Tasan vuosi sitten kirjoittelin tähän samaan aikaan juttua nettideittailusta ja aikuisen sinkun ongelmista löytää edes potentiaalisia deittailututtavuuksia – saatika sitten sitä oikeaa. Silloin tuumasin, että mikä voisi olla pateettisempaa kuin viettää Valentine’s Day:n ilta listautumalla erinäisillekin deittisivustoille. No, nyt voin kertoa rehellisesti, että jotenkin tuolloin kuitenkin kuvittelin tilanteeni olevan vain väliaikainen. Että kyllä se siitä, nettideittaillen tai ihan livenä. Vuosi eteenpäin tuntuu niin kovin pitkältä ajalta.
Tänäiltana olisin voinut “lähteä ulos”. Tukholmassa on tänään useampikin Alla Hjärtans Dag -häppeningi, joka on suunnattu juurikin sinkuille – ja pariin paikkaan on kaveriporukoita menossa. Valitsin kuitenkin jäädä kotiin, koska vaikka miten rakastan Ystävänpäivän kaltaisia (ja ihan mitä tahansa muitakin, kaupallisia tai ei-kaupallisia) kalenterijuhlia, en kertakaikkiaan jaksa lähteä tapaamaan laumaa ihmisiä, jotka ovat lyöneet otsaansa “sinkku”-leiman.
Ja miksi en? Hyvä kysymys. Hyvä ystäväni Camilla, myöskin aikuinen sinkku, sanoo aina, että ei pidä kieltäytyä kutsuista vain mukavuussyistä, sillä koskaan ei voi tietää kenet tapaa ja mitä tapahtuu. Jos aina valitsee sohvan ja Netflixin, voi olla aika varma, että kukaan ihana ihminen ei ainakaan sattumalta astele elämääsi. Mutta silti valitsin jäädä kotiin juuri tänään.
Sitten viime vuonna tehdyn postauksen olen hiukan varovaisesti yritellyt myös deittailua. En ikinä kyennyt kirjoittamaan itselleni oikeaa “profiilikuvausta”, johon olisin itse ollut tyytyväinen, joten päätin testata Tinder -pikadeittiappia.
Tinderin perusperiaate on oikeastaan juuri se, mitä tavallaan haluankin. Eli se on jossain mielessä nettivastine baarissa hengaamiselle. Ihan samoin kuin muissakin, oikeassa elämässä tapahtuvissa kohtaamisissa, Tinderissäkin ensimmäinen vaikutelma tulee ulkonäöstä (kuvia voi laittaa käsittääkseni enimmillään kuusi) ja lyhyen esittelyn antamasta ensivaikutelmasta. Pinnallista, kyllä, mutta toisaalta netin ulkopuolella ensitapaaminen on aina enemmän tai vähemmän pintalähtöistä jokatapauksessa.
Parasta Tinderissä on se, että viestejä voi saada vain niiltä tyypeiltä, joita on itsekin likettänyt. Perinteisessä nettideittaamisessa ongelma ainakin omalla kohdallani oli se, että saatoin saada päivässä kymmeniä meilejä muka kiinnostuneilta miehiltä. Todella pian kyllä havaitsin, että suurin osa vain copy-pasteaa random-viestin kaikille vähänkään heidän haarukkaansa sopiville naisille. Useimmat olivat tuskin edes silmäilleet profiiliini kirjoittamiani asioita.
Eli plussat Tinderille siitä, että vain ne, joista itsekin olen tykännyt, voi laittaa viestin. Ja hei, täytyy sanoa, että suurimman plussan palvelu sai about heti siihen liityttyäni, kun viime kevään blogitreffeillä kuulin, että ihana ja mahtava blogikompikseni Nata on tehnyt todellisen superlöydön samaisesta palvelusta.
Hiukan olen siis tinderöinyt. Karkki ja Peetu olivat heti julistamassa, että ko. app on vain niille, jotka haluavat seksiseuraa – ja mieluiten heti nyt. Siihenkin olen törmännyt, kyllä, mutta uskoisin, että tässä on myös hiukan kysymyksessä se kuuluisa sukupolvien välinen kuilu. Alle kolmikymppiset käyttävät todennäköisesti Tinderiä ihan toisella tapaa kuin me aikuiset. Nelikymppiset miehet kertovat yleensä heti jo profiilissaan lyhyesti ketä ovat ja mitä hakevat – ja useimmat ovat ihan ainakin jossain määrin tosimielellä liikeellä.
Latasin Tinderin puhelimeeni joskus viime keväänä, muistaakseni pääsiäisen aikoihin. Silloin chattailin aika intensiivisesti joidenkin tyyppien kanssa, mutta en varsinaisesti halunnut tehdä treffejä virallisesti. Muutamalle kerroin tarkalleen mihin baariin olen menossa ja milloin, mutta kukaan ei ikinä tullut koputtamaan olkapäähän. Sitten kävi niin, että puhelimeni varastettiin heinäkuun alussa ja sinne jäi kaikki tinderöinnit.
No, tulihan ne kaikki vanhat Tinderi-historiat mukana, kun sitten joskus syksyllä latasin appin vanhaan neloseeni. Satunnaisesti on siellä tullut vierailtua ja aina välillä on joku, jonka jutut yllättäen tuntuukin keskivertoa viihdyttävämmiltä. En edes oikein osaa sanoa miksi, mutta joidenkin kanssa tuntuu jo se todella rasittava mitä-sä-teet-mitä-sä-harrastat-onko-sulla-perhettä -peruskeskustelu paljon kiinnostavammalta kuin joidenkin toisten.
Niistä keskusteluista on kuitenkin vielä matkaa tapaamiseen ja tapaamisesta on noin valovuosi, ei, ziljoona valovuotta siihen, että jokin oikeasti klikkaisi.
En voi väittää, että olisin ollut mitenkään superahkera tapaamaan potentiaaliseksi kokemiani herroja, mutta ne harvat kahvila-treffit, joita olen viimeaikoina suorittanut (kauhea verbi, mutta tarkoituksella…) on kyllä tuntunut huomattavasti enemmän työhaastatteluilta kuin mukavalta tapaamiselta mahdollisesti kivan kaverin kanssa. Positiivista on se, että useimmiten en ole kokenut itse olevani se työnhakija vaan tyypit ovat esittäneet ihan täydellistä kesäharkkari-roolia “onko sulla muuta kysyttävää” -kysymyksineen…
Tiedän, että vika on aina molemmissa osapuolissa, tottakai. Mutta kertokaa mulle pliis, missä voisi tutustua järkeviin, tavallisiin, elämästä kiinnostuneisiin, vapaisiin miehiin – muualla kuin netissä tai mobiilissa? Ja Tinnille tiedoksi: täällä ei ole mitään avoimia makkaranvalmistuskursseja nyt keväällä!
PS. Kaikki kuvat on otettu tänään, Mintun kaupunkireissulta ja kotona. Nyt breikki diettiin ja suklaata ja New Girl Netflixistä!
