Taisin saada jonkun paasausvaihteen päälle tuossa muutama postaus sitten. Hoksasin, että näköjään jaksan rasittua siitä suuresta mielensäpahoittajien joukosta, joka paheksuvasti nyökytellen tuomitsee vähintään joka toisen uudehkon yleisilmiöksi paisuneen jutun. Yksi hyvä esimerkki (yhteistyömallistojen lisäksi, så klart) on selfien, meitsien tai pienemmissä piireissä urpo-kuvan nimellä tunnettu juttu. Selfie tarkoittaa siis käytännössä kuvaa, jonka kuvaaja on ottanut itse itsestään joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Yksi kuuluisimmista – tai ainakin laajimmille levinneistä – selfieistä on viime kevään Ellen DeGeneresin tähtikuva Oscar gaalasta (vaikka teknisesti kuvaajana toimi kylläkin Bradley Cooper, mutta vain, koska hänellä on pidemmät kädet), mutta oman suosikkilistan kärjessä on Tanskan pääministerin Helle Thorning Schmidtin Nelson Mandelan muistotilaisuudessa yhdessä pääministeri David Cameronin ja presidentti Barak Obaman kanssa nappaama selfie.
Helposti saa kuvan, että koko länsimainen maailma poussaa selfieissä – eli se on varsin tavallista huvia niin naapurin teinille kuin maailman johtajillekin. Jos kerran on kysymys niin tavallisesta asiasta, miksi tuntuu siltä, että silmäni, korvani ja facebook-feedini täyttyy kyseistä ilmiötä paheksuvista kannanotoista?
Tässä muutamia suosikkikommenttejani: “Selfie on merkki persoonallisuushäiriöstä!”, “selfie kertoo vääristyneestä minäkuvasta”, “sisäinen kauneus unohtuu, selfie on vain kiillotettua pintaa”, “selfie ei kerro totuutta” ja lempparini: “selfie on itsekeskeisyyden huipentuma!”.
Yhteistä kaikille näille paheksujille on se, että he eivät suinkaan suuntaa sanojaan oscar selfieille tai vallanpitäjien vastaaville, ei, vaan kohteena on meikäläiset ja vielä mielummin homogeeniseksi niputettu ryhmä nimeltä nuoret, mieluiten vielä nuoret naiset. Vaikka kyllähän sekin on tietty aika arveluttavaa, kun aikuinen nainen kuvaa omaa lärviään – eikö?
Miten päin tahansa asiaa käänteleekin niin ei voi muuta sanoa kuin että onhan se nyt ihan järkyttävän narsistista, että halutaan ottaa kuvia itsestään. Vai miten se nyt oli?
Jos ajatellaan valokuvauksen historiaa, mistä niitä kuvia alunperin otettiin? Olematta sen kummemmin valokuvaushistorian asiantuntija, uskaltaisin väittää, että ehdottomasti valtaosa alkuaikojen valokuvista on erilaisia potretteja. Vakavia miehiä, joskus myös naisia, pyhäpuvuissaan arvokkaina ja niin mahtavina kuin vain on varaa. Ilmeet ovat vakavia ja ilmeet jäykkiä, mutta voin kuvitella, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että valotusajat olivat niin pitkiä, että speksailuun tai ilmehtimiseen ei paljoa ollut varaa – kuvia otettiin vain se yksi ja sen oli parasta olla hyvä.
Tai voidaan mennä vielä pidemmälle ja miettiä muotokuvamaalausta. Silloin selfieen – tai sen öljymaalattuun vastineeseen – oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla. Kuitenkin niissäkin on ihan samat elementit: haluttiin näyttää juuri niin upeilta, mahtavilta, voimakkailta, haluttavilta ja rikkailta kuin vain mahdollista. Muotokuvaan otettiin mukaan parhaimmat näätäpuuhkat ja käteen vallan merkit. Ei paljoa eroa tämän päivän katsokaa-mun-uutta-Chanelia -poseerauksista. Sillä erotuksella tietenkin, että muotokuvamaalauksia käydään katsomassa pitkänkin matkan takaa, ja kiinnostusta pidetään sivistyneenä ja korkeakulttuurisena.
