta iholla jopa silloin, kun hikoilu on kovimmillaan.

Olen aina ollut pikkuisen skeptinen urheilutekstiilien suhteen. Varsinkin juostessa on ollut se fiilis, että kunhan tossut ja liivit ovat hyvät, muun ei niin ole väliä. Nyt olen kyllä täysin valmis kääntämään takkini tässäkin suhteessa – ihanat, tekniset trikoot siivittävät askelia ja kyllä täytyy sanoa, että ajatus siitä, miten pelkät juoksupöksyt voi muokata ulkonäköä positiiviseen suuntaan ilahduttaa oikein kovasti!

Nyt ei muuta kuin toivotaan, että se takatalvi ei iske ihan liian kovaa. Nyt on niin hyvä ulkoliikuntaputki käynnissä, että ihan harmittaa, jos juoksureitit (ilman talvikunnossapitoa) menisi uudelleen umpeen!

Olin tosiaan eilen päivän mittaisella pikavisiitillä Helsingissä. Herätyskello soi aamulla vähän viiden jälkeen ja sen jälkeen olikin sitten varsinaista haipakkaa siihen asti, kun kymmeneltä illalla taas istuin lentokoneessa matkalla takaisin Tukholmaan.
Ohjelmassa oli ensin uusien profiilikuvien kuvaamista id:n etusivua varten. Ja jos ihan totta puhutaan, toivon, että sieltä löytyisi myös joku kiva otos, jolla voisin korvata tuon blogin sivupalkissa olevan, nyt jo ziljoona vuotta vanhan esittelykuvan.
Tuntui aivan superluksukselta saapua paikalle Indiedaysin toimistolle, jossa odotti ihana Kira, joka vastasi kuvausmeikeistä ja hiustenlaitosta.

Lasillinen Fresitaa kädessä istahdin kammattavaksi. Esitin toiveeksi, että haluaisin rennon, hiukan sekaisen ja surffihenkisen kiharakampauksen sekä meikin, missä painopiste on silmissä. Tunsin oloni aivan superstaraksi, kun kaikkia toivomuksia kuunneltiin ja itse ei tarvinnut muuta kuin rentoutua ja antaa asiantuntijan hoitaa hommansa!

Tämä oli ihan ensimmäinen kerta ikinä, kun olin varsinaisesti meikattavana. Joskus on tullut käytyä muotiviikoilla ja muissa häppeningeissä “pikameikissä”, mutta silloin on aina pohjalla ollut oma ehostus ja kysymys on ollut lähinnä siitä, että meikkaaja vähän kohentelee lopputulosta. Sovimme meikkaaja-Kiran kanssa, että hän tekee päivänvaloon sopivan, vähän kevyemmän sumusilmäehostuksen.

Lopputulos on hiukan erilainen kuin mitä normaalisti käytän, mutta silti ehdottomasti itseni näköinen. Hiukset varsinkin onnistuivat mielestäni aivan täydellisesti. Tykkään myös meikistä, vaikka tuskin ihan samanlaista yritän itse toteuttaa. Kira ymmärsi hyvin toivomani sävymaailman ja jopa huulimeikki tuntui hyvin luonnikkaalta tällaiselle huulipunakammoisellekin. Kuvassa näköjään silmät vielä vähän punoittaa pensselöimisen jäljiltä, mutta onneksi se ehti laskeutua varsinaiseen photoshootiin mennessä.
Yksi ihanimpia asioita tällaisissa tapahtumissa on upeiden blogikollegoiden tapaaminen. Taas tuli parannettua maailmaa, annettua vertaistukea, hölpöteltyä niitä näitä mm. Tinder-deittailusta ja naurettua vatsalihakset kipeiksi. Mahtavaa!

