Tänään oli kipeästi kaivattu kampaajapäivä. Ihme homma, miten se luonnollinen tyvikasvusta hohkaava rotan väri kykenee pilaamaan fiiliksen ihan totaalisesti. Siksi tässä viime viikolla ei ollut edes päivän asukuviakaan. En vain kestänyt katsoa enää yhtään sekuntia karseeta lettiäni – saatika sitten ottaa jotain kuvia, kun tilanne oli se, mikä se oli.
Harkitsin jopa jonkin päähineen hankkimista. Sen verran paha oli tilanne.
En ole edelleenkään löytänyt varsinaista “luottokampaajaa”. Muutaman totalipettymyksen jälkeen olen sentään löytänyt pienen kävelymatkan päästä kohtuukivan salongin. Se ei ole mikään luksusmesta, jossa huseeraa nimekkäitä hiustaiteilijoita, mutta ei myöskään mikään kauhupaniikkia aiheuttava korttelikampaamo.
Olen käynyt samassa paikassa sitten sen likilegendaarisen Kampaamokäynti from HELL -kokemuksen jälkeen. Ja se jo kertookin, että olen ollut ihan riittävän tyytyväinen. Paikan omistaja, viisissäkymmenissä oleva Välimereltä tai Lähi-Idästä alkujaan kotoisin oleva herra, suoritti värjäyksen, leikkauksen etc. ensimmäisellä käyntikerrallani. Erinomaisen nonchalantti kohtelu ja palveluasenteen totaalinen puuttuminen ei haitannut, kun havaitsin, että nyt, NYT on löytynyt se täydellinen väri, jonka haluan hiuksiini. Pehmeä puolihunajainen tuhkaan taittava melkoblondi on ehkä yksi maailman hankalimmista sävyistä totetuttaa.
Pyysin heti ensimmäisellä visiitillä, että kirjoittavat ylös väricocktailin koostumuksen ja täytyy sanoa, että sen jälkeen en ole ollut kertaakaan pettynyt.
Sen ensimmäisen kerran jälkeen maestro (tai paremminkin “maestro”) ei ole hoitanut kampaamovisiittejäni, vaikka aina hän on siellä paikalla. Täällä on kolmevuotinen lukiolinja, josta voi periaatteessa valmistua kampaajaksi. Vakikampaamossani näitä nuoria ammattilaisia on yleensä vähintään pari-kolme. Olen ollut kiitollinen siitä, että herra maestro on aina sekoittanut värini, sen jälkeen ei ole ollut niin väliä, kuka sen tyvikasvuun levittää. Terv. nimim. “monta vuotta itse hiuksensa värjännyt”.
Viimeisen vuoden ajan, ehkä vähän pidempäänkin, hiuksistani on pitänyt huolta sama kampaajatyttö. Ihan mukava, mutta ei kovin taitava. Väri on ollut hyvä, koska se on aina sama, mutta pari kertaa kun olin antanut hänen vain tasoittaa latvoja ja kerran leikata vino-otsiksen, totesin, että saksien kanssa en halua tämän ihmisen enää tapaavan hiuksiani.
Edellisestä tasoituksestakin on siis jo aikaa. Tiesin, että tänään on aivan pakko leikata vähän latvoja, sen verran kauan on edellisestä kerrasta ja jopa minun epäharjaantunut sormituntumani sanoi, että latvat on niin kuivat, että se ei enää ole kovin kaunista.
Kun saavuin (vain ihan pikkuisen aavistuksen myöhässä) kampaamoon, rekisteröin, että paikalla on itse maestron ja viimeaikojen vakikampaajani lisäksi yksi takki päällä oleva nuori tyttö (siis nuorempi kuin Karkki tai Peetu – ehkä 19 vuotias…), joka antaa hikipäässä meriselitystä siitä, miksi on myöhässä. No, tämä samainen myöhästelijä oli tämänpäiväinen kampaajani.
Ja – yllätys, yllätys – todennäköisesti myös tuleva luottokampaajani!
Tykästyin hänen varmaan tyyliinsä käytännöllisesti katsoen ensimmäisellä harjanvetäisyllä. Selkeästi nuoresta iästään huolimatta hänellä oli luottamusta herättävä näppituntuma. Kyllä käsityöläinen toisen tunnistaa.
Värikoodi on ihan sama kuin about viimeiset kaksi vuotta, mutta silti tuntuu jotenkin, että tämä nykyinen on kauniimmin beessi, luonnollinen tuhkanlämmin blondi olematta sen paremmin keltainen kuin vihreäkään.
Parasta tämän päivän kampaamokäynnissä oli, että itsekin pitkähiuksinen Anette, vakuutti, että “jag är bäst på långt hår” – eli ihan pakollinen latvojen tasoitus ei tuntunut yhtä suurelta hypyltä suureen tuntemattomaan. Päinvastoin, annoin hänelle vapaat kädet ja tuloksena on, ai kauhistus, 20 – 25 cm lyhyemmät hiukset !! (ei tullut otettua “ennen” -kuvia, mutta tästä postauksesta tai tästä edellisestä kampaamoreissusta näkee vähän tilannetta.) Ja uudelleen henkiin herätetty vino-otsis.
Tämän päivän kampaajakäynnin lopputulos on siis se, että rrrakastan tuota himmeästi hohtavaa tuhkaisenhunajaista blondi-sävyä, hiukset tuntuvat t o d e l l a lyhyiltä leikkauksen ja pienen kerrostuksen jälkeen (mutta järki yrittää onneksi selittää, että ihan pitkät ne on edelleen…), sivuotsis on tehnyt paluun, mikä on visuaalisesti kiva, mutta teknisesti pain in the a. ja että pitkästä, pitkästä aikaa voin laittaa kalenteriin ylös jonkun nimen siihen “luottokampaaja” -kohtaan. Anette, we will meet again!