Selfieistä on tietty aika uskaliasta puhua samassa kappaleessa muotokuvamaalausten kanssa. Kävin taannoin Gripsholmin linnassa, jossa säilytetään Ruotsin valtion laajaa muotokuvakokoelmaa ja museon erittäin ammattitaitoisen ja asiantuntevan intendentin jutustellessa kuvista tuli todella sellainen olo, että maalaukset olivat aikansa selfieitä. Miten se yksikin rakastajatar oli laittanut juuri tietyn puvun kuvaan, vain näyttääkseen kunningattarelle ja kuinka kädessä olevan viuhkan avulla “näytettiin keskaria” kolmannelle osapuolelle. Kaikki tottakai pyrittiin näyttämään mahdollisimman edullisessa valossa kunkin aikakauden ihanteet huomioiden.
Vaikuttaa siis siltä, että itsensä kuvaaminen ei todellakaan ole mikään uusi keksintö saatika tämän ajan ilmiö. Miksi siis selfiet hiertää niin pahasti? Onko se se, että käytännössä kuka tahansa voi näppäistä itsestään kuvan ja laittaa sen näytille? Tai se, että kaikki kuvat ei ole hienoja tai hyvän maun mukaisia? Vaiko sitten se, että nuoret naiset dominoivat omakuviensa kanssa genreä?
Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun jokin asia, joka aikaisemmin on ollut vain harvojen yksinoikeus, levitessään kaikelle kansalle, on yhtäkkiä muuttunutkin jotenkin epäilyttäväksi ja vähempiarvoiseksi puuhaksi.
Sinänsä kuitenkin hassua, että mielensäpahoittajat ja paheksujat eivät todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka on yksinoikeutensa menettänyt. Johtuu varmaankin siitä, että heillä on riittävästi privilegioita ja uusia juttuja meneillään, että tuskin ehtivät moista edes havaita. Äänekkäimmät vastustajat löytyvät yleensä itseään ajattelevaisena kansalaisena ja fiksuna ihmisenä pitävien joukosta.
Postauksen kuvituksena oleva selfiekavalkadi varmasti jo osaltaan kertoo, mitä mieltä itse olen. Olen sitä mieltä, että kun kerran tällainen hauska mahdollisuus blogien, instagramien ja digitaalisen kuvaamisen ansiosta on, niin totta ihmeessä käytän sitä!
Saattaa olla, että vielä joskus puutun syvällisemmin aiheeseen “kuvavirtojen aiheuttamat paineet minäkuvalle”, nyt tyydyn toteamaan vain, että mielestäni on aivan loistavaa ja erinomaista, mitä enemmän ns. tavalliset ihmiset julkaisevat kuviaan. Mikä voisi olla tehokkaampi keino käydä vastahyökkäykseen mainosten, elokuvien ja tv-sarjojen usein kovin puleerattua ja yhteen muottiin (hoikkaan ja nuoreen) sopivaa ihmiskuvaa vastaan? Olen vilpittömästi sitä mieltä, että suurempi muutos saadaan aikaiseksi sillä, kun kaikki maailman mintut ja antit julkaisevat kaikenlaisia – iloisia, laittautuneita, väsyneitä, meikkaamattomia, reippaita, hölmöjä – selfieitä, kuin yhdelläkään paheksujan syyttelevällä palopuheella.
Selfiet on tapa kaapata pala mediaa itselleen, näyttää että monenlaisuus ei ole vain ok – se on tosi jees. Ja onhan se ihan älyttömän kiva, kun on kaikkia näitä kuvia! Eli nyt vaan kamera/kännykkä käteen ja uusi motto on:
“But first – let me take a selfie!”
EDIT: Kommenttiboksiin tuli linkki niin loistavaan, samaa aihetta käsittelevään tekstiin (suurkiitos “n”), että haluan nostaa sen myös tänne: Selfies and Misogyny: The Importance of Selfies as Self-Love.