Karkkipäivän Sanni kampausvuorossa, Mami GO GO:n Minttu on kuvausassistenttina, kun säädin kameran asetuksia ja Annikankin kampausta hiukan kohenneltiin. Saatoimme ehkä myös syödä kilon juustoa siinä sivussa…

Take a pose…

Kuvaussessio oli hauska, mutta yllättävän haastava. Jotenkin sitä kuvittelee, että mikä tahansa kuvaustilanne on helppo ottaa haltuun, kun kameran edessä tulee keikisteltyä tämän tästä. Enkä voi sanoa, että olisin tilannetta mitenkään erityisesti jännittänyt. Suorituspaineita oli toki hiukan. Edelliset viralliset profiilikuvat otettiin monta vuotta sitten ja sen tietää, että näiden kanssa tulee elää aika pitkään tästä eteenpäin.
Kuvaaja oli onneksi ihan rento ja huomasi kyllä, kun hymy alkoi hyytyä. Siinä vaiheessa hän kehotti ajattelemaan vain mukavia asioita, lomamatkaa ja auringonpaistetta. En tiedä mahtoiko hän arvostaa, kun kerroin, että Peetu alkaa aina höpötellä juttuja kissanpennuista päivänasukuvauksien yhteydessä, jos hän huomaa, että alan jännittää nenääni (= Peetun ilmaisu sille, että ilme kohmettuu paikoilleen…).

Kun kaikki halukkaat oli kuvattu, siirryimme id:n toimiston yläkerrassa sijaitsevaan edustustilaan syömään lounasta ja pitämään palaveria. Tsekkaa Jannin mielettömän ihana hapsuneule!

Aivan järkyn hyviä erilaisia salaatteja ja onko tuo nyt sitten joku pesto-versio bruschettasta… Omnomnomnom! Reilu parituntisen palaverin jälkeen oli pakko käydä santsaamassa vielä yksi kierros salaatteja – ja voin kertoa, että en ollut ainoa!
Päivän virallisen osuuden jälkeen suuntasimme vielä Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan Rekorderlig-bileisiin.

Ihan täydellinen, kuulas, aurinkoinen, tyyni kevätpäivän alkuilta. Niin uskomattoman kaunista!

On aika vaikea kuvitella makeampaa paikkaa pitää kesä-teemaisia juhlia näin heti talven loputtua kuin Helsingin kasvitieteellinen puutarha. Trooppinen lämpö, runsas kasvillisuus ja hilpeästi thai-henkinen monivärinen valaistus loivat ihan mahtavat puitteet bileille.

Pääsin myös toteuttamaan ikiaikaisen haaveeni ja viritin päähäni oikein näyttävän hennon vaaleanpunaisista muhkeista ruusuista koostuvan kukkapannan. Olo oli vähintäänkin kuin Disney-prinsessalla! Tai no, Disney-prinsessa, joka juo siideriä pullon suusta ja pukeutuu printtipaitaan ei ehkä ole mikään ihan normaali-ilmiö, mutta siitä huolimatta oli hauskaa saada tekosyy huvitella ruusuövereitten kanssa.

Pitihän sitä tietty ikuistaa myös bloggari-kollegoita kukkapannat päässä!

Juhliminen jäi omalta kohdaltani varsin pikaiseksi, koska piti lähteä kohti lentokenttää ja kotimatkalle. Ihan mahtavaa kuitenkin, että ehdin edes pyörähtää paikalla. Harvoin, jos koskaan, sitä pääsee näin erityiseen paikkaan irrottelemaan.
Kotimatka sujui ilman pahempaa turbulenssia. Mitä nyt viereen osui pahassa (ja äänekkäässä) parisuhdekriisissä oleva nuoripari… Onneksi Urbanearsin kuulokkeet eristävät mainiosti myös ulkoa tulevia ääniä.
Postauksen kuvista kaikki ne, missä esiinnyn itse ja jotka eivät selvästi ole selfieitä, on ottanut joko Sanni tai Minttu – suurkiitokset teille ja olipas niin kiva tavata!! Seuraavan kerran sitten Bloggers’ Inspiration Day:ssä huhtikuussa – eikö niin!?